”En olisi kestänyt, jos minut olisi sijoitettu” – kaksi kokemusta tukiperheestä

Kaupallinen yhteistyö: SOS Lapsikylä ja PING Helsinki

Kuinka monelle tukiperhetoiminta on tuttua? Minulle se ei aiemmin ollut. Olin jotenkin sekoittanut tämän sijaisperheisiin, mutta siitä ei siis ole kyse.

Tukiperhe on voi olla perhe, pariskunta tai yksi henkilö, joka ottaa luokseen silloin tällöin (vaikkapa kerran kuukaudessa) viikonlopuksi lapsen yökyläilemään. Tämä jeesaa lapsen vanhempia valtavasti. Kun vaikkapa yksinhuoltajavanhempi saa yhden viikonlopun ladata akkuja, se ehkäisee uupumista ja auttaa jaksamaan sitten taas arjessa paremmin.

Aiheesta on kirjoittanut viime aikoina erinomaisesti muun muassa Puutalobabyn Kirsta, Lähiömutsin Hanne ja Asikaine.

Mietin, millaista tukiperheissä käyminen sitten ihan käytännössä on. Millä tavoin se voi vaikuttaa ihmisen elämään? Aivan valtavasti. Haastattelin kahta tukiperheessä aikaa viettänyttä ihmistä, ja tuli ihan sellainen fiilis, että VAU, tommosta!

Lukekaa nämä kokemukset ja harkitkaa sen jälkeen, kiinnostaisiko tulla tukiperheinfoon minun kanssani Helsingissä keskiviikkona 20.11.

Anastasia, 31, vietti tavallista arkea lapsena tukiperheessä. Nyt hänen oma perheensä on ryhtymässä tukiperheeksi. Hän esiintyy jutussa etunimellään asian arkaluontoisuuden takia.

”Olin vahinkoraskaus. Äitini oli sairastanut nuoresta saakka skitsoaffektiivista häiriötä, joka on maanisdepressiivisyyden ja skitsofrenian välimuoto. Äiti oli joutunut psykoosiin, ja kun hän pääsi sairaalaan, selvisi että hän on raskaana. Hänelle suositeltiin aborttia, mutta raskaus oli niin pitkällä, ettei hän halunnut.

Isällä taas oli paha alkoholiongelma. Vanhempani kuitenkin onnistuivat pitämään minut ja menivät naimisiin. Perheemme sai paljon ulkopuolista apua: sukulaiset, perheneuvola ja erilaiset muut tahot olivat tukena.

Välillä äiti sairastui ja joutui sairaalaan. Kun isä ei voinut huolehtia minusta, sossut hakivat minut kotoa. Minut saatettiin repiä keskellä yötä sängystä ja viedä ihan vieraaseen paikkaan. Se oli pelottavaa.

Asiat helpottuivat, kun olin kahdeksanvuotias. Sain tukiperheen. Ensin tutustuimme perheeseen yhdessä äidin kanssa, sitten aloin viettää siellä viikonloppuja ja loma-aikoja yksin.

Aiemmin elämä oli ollut turvatonta, mutta nyt tiesin aina, mihin olen menossa, jos tulee ongelmia. Se tuntui tärkeältä. Nyt minulla oli toinen perhe. He asuivat maalla, bussimatkan päässä kotoamme. Se oli sellainen suurperhe, jossa oli paljon lapsia ja iso talo.

Joskus saatoin olla tukiperheessä pidempään, etenkin lomilla. Yleensä kävin siellä sovitusti, mutta välillä tuli akuutteja tilanteita, ja oli helpottavaa, että he pystyivät ottamaan minut. Saattoi käydä vaikka niin, että äiti oli hypomanisessa tilassa, jolloin psykoosi pystyttiin ennaltaehkäisemään sairaalahoidolla. Silloin äiti sai levätä ja minä sain turvallisen kodin.

