En vielä tiedä, mitä muistan 10 vuoden päästä

Juliaihminen

Odotin kiivaasti sitä, että Tiki lähtisi Alpun kanssa käymään kaupungissa, jotta saisin olla yksin täällä mökillä. En oikeastaan tiennyt etukäteen, mihin käyttäisin yksinoloni, mutta heti kun pojat olivat kärrytelleet pihasta pois, tajusin, että käytän luultavasti tämän ajan jonkinlaiseen itkemiseen.

Loppukesä (joka alkaa heinäkuun puolivälistä ja jatkuu syyskuuhun) on aina ollut minulle ihanaa ja haikeaa aikaa. Rakastan yli kaiken näitä kuumia valuvia päiviä, jolloin aika tuntuu pysähtyneeltä. Ja kun aika pysähtyy, ajatukseni valetavat helposti sekä tulevaan että menneeseen. Tänään mietin mennyttä, sitä kaikkea mitä on ollut ja mitä olen rakastanut.

Näihin kesäpäiviin liittyy valtavia tunteita ja yleensä ihminen muistaa sellaiset hetket, jolloin on tuntenut voimakkaasti. Kun saa olla hetken rauhassa yksin täällä meidän mamman ja papan huvilalla, metsän keskellä katsellen järveä, eri kesien suurien tunteiden hetket vyöryvät päälle. Koska tiedän, että seuraavat kolme tuntia saan olla aivan yksin, voin aivan vapaasti antaa kaiken vain tulla ja itkeä rauhassa kaikkea ollutta ja koettua.

Itken, koska eletyt hetket tuntuvat niin ihanilta ja arvokkailta. Tunne ei ole surua, vaan jotain muuta, samankaltaista. Tunteeseen sekottuu ajatus siitä, etten saa noita hetkiä koskaan takaisin. Toisaalta itkettää ajatus siitä, että minulle on annettu tässä elämässä niin paljon kaunista.

Tämä on helpottavaa, suloista itkua, ei sellaista paniikinomaista luopumisen tuskaa (jota sitäkin välillä koen, etenkin jos olen väsynyt ja krapulassa ja edellinen ilta on ollut elämäni paras).

Yleensä en kuitenkaan anna itselleni lupaa velloa, koska pitää selvitä arjesta ja hoitaa Alppu ja suorittaa hommat. Olen jopa ihmetellyt, miksen ole parina viime kesänä vaipunut ollenkaan tällaiseen haikeaan muisteluun, mutta nyt tajuan, että se johtuu ihan vain siitä, että ei ole ollut aikaa tai tilaisuutta.

Nyt eri kesien rakkaimmat ja onnellisimmat muistot kuitenkin vyöryvät mieleen sekalaisessa järjestyksessä, ja se tuntuu hyvältä.

17-vuotiaana olen Provinssirockissa isosiskoni Lotan, ystävämme Katan ja mun silloisen mahdollisen poikaystävän kanssa (joka paljastui ei-mahdolliseksi hyvin pian). Liekki soittaa, makoilemme nurmikolla auringossa ja Lotta juottaa mulle suoraan suuhun tonkasta valkkaria. Valkoinen on enkelten yö soi ja elämä tuntuu kaikin puolin kujeilevalta ja kevyeltä. Nykyään meillä kaikilla on lapsia (paitsi sillä potentiaalisella eksällä), mutta silloin me oltiin nuoria ja suloisia.

Olen 4-vuotias ja isä kaappaa minut ja pikkusiskoni Sofian veljemme Oton lastenvaunujen koppaan ja juoksee huvilalta puolen kilometrin päähän päätalolle metsän läpi. Isä kärrää meitä hurjaa vauhtia eteenpäin hiekkatietä. Me istutaan kopassa ja kiljutaan Sofian kanssa riemusta, kun metsä viuhuu ohi ja tuuli tarttuu meidän hiuksiin. 

23-vuotiaana vietämme Tikin, Joonaksen ja Marian kanssa viikonlopun Porissa ystävämme Joonaksen vanhempien luona. Vaellamme Kirjurinluodolla eväskori kädessämme ja nauramme sitä, miten Joonas näyttää aivan perheenisältä, joka kanniskelee turvakaukalossa olevaa vauvaa. Nykyään hän on meistä ainoa, jolla ei ole lasta.

15-vuotiaana olen viikon mittaisella rippileirillä, jota vihaan yli kaiken alusta loppuun. Vierailupäivänä sekä vanhempani että pappani tulevat käymään saarella. Juttelen hetken aikaa pappani kanssa kahden ja valitan hänelle kaikesta kokemastani. Yllättäen hän ei sanokaan, miten nyt kannattaa vain piristyä ja ottaa ilo irti tästä tärkeästä viikosta, vaan toteaa lakonisesti: ”No, eihän tämä ole mistään kotoisin.” Pappa ei tajua, miten paljon tämä helpottaa oloani.

27-vuotiaana vietän omia häitäni ja koko päivä puheineen ja tansseineen on ollut yhtä valtavaa kohokohtaa. Jossain vaiheessa ohjelmasta on taukoa ja juhlavieraat nousevat ulos Upseerikerhon kellarista paistattelemaan päivää Kaivokadulle. Katselen ystäviäni rauhassa ja miten, he kaikki ovat järjestäen niin kauniita.

Matkustan 18-vuotiaana bussilla aamulla juhlista kotia kohti. Pidättelen oksennusta ja lopulta joudun jäämään pois monen kilometrin päästä kotoa. Soitan äidin hakemaan minut. Saarnaamisen sijaan hän on ottanut mukaan paloiteltuja banaaneja ja suhtautuu minuun empaattisesti. Olo on helpottunut, ymmärretty ja onnellinen.

29-vuotiaana olen ystävieni Niinan, Ainon ja Sinin sekä meidän vauvojen kanssa Siltasen terassilla syömässä. Jätän lapsen ystävilleni ja menen sisälle hakemaan kahvia. Takaisin tullessa pysähdyn hetkeksi ovelle ja viileä tuulenpuuska tuntuu yllättäen iholla. Katselen kaukaa ystäviäni ilman, että he näkevät minua ja mietin, että juuri nyt ja tässä minulla on kaikki, mistä olen haaveillut.

Näitä hetkiä on tietenkin lukemattomia, ja on hauska vain makoilla ja antaa muistojen vaeltaa hetkestä toiseen niin kuin 1990-luvun tarinallistetuissa musiikkivideoissa.

Jännä miten etukäteen ei voi koskaan tietää, mistä hetkistä tulee niitä tärkeimpiä. Mitään näitä hetkiä kokiessani en silloin ajatellut, että tämän muistan ikuisesti.

Jotkut hetket vain ovat sellaisia, jotka jäävät mieleen ja nousevat ajan tasaisesta kulusta kohokohtina myöhemmin. Usein niitä ei voi tarkoituksella järjestää tai päättää etukäteen, vaan aivot tekevät valinnat puolestani. Nämä hetket kasaantuvat mieleen ja tekevät minusta sen, mitä olen.

Vielä en tiedä, mitkä tämän kesän hetkistä jäävät vahvoina muistikuvina kertomaan tästä ajasta, mutta on minulla aavistukseni.

 

Lue myös:

Tulit vuosien takaa mieleeni, kun näin invataksin

Mikä on sinun kotinimesi?

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

T.Rva46 (Ei varmistettu)

<3 Niin kaunista kerrontaa, että pakahduttaa.
Ja kun ikä alkaa nelosella, hetket ja vuodet kiitää ohi, rakkaista alkaa aika jättää, sitä koettaa ajoittain kaiken väliaikaisuuden tajutessaan tarrautua paniikinomaisesti ihaniin hetkiin...kunnes tajuaa että tätä elämä on, ja sitten taas antautuu elämän aallokon lempeään keinuntaan. Välillä toki laineet on vuoren kokoisia, ja lähes hukuttavat mutta sitten taas toisessa hetkessä olet aallonharjalla onnellisempana kuin koskaan.

Kiitos näistä postauksista, joissa tiivistät upeasti parikymmentä vuotta vanhemmankin ihmisen sydämen liikkeitä. :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Niin totta, elämä on vahvasti nimenomaan antautumista elämälle. Välillä ajattelen, että jos olisin järjestelmällisempi, jos hoitaisin paremmin, jos merkitsisin ylös jne niin kaikki ei menisi niin nopeasti ohi. Mutta ei sitä ehdi aina, pitää vain elellä.

Kiitos kauniista sanoistasi!

dotsdotsjonna
Polka dots

Tämä oli ihana. 

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihanaa, jollakin samoja kesähaikailuja mitä itellänikin! Ja hyvin samankaltaisia muistojakin

Istun tässä pihamme terassilla, kuuntelen kun juna juuri pauhusi vierestä ja se ääni vie yhteen kesään kun matkustin kavereiden kanssa Prahassa. Vanhassa junassa, jossa oli ikkunat auki ja pään pystyi työntämään ulos. Maisemat vaihtuivat sekunneissa, mutta mieleen jäi että ne olivat niin erinlaiset kuin kotona. Määränpäässä mentiin outoon luukirkkoon. Oli helle ja kesä tuoksui ympärillä.

Elämä on välillä raskasta ja riipivää. Sitten se on myös täynnä ihania muistoja ihanista ajoista, joista syntyy tämä ihmeellinen kesänostalgia..jota vielä pahentaa se, että kuuntelet luureista menneiden kesien kesäbiisi lurituksia..Vielä on kesää jäljellä!

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihana kuvaus, pystyn pääsemään tuon muistosi junan sisään, vaikken siellä ole ollutkaan. 

Anumaaria78
Mis(s)Fit

Vallan itkettävän kaunis, ja niin samaistuttava kirjoitus. Saatoin naurahtaa pappasi ”No, eihän tämä ole mistään kotoisin.”- okaisulle.    Edesmennyt vaarini olisi voinut hyvin lohkaista jotain hyvin samantapaista.     

Juliaihminen
Juliaihminen

Joskus lakoniset lohkaisut voivat olla paras tuki ja turva tilanteeseen. Aina ei kaipaa ylitsevuotavia empatian sanoja, vaan lyhyellä pystyy ilmaisemaan paljon.

Vierailija (Ei varmistettu)

Miten sä voit samaan aikaan olla niin hyvä kirjoittamaan taitavasti argumentoituja mielipidetekstejä että jotain näin kaunista! Ihana Julia!

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi että miten ihanasti sanottu, kiitos. 

annams (Ei varmistettu)

Ihana teksti &lt;3 Tunnistan juuri tuon haikean tunteen, tosin itsellä sen laukaisee yleensä loppukesästä viileämpi ilma ja syksyn tuoksu. Rakastin tuota viimeistä muistoa, toivon että saisin itsekin todeta joskus noin, että tässä hetkessä on kaikki. Kiitos kun kirjoitat!

Kommentoi