Se oli ihan tavallista arkea. Ainoa mikä erotti minun ja perheen biologisten lasten elämää oli se, että kouluaikana olin kotona, sillä oma kouluni oli sen verran kaukana tukiperheen kodista. Siellä oli säännölliset ruoka- ja nukkumaanmenoajat, osallistuin kotitöihin ja leikin lasten kanssa. Joskus teimme uintireissuja, kävimme ratsastamassa tai lähdimme retkelle Korkeasaareen. Nukuimme patjalla vierekkäin siskonpedissä, ja sain mennä tukiperheen vanhempien viereen nukkumaan, jos minua pelotti.

Opin asioita, joita en kotona olisi oppinut. Olin äidin ja isän ainoa lapsi, ja he hemmottelivat minua aina paljon ja tekivät kaiken puolestani – varmaan siksi, että he kokivat huonoa omaatuntoa siitä, etteivät aina pystyneet hoitamaan minua. Tukiperheessä opin jakamaan asioita sisarusten kanssa ja tekemään kotitöitä. Sain itseluottamusta siihen, että minä pystyn ja osaan, minun puolestani ei tarvitse tehdä.

Tulin tosi läheisiksi perheen lasten kanssa, kodista tuli tärkeä paikka. Oli aikoja, jolloin en olisi halunnut lähteä sieltä ollenkaan. Toisaalta minulla oli kova ikävä vanhempiani ja omia kavereitani. Muistan yhdenkin kuvaavan tapauksen: Oli lama-aika, ja kaikkea säännösteltiin, esimerkiksi mandariineja sai syödä vaikkapa kaksi päivässä. Kerran, kun minun piti lähteä kotiin, kävin salaa pumppaamassa vessassa saippuaa lavuaariin. Järkeilin, että jos perheestä tulisi köyhä, heidän pitäisi ottaa minun äitinikin sinne asumaan – hän voisi maksaa vuokraa heille. Ajattelin, että olisi ihanaa asua siellä äidin kanassa.

Kävin tukiperheessä noin 16–17-vuotiaaksi, 17-vuotiaana muutin omaan asuntoon. Senkin jälkeen olen käynyt usein tukiperheen luona, etenkin sisarusten kanssa olemme tiiviisti yhteydessä.

Nykyään ajattelen, että tukiperhe oli todella hyvä asia minulle. Olin ujo ja herkkä lapsi, muutokset olivat minulle raskaita. Äitini oli työssä käyvä ihminen ja pystyi parhaimmillaan olemaan tosi hyvä äiti. Isäkin oli pitkiä kausia juomatta. Yhdessä vaiheessa äiti olisikin ollut valmis antamaan minut adoptioon tai sijoitukseen, mutta onneksi niin ei käynyt. Olisi ollut tosi sääli, jos olisimme joutuneet toisistamme kokonaan eroon.

Olen hyvin kiitollinen, ettei minusta koskaan tehty sijoituspäätöstä. Lapset ovat aina lojaaleja omia vanhempiaan kohtaan, enkä usko että olisin kestänyt eroa. Olemme äidin kanssa edelleen läheisissä väleissä.

Nyt olen 31-vuotias ja minulla on 7- ja 5-vuotiaat pojat. Olemme eronneet heidän isänsä kanssa, mutta hän on lasten elämässä tiiviisti mukana. Perheeseeni kuuluu nykyinen mieheni ja hänen tyttärensä.

Olemme ryhtymässä erään eskarilaispojan tukiperheeksi. Olen tutustunut hänen äitiinsä ja tiedän, että heidän arkensa on kuluttavaa. On hienoa, että meistä tulee turvallisia aikuisia pojalle. Hän alkaa käydä meillä kerran kuussa yhden viikonlopun ajan. On ihanaa, että pystymme auttamaan niin helpolla. Se ei tunnu miltään suurelta ponnistukselta vaan ihan vain siltä kuin meillä olisi poikien kaveri yökylässä.

Tiedän itse kokemuksesta, että asiat, jotka ovat meidän perheelle ihan perus viikonloppujuttuja saattavat olla lapselle ja hänen perheelleen hyvin merkityksellisiä. Tukiperhetoiminta ennaltaehkäisee vanhempien uupumista ja auttaa jaksamaan. Jos ei olisi mummolaa tai muuta ja olisin vaikka yksinhuoltaja, hakisin varmasti tukiperhettä omillekin lapsilleni. Kaikki tarvitsevat joskus sellaista aikaa, jolloin he eivät ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestään.”

Eetu Kevarinmäelle, 26, tukiperheessä käyminen ei poikennut juurikaan omasta arjesta, mutta voin uskoa, että se on helpottanut hänen äitinsä jaksamista.

”Minulla oli tosi hyvä lapsuus. Ei puuttunut mitään, muttei ollut liikaakaan. Asuimme pienen kaupungin lähiössä ja elimme sellaista alemman keskiluokan elämää. Meidän perheeseen kuului minä ja äitini.

Yövyin ensimmäistä kertaa tukiperheessä joskus 3–4-vuotiaana. Se tuntui siltä kuin olisi mennyt tuttavien luo yökylään. Perhe asui noin puolentoista kilometrin päässä meiltä. Siellä oli kolme lasta, joista nuorin oli minua seitsemän vuotta vanhempi.

En minä sieltä mitään elämänvinkkejä saanut, vaan teimme ihan perus juttuja. Kuunneltiin Ultra Brata, pelattiin jalkapalloa ja harrastettiin. Siellä oli turvallista olla, sain olla ihan oma itseni.

Perheen lapsista tuli minulle hyviä ystäviä. Välillä olin heidän kanssaan ilman vanhempia, ajoimme vaikkapa autolla Prismaan.

Vietin tukiperheessä viikonlopun noin kerran kuussa. Viimeiset kerrat olin siellä järjestetysti joskus ala-asteen lopulla. Sen jälkeen kavereiden luona yökyläilyt alkoivat korvata tukiperheessä olon aika luonnollisesti. Olen tukiperheen jäseniin edelleen yhteydessä, vierailen siellä jouluisin.

Minulla on hirveän hyvät muistot tukiperheessä olemisesta. On kuvaavaa, että kun sovimme tästä haastattelusta, tajusin etten ollut kertonut asiasta edes läheisille frendeille. En siksi, että aihe olisi ollut tabu, vaan ihan siksi, että se on niin normaali asia elämässäni, etten ajatellut siinä olevan mitään kerrottavaa.

Nyt kun mietin asiaa ensimmäisen kerran 15 vuoteen, niin tajuan, että on varmasti ollut mutsille helpotus, että hän on saanut olla yksin kerran kuussa. Mutsi tietenkin ajatteli siinä minun parastani, minä taas en oikein ajatellut tuolloin asiasta sen enempää.”

Tulin hyvin iloiselle tuulelle juteltuani näiden tyyppien kanssa. Molemmille tukperhe oli tarjonnut turvaa, arjen helpotusta ja rentouttavaa tekemistä lapsena. Anastasialle se oli todellinen lottovoitto, Eetulle taas ennemminkin sellainen perus pala arkea – mutta hänen äidilleen varmasti iso juttu.

Jos yhtään innostuitte, niin tulkaapa minun kanssani kuuntelemaan ihan vain jo yleisen kiinnostuksen vuoksi tukiperheinfoa. Uskon, että jo tuo pelkkä info on vähintäänkin yleissivistävä ja kiva tapahtuma.

Se järjestetään Helsingissä Pauligin Kulmalla keskiviikkona 20.11. klo 17.30.

Osallistuminen ei sido mihinkään ja vaikka innostuisi ilmoittautumaan myöhemmin ihan oikeaan tukiperhekoulutukseenkin (tämä tilaisuus on vain infotilaisuus), ei sekään vielä sido mihinkään. Tukiperheeksi ei tarvitse siis ryhtyä, vaikka kävisi oikean koulutuksenkin siihen.

Tarjolla tilaisuudessa kahvia ja syötävää ja tilaisuus on tietenkin maksuton osallistujille.

Tapahtumaan voi ilmoittautua netissä:

Tulkaa!

Kuvat: Olen tottunut siihen, että lapsia on välillä hoidettavana yksi tai kaksi enemmän kuin vain omat, on suloista kun ystävienkin lapset ottavat kädestä kiinni ja halaavat – pitävät minua luotettavana aikuisena.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *