Ensiasunnon ostaminen voi tuntua inhottavalta (mutta usein se on silti järkevää)

Juliaihminen

Yleensä asunnonostamisen tarinat ovat sellaisia, missä ihmiset kertovat suurista onnistumisistaan. Miten asunto tuntui heti kodilta, ja oli niin ihanaa, kun sai vihdoin laittaa sitä omaa ympäristöään itselleen. 

Minulla on todella erilainen kokemus aiheesta.

Olin aika lailla unohtanut, miltä tuntuu ostaa ensimmäinen asunto. Onneksi olen kirjoittanut tunnollisesti päiväkirjaa kaikki nämä vuodet, ja sieltä käy ilmi, että minusta se tuntui täysin karsealta. Enkä ihmettele: onhan se nyt aivan järjettömän pelottavaa ottaa yhtäkkiä pankista lainaa 200 000 euroa ja tumpata asuntoon kaikki, mitä on säästänyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ja yleensä tämä päätös (etenkin Helsingissä) pitää tehdä suurinpiirtein tunnissa, koska kilpailu yksiöistä tai kaksioista on niin kova.

Olimme syksyllä 2011 päättäneet Tikin kanssa, että nyt hemmetti vieköön, ostetaan se asunto. Olin 25-vuotias ja minulla oli vakituinen työ. Asuin kommuunissa Kruununhaassa, mutta halusin muuttaa Tikin kanssa yhteen. Olin saanut ASP-tilille tarpeeksi säästöä, joten ei ollut syytä, miksi ei.

Ai että se oli pirullista aikaa elämässä. Käytiin katsomassa kaikenmoisia kaksioita Kalliossa, Alppilassa, Vallilassa, Herttoniemessä, Toukolassa ja Hermannissa. Muutaman kerran meinattiin tehdä tarjous, mutta ei sitten kuitenkaan uskallettu. Yhteen herttoniemeläiseen kaksioon olisin halunnut muuttaa, mutta Tikille tuli siitä sellainen tunne, että "jos me muutetaan sienne, me mätäännytään ja kuollaan pois". Siitä tuli kunnon riita, joka päättyi sinällään rationaaliseen ajatukseen: jos jompikumpi ei pidä kyseisestä asunnosta, hänen ei tarvitse ottaa 100 000 euroa lainaa sitä varten.

Vuosi läheni loppuaan ja tuona vuonna oli sellainen jännä porkkana, että jos ennen vuoden loppua saa ostettua asunnon, ASP-lainan ottajat saavat valtiota 3000 euroa rahaa. (En vieläkään ymmärrä, miksi näin oli.)

Minun ongelmani oli, että asunnot olivat kaikki "ihan ok". Mikään ei puhutellut minua mitenkään. Yhdenkään seinät eivät kuiskutelleen, että "Julia, tee kotisi tänne" eikä yksikään makuuhuoneen kaapisto houkutellut "Julia, ripusta vaatteesi eteeriseen järjestykseen sisääni". Asunnot olivat vain asuntoja. Koska oli loppusyksy, ne olivat enimmäkseen vähän pimeitä loukkoja, sellaisia, mitä asunnot nyt Suomessa tuohon aikaan ovat.

Lopulta bongattiin Hermannista toisen kerroksen kaksio, joka oli - jälleen kerraan - ihan ok. Tunteita ei herännyt. Ei positiivisia tai negatiivisia (esimerkiksi, että sinne muuttamalla kuolee ja mätänee). Mutta asunto oli paperilla hyvä: pohja oli erinomainen, putkiremontti juuri tehty, läpitalon asunto, kiva parveke ja näkymät kauniiseen Violanpuistoon. Ajateltiin Tikin kanssa, että no, ehkä me voisimme ostaa tämän. Kyse oli tarjouskaupasta, ja muutaman kerran joku taisi korottaa. Lopulta päädyimme maksamaan kaksiosta jonkun verran yli 200 000 euroa, ja se oli juurikin alueen hintatasoa tuona vuonna.

Olimme kilpailuttaneet lainan kolmessa pankissa, valitsimme sen, mistä saimme ystävällisintä palvelua (marginaali olisi ollut muissa suurinpiirtein sama). Oli juhlavaa tehdä kaupat. Mentiin niiden jälkeen Lippulaiva-Alkoon, ostettiin pienet pullot skumppaa ja korkattiin ne Töölönlahden rannalla. Tuntui epätodelliselta.

Helmikuussa sitten muutimme tuohon kaksioon. Emme remontoineet tai maalanneet siellä mitenkään, ihan vain kannoimme kamat sisään. Olin asunut aiemmin puolitoista vuotta Tikin kanssa, joten yhteen muuttaminen ei pelottanut. Sen sijaan oli täysin käsittämätöntä, miten minun mieleni sitten hyökkäsi minua vastaan, kun vihdoin olin saanut muutettua omistusasuntoon. Aiemmassa kahdeksassa vuokra-asunnossa, joissa olin asunut muutettuani omilleni, en ollut ikinä miettinyt tällaisia asioita saati häiriintynyt niistä. Nyt kuitenkin ahdistuin: Yläkerrasta kuuluu kantapääkävelyä! Parveke on vähän kälynen! Laminaatit ovat vähän liian tummat minun makuuni!

Koko helmikuu oli yhtä kuulostelua ja ahdistusta siitä, että tässä ollaan tehty 200 000 euron virhe. Alla näette tuolloin piirtämäni graafin "elämänhaluni nousuista ja laskuista helmikuussa 2012". (Tuolloin elämässä tapahtui ilmeisesti kaikkea muutakin, mutta en edes tiedä, mitä tuo "työpaikan muutos" tarkoittaa, ööö? Ei muistikuvaa.) Joka tapauksessa olin tuolloin aivan paniikissa. Vaikka mitään erityistä syytä ei todellisuudessa ollut. Jotenkin tuollainen aikuistuminen ja vastuu vain yhtäkkiä pelottivat.

Onneksi pystyn päiväkirjamerkinnöistäni seuraamaan tilanteen kehittymistä. Huomasin, että seuraavat asiat auttavat, jos koti ei meinaa tuntua kodilta:

- Kutsu ystäviä kylään, mahdollisimman pian.

- Kutsu äiti poraamaan kaikki peilit ja taulut seinälle. (No, nykyään käyttäisin ehkä Jelpperiä.)

- Hanki jotain kivoja sisustushommia, jotka sopivat juuri tähän kotiin.

- Järjestä kodissa isot bileet.

- Vietä kodissa ihania, löysiä viikonloppuja, jolloin elämä tuntuu taivaalliselta.

- Vietä kodissa kesä, kesällä kaikki tuntuu upealta. Etenkin jos kodin ikkunasta näkyy puita (meillä näkyi kaikista), kesä auttaa.

- Jos joku seinän väri tai muu pieni asia ärsyttää, remontoi vähäsen!

- Yritä ottaa iisisiti. Tämä ei ole niin helppoa, mutta ajan kanssa se onnistuu. Kaikkeen tottuu.

Pikkuhiljaa tuosta kodista tuli koti, jossa aloin viihtyä. Lopulta asuimme siinä miltei kolme vuotta, ja muutimme tämän jälkeen niinkin kauas kuin kadun toiselle puolelle. (Todella kotouduimme Hermanniin.) Sekään uusi koti ei tuntunut yhtään miltään - aluksi. Tiki kuitenkin sanoi, että "hyvä pohja, putkiremontti tehty, ylin kerros, hyvä yhtiövastike, ostetaan tämä". Ja sitten ostimme ja remontoimme sen lattiasta kattoon kuukaudessa. Kävi ilmi, että kyseessä oli ihan meidän unelmien koti. Siinä on ainoa pikku miinus (neljäs kerros, ei hissiä, toinen lapsi tulossa), mutta näyttää siltä, että plussat ovat niin suuret, että emme me tuosta mihinkään kuitenkaan muuta. 

Olen älyttömän tyytyväinen, että tuo ensimmäinen asunto tuli ostettua aikoinaan. Se opetti paljon: Asuntokaupat eivät ole niin vakavia, etenkään Helsingissä ja etenkään kerrostaloissa, joissa ostaa käytännössä osakkeita, ei mitään fyysistä (jos tulee homeongelma, se on taloyhtiön kontolla). Me saimme tuon kaksion myytyä alle viikossa, ensimmäisen näytön perusteella. Omsitusasunnosta pääsee eroon (jos se sijaitsee järkevällä alueella ja hintapyyntö on ok). Ennen kaikkea opin itsestäni, että minä olen ihminen, joka ei välttämättä heti alkuun tunne mitään suuria positiivisia tunteita, mutta negatiivisia tunteita saattaa tulla sitäkin enemmän. Päättäminen on vain niin vaikeaa, jos on tällainen ambivalentti lortto kuten minä. Sitä paitsi, jos emme olisi ostaneet tuota ensimmäistä asuntoa, meillä ei olisi ollut ikinä varaa ostaa Hermannista 78 neliön asuntoa. 

Lisäksi raha on vain rahaa. (Näin on helppo sanoa, kun ei ole hävinnyt kaikkia rahojaan esimerkiksi homeloukoksi paljastuneeseen omakotitaloon.) Yleensä kannattaa priorisoida oma mielenterveys kuin se, että jahkailee ikuisesti sitä, tuliko tehtyä nyt oikea vai väärä ostopäätös. 

Eli jos minulta kysytään, niin neuvona niille, joilla olisi rahaa ja joiden kohdalla se olisi "paperilla järkevää", niin antakaa palaa ja ostakaa vain se asunto. Ihan hyvä lopputulos se on, vaikka vähän aikaa kärsisikin. Ja no, ehkä elämässä noin yleisestikin voin neuvoa ihan itseäni: jos mietit, että tekisit jotain uutta ja vanhasta selvästi poikkeavaa mutta houkuttelevaa, niin kuuntele Shia LaBoeufia: "JUST FUCKING DO IT!" (Ihmisten pitäisi ylipäänsä ottaa enemmän neuvoja sekopäisiltä Hollywood-näyttelijöitä, jotka tekevät ilmeisestikin jonkinlaisessa pyskoosin tilassa youtubevideoita nettiin.) 

Ja samaan hengenvetoon: ei asunnon omistaminen ole myöskään mikään tie onneen, on myös paljon hyviä syitä olla ostamatta asuntoa, riippuu niin tilanteesta. Ja mitä tulee talouteen, niin sitä voi säästää ja sijoittaa muillakin tavoilla kuin maksamalla oman asunnon lainaa. 

 

Jos kaipaat lisää asunnonostamisterapiaa, vertaistukea tai ihan konkreettisia neuvoja (lainojen kilpailuttamisesta tms), niin suosittelen. 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin jakso ausnnon ostamisesta!

Ja tämä on kiinnostava pohdinto: ruotsalaiset maksavat asuntolainansa hitaasti (jos ollenkaan) ja sijoittavat jäljelle jäävän rahan. Suomalaiset taas maksavat kiukulla 20-25 vuodessa. Kumpi on parempi tapa, kysyin Suomen Pankilta:

Lue Ylen sivuilta juttu: Maksatko asuntolainaasi liian nopeasti?

Ja kyllä, aion tänään jatkaa tätä asuntovouhotustani instagramin puolella:

Insta live tänään kello 21!

 

Kuvat: Meidän vanhasta asunnosta, joka oli oikeasti tosi kiva

 

Ja kiinnostaa tietää:

Oletko ostanut ensiasunnon? Miltä se tuntui, mikä vaikutti päätökseen, olitko lopulta tyytyväinen?

 

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Haluatko lisää rahaa? Hanki sivutyö!

Miten fiksu ihminen päätyy ottamaan pikavippejä?

Kääk, olen väärällä alalla!

Paljonko lapsi oikeasti maksaa?

Näin raha hiertää ystävyyssuhteisssa

Vastuullinen sijoittaminen trenaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Näin et jää tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

Lue myös:

Muutin yhteen, muutin erilleen, muutin taas yhteen poikaystävän kanssa

"Sen vain tietää" on surkea neuvo

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Me ostettiin ensiasunto lokakuun alussa ja on ehditty asuakin siellä nyt 2 kk. Tunteiden kirjo on ollut kyllä yllättävä, ja kun esim saatiin vasta uudet yläkerran naapurit, joista kuuluu normaalia elämisen ääniä, olimme molemmat pari päivää ihan paniikissa ja googlasin ja luin Suomen jokaisen kerrostalon äänieristys -keskustelun vauvapalstoilta. Kaikkea kummallista on tullut myös stressattua yön pimeinä tunteina. Ehkä kotiutumista on kuitenkin helpottanut se, että meille iski se maaginen kodin tunne heti näytössä, sekä se, että rempattiin pinnat heti alkuun. Pohja on täydellinen meille ja sijainti käytännöllinen. Vielä kun tyhjät nurkat ei olisi enää tyhjiä, luulen, että alkaa helpottaa.. Lopullinen tyytyväisyys on ehkä tiedossa vasta kun myydään asunto eteenpäin aikanaan, niin järkimielellä suhtaudun näihin hommiin, mutta muuten olen kyllä jo tässä vaiheessa tyytyväinen (vaikka seuraavaksi ylin kerros tai uudempi talo, jossa parempi äänieristys, voikin kyllä kiinnostaa :D )

Juliaihminen
Juliaihminen

Nämä äänieristysasiat on itsellekin suurinpiirtein kaikkein olennaisinta koko asuntokaupassa. Meillä oli kanssa tuossa edellisessä kaksiossa omien standardieni kannalta liian heikot eristeet. Nykyisessä asunnossa taas on vain keittiössä seinänaapuria, ja siihenkin edellinen asukas oli laittanut jonkun "extraeristeen", joten mitään ei kuulu mistään. Olen aivan taivaassa. Ongelma on tietenkin se, etten uskalla muuttaa tästä hiljaisesta asunnostamme enää yhtään mihinkään ikinä. Se vähän rajoittaa elämää :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Ylin kerroskaan ei ole mikään tae asunnon hiljaisuudesta: Äänet kantautuvat monesti huonosti eristetyissä taloissa yhtä lailla alakerrasta ylös, niin hurjalta kuin se tuntuukin. Tämä tuntuu erityisen inhottavalta siksi, että ylimmästä kerroksesta joutuu muutenkin maksamaan niin paljon enemmän. Moni tuntuu haaveilevan ylimmän kerroksen kämpästä juuri siksi, että se olisi hiljainen, mutta ei ota huomioon alemmasta kerroksesta kantautuvaa melua.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ylimpään kerrokseen voi kantautua äänet myös vintiltä. 40-luvun talossamme jos joku käy vintillä kuulostaa se siltä kun siellä tömisteltäisiin ja paiskottaisiin laatikoita (vaikka siis ihan normaali kävely ja laatikoiden siirtely kyseessä). Onneksi kylmällä vintillä ei kukaan hengaile :D Meille kuuluu myös alakerrasta ääniä, mutta ei pahasti (ja kyllä, kaikesta huolimatta ylin kerros on parasta, näkymät ja oma rauha on eri luokkaa kun alempana...meillä kun ei seinänaapureita ole, niin elämän äänet on aika pieniä kuitenkin :)).

Juliaihminen
Juliaihminen

Meillekin kuului, kun alakerran mummo kuunteli kansanradiota about täysillä. Mutta sitten kirjoitin maailman kohteliaimman ja mukavimman postikortin (koska hän ei avannut ovea, vaikka pimpotin tuhat kertaa), ja niin loppui hänen radionsa kuuntelu meidän asunnossamme!

(Ehkä sukulaiset hankkivat hänelle kuulokkeet - kuten me hankimme 90 v papallemme, jonka tv:n katselu muistuttaa kanssa toista maailmasotaa.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ostettiin ensiasunto jotain vuosia sitten. Päätös tehtiin, koska se oli taloudellisesti järkevä, edellinen asunto ei ollut mikään täydellinen ja sen vuokrakin nousi. Ja sitten löydettiin asunto, joka ei myöskään ollut täydellinen, mutta tärkeät asiat olivat kohdallaan. Myös esimerkiksi se, että ikkunoista näkyy puita, mikä on mulle ihan elinehto.

Rahasta ja sijoituksista puheen ollen, oletkohan Julia käsitellyt lyhyemmän aikavälin sijoituksia. Mitä kannattaa tehdä jos rahaa makaa tilillä reilusti, mutta sitä ei uskalla sijoittaa, koska ENTÄ JOS HUKKA ISKEE ja tarvii ne rahat (työttömyys, hoitovapaa tms) ja sitten juuri on laskukausi ja tulee tappiota kun sijoituksia realisoi. Onko rahojen tilillä makuuttamiselle järkeviä vaihtoehtoja?

Juliaihminen
Juliaihminen

Tämä on mulle suuri mysteeri! Liputan nimittäin tietenkin jemmarahan puolesta, mutta vaikkapa se, missä sitä pitää, on arvoitus. Vielä pari vuotta sitten olisin sanonut, että laita Norwegianille, mutta sitten heräsin lafkan epäeettisyyteen

Ilmeisesti tällaisissa lyhytaikaisissa sijoituksissa pankit suosittelevat matalan riskin korkorahastoja, eli sellaisia rahastoja, joissa tuotto tulee esimerkiksi siitä, että raha lainataan jollekin valtiolle tai yritykselle, ja tämä taas maksaa siitä jonkinmoista korkoa, josta sitten sijoittaja saa osansa. Tällaisia rahastoja pidetään suht varmoina kohteina, mutta sitten taas, kaikessa sijoittamisessa on riskinsä. Eli vähän sillee, että kuinka kauan sitä suunnittelee pitävänsä sitä rahee siellä sijoituksessa. Mä olen ikään kuin rataissut asiaa niin, että mulla on jemmarahaa 5000 - 10 000 tavallisella säästötilillä ja sitten loput joko sijoitan osakkeisiin tai sitten lyhennen ylimääräisesti asuntolainaa. Niitä rahoja ei tietenkään saa mitenkään erityisen helposti realisoitua laskukaudella, mutta en ole keksinyt vielä parempaakaan keinoa :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä ostin ensiasuntoni noin neljä vuotta. Olin saanut joululomalla ahaa-elämyksen siitä, millä alueella haluaisin asua, ja löysinkin Oikotieltä sopivan hintaisen ja kokoisen asunnon. Vuoden vaihduttua menin katsomaan asuntoa ja totesin hiljaa mielessäni, et kyl mä _pärjäisin_ siinä asunnossa. Ei siis todellakaan suuria tunteita!

Muuton jälkeen olinkin pitkään aivan onnesta soikeana aina, kun astuin ovesta ulos. Olin fyysisesti juuri siellä, missä halusin olla! Kämpässä sen sijaan on omat vikansa, mut olen alusta asti ollut niiden kanssa hyväksyvällä linjalla: "Kyllä mä täällä pärjään." Luulen, et jos oisin alun perin etsinyt täydellistä kämppää, niin silloin väistämättömät asunnon puutteet häiritsisivät enemmän.

Periaatteessa mun olisi ollut jo fiksua vaihtaa tää kämppä isompaan, mutta en oo jaksanut, koska miksi mä nyt kotoani muuttaisin pois :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Tämä on musta juuri hyvä ohjenuora asuntoa etsiville ihmisille: Voi miettiä, että pärjäiskö tässä asunnossa vaikkapa kaksi vuotta. Ei välttämättä tarvitse tulla mitään sen suurempia tunteita. Sama neuvo ei päde rakkauteen :D

"Pärjäisinkö tämän seurustelukumppanin kanssa seuraavat kaksi vuotta."

Vierailija (Ei varmistettu)

Me kävimme puoli vuotta mieheni kanssa näytöissä ja vatvoimme ja vatvoimme jokaista kämppää kyllästymiseen asti. Sitten kohdalle tuli täydellinen! ...kunnes muutimme asuntoon ja tajusimme, että talossa on helvetillisen huono äänieristys. Kaikki muu on tosiaan täydellistä, mutta jatkuva naapurien puheen ja elämisen kuuleminen on saanut pohtimaan asunnon myymistä jo näin alle vuoden asumisen jälkeen. Jotenkin todella luuseriolo, sillä ajattelin meidän asuvan ensimmäisessä asunnossa pitkään. Ollaan kuitenkin molemmat sekoamassa naapurien ääniin, joten katsotaan mitä tästä tulee. Harmittaa niin paljon, koska ajattelin aina ensiasunnosta jäävän ihanat muistot, joita muistella lämmöllä myöhemmin. Sen sijaan muistot onkin jotain aivan muuta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ei mitään luuserioloja! Ihan hyvin sen asunnon voi ihan oikeastikin vain myydä, mielenterveys ja oma fiilis on aina ykkösenä, taloudelliset seikat vasta kakkosena!

meg (Ei varmistettu)

Me ostettiin ensiasunto (omakotitalo), sijainti oli täydellinen, remppaa vaati, mutta siitä olisi tullut täydellinen... Kunnes erottiin, puolen vuoden asumisen jälkeen. Ensimmäinen mieleen tullut ajatus eropäätöksen jälkeen oli: mitä helvettiä me tehdään tälle kämpälle!? Noh, tehtiin mitä jokainen järkevä ihminen tekisi; remontoitiin vähän ja myytiin pois. Tappiota tuli yhteensä alle tonni. Eli asunnon, edes talon, ostaminen ei todellakaan ole niin vakavaa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Just näin! Ihmiset kovasti miettii just tätä, että "mitä jos erotaan, mitä jos toinen kuolee eikä ole varaa maksaa lainaa". No sitten myydään se ausnto! Kyllä tilanteista aina selviää. Ja nyt sullakin on opittua kokemusta sekä asunnonostamisesta että sen remppaamisesta (että erosta selviämisestä). Se on tosi arvokasta.

Eevis2 (Ei varmistettu)

Mulla on kokemusta vasta puolison ensiasunnon ostosta. Sanoin mielipiteeni, mutta sen perusteella en velvoittanut ketään ottamaan sataa viittäkymppiä lainaa.
Kävimme katsomassa kahta rivitaloa, toisesta mies teki tarjouksenkin, joka ei onneksi mennyt läpi. Perhetuttu välittäjä vei katsomaan omaa sijoitusyksiötään rakenteilla olevasta luhtitalosta ja käytiin naapurin kaksiossakin. Valtava lasitettu parveke järvinäköalalla sinetöi päätöksen. Vuoden asumisen jälkeen olen huomannut, ettei tähän myyränkoloon paista aurinko kuin iltaisin ja yhdelle seinälle sijoittuva avokeittiö alkaa siitä mihin eteisen kuramatto päättyy. Ehkä tämä asunto jää sijoitukseksi, jos perhekoko tällä kokoonpanolla kasvaa. Asunto on myös sopiva miehelle yksinään, jos minua kutsuu työt, opinnot tai sinkkuelämä toisaalla. Mies on joka tapauksessa tyytyväinen, että painostin häntä asunnon ostamiseen, koska ei itse olisi saanut aikaan :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Kuulostaa oikein hyvältä tulevaisuuden sijoitusasunnolta! :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun ja miehen eka asunto (kolmio) oli ilmoituksen perusteella "no jaa, mennään katsomaan kun välipäivinä ei muutakaan tekemistä ole". Ollut sikapitkään myynnissä (liian kova hintapyyntö ja tippui meidän hintahaarukkaan viimeisimmällä hinnanpudotuskierroksellaan). Näytöllä tuli tunne, että tässä se on, ihana valoisa (siis jopa tammikuussa valoisa, myöhemmin paljastui että kesällä asuntoon paistaa lähes koko valoisan ajan :D). Sit mentiin pankkiin pyytämään lainatarjous (buahhaa, sellainen järjestys meillä). Kun lainalapaus saatiin, niin sitten käytiin toisen kerran katsomassa ja tehtiin tarjous. Sit käytiin kilpailuttamassa lisää pankkeja (buahhaa, parempi myöhään kunnei milloinkaan). Siinä se, nyt ollaan asuttu tässä kohta 10 vuotta ja asunnon arvo on noussut noin 150 euroa (jesh, ja lainahan meillä oli lähes ilmaista kun korot tippu just kun asunto ostettiin).

Probleema on vaan, että ollaan vähintään viisi vuotta enempi vähempi aktiivisesti (tällä hetkellä erittäin aktiivisesti, on jopa käyty kilpailuttamassa pankkeja) etsitty isompaa. Ja tässä kohtaa kun puhutaan neliöistä luokkaa 100-120m^2, niin ostos on 600-800ke meidän alueella...ja se suoraan sanottuna tekee asiasta tosi vaikeaa. Siis kun asunnon pitäisi olla tosi kiva (kivempi kuin nykyinen) ja sitten sen lisäksi järkiostos (hyvä taloyhtiö, koulu järkevän matkan päässä). Viimeisin mitä käytiin katsomassa oli just sellainen "järkiostos" (rempalla ois saanut kivan), mutta sit taas toisaalta en nähnyt itseäni asumassa siinä (kun on asunut luonteikkaassa vanhassa talossa, normi-50-luvun asuntokin tuntuu, noh, tylsältä).

Vierailija (Ei varmistettu)

No joo pikkutypo, ylläolevassa " asunnon arvo on noussut noin 150 euroa" pitäisi kuitenkin olla 150ke :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Tää on just tätä, et periaatteessa sitä on tyytyväinen asunnon arvon noususta, mut sit kuitenkin se oikeesti tarkoittaa vaan sitä, et seuraavaan asuntoon on aiempaa vaikeempaa siirtyä. Oon välillä miettinyt, et pitäiskö sitä mieluummin toivoa asuntojen hintojen suurta pudotusta. Jos neliöhinnat laskisi dramaattisesti, vois olla jokin tsäänssi päästä suurempaan asuntoon samalla alueella.

Vierailija (Ei varmistettu)

Meilläkin etsinnässä rivarineliön tilalle isohko okt ja etsinnässä on mennyt jo toista vuotta. Oman arvo on noussut noin 10%, mutta meidän keskikokoiset saa kaupungissa talojen hinnat ovat laskeneet. Tässä nyt on sitten tullut mietittyä (kun sopivaa taloa ei vain löydy, sijanti ja max 10v vanha on pahat kriteerit), että pitäisikö myydä tässä vaiheessa, kun vielä pääsisi kohtuudella voitolle ja mennä vuokralle kärkkymään sopivaa taloa. Jos vaikka siinä välissä hinnat romahtavat, pääsisi siitä hyötymään ilman oman asunnon arvon laskua ja toisaalta, olisi helpompi alkaa tarjoamaan "siitä täydellistä" talosta, kun olisi vapaa oman asunnon myynnistä siinä vaiheessa...
Vaikeaa!!!!

Juliaihminen
Juliaihminen

Fiilaan aivan ehdottomasti. Meilläkin on ainakin naapurikämppien myymisen perusteella asunnon arvo noussut viimeisen neljän vuoden aikana jopa 100k euroa. Se tuntuu periaatteessa kivalta, mutta tuo raha on tietenkin täysin imaginääristä, sillä kyllä meidän on jatkossakin asuttava jossain. Välillä haikailen hissilliseen taloon, mutten halua muuttaa tältä alueelta (ihana päiväkoti, kivalta vaikuttava ala-aste ja paljon kavereita neliökilometrin sisällä). Niinpä asuntojen hintojen nousu on vähän aiheuttanut sen, että tässä sitä ollaan ja pysytään - ei mitään saumaa johonkin 600k asuntoon.

Vierailija (Ei varmistettu)

"Eli jos minulta kysytään, niin neuvona niille, joilla olisi rahaa ja joiden kohdalla se olisi "paperilla järkevää", niin antakaa palaa ja ostakaa vain se asunto. Ihan hyvä lopputulos se on, vaikka vähän aikaa kärsisikin. Ja no, ehkä elämässä noin yleisestikin voin neuvoa ihan itseäni: jos mietit, että tekisit jotain uutta ja vanhasta selvästi poikkeavaa mutta houkuttelevaa, niin kuuntele Shia LaBoeufia: "JUST FUCKING DO IT!" (Ihmisten pitäisi ylipäänsä ottaa enemmän neuvoja sekopäisiltä Hollywood-näyttelijöitä, jotka tekevät ilmeisestikin jonkinlaisessa pyskoosin tilassa youtubevideoita nettiin.)"

Hyvä viisaus. Kunpa joku kertois päteekö tää myös rakastumiseen.

Juliaihminen
Juliaihminen

Elämässä yleisesti olen sitä mieltä, että JUST FUCKING DO IT! Mutta sitä mieltä taas en ole, että kumppani olisi hyvä, jos se on "paperilla hyvä", muttei edes alkuhuumassa aiheuta sen suurempia myönteisiä tunteita.

Hahaha, mutta sitten jos kysymys on vaikka siitä, että on "viimeiset hetket" aikaa hankkia vaikka lapsi, niin "paperilla hyvä" isäehdokas voi olla oikeatsikin ihan hyvä. Ei sen lapsen isän tai äidin kanssa ole pakko asua loppuelämää. Tässä asiassa olen aika "käytännöllinen", mitä joku saattaa pitää tunnekylmyytenä. :D

T.H (Ei varmistettu)

Itse olen jo etukäteen stressannut asunnon ostoa, vaikka ei mihinkään tositoimiin olla oston suhteen ryhdytty. Mies niitä on enemmän katsellut, mutta minä en ole oikein vielä ahdistukseltani jaksanut innostua... tuntuu niin isolta päätökseltä: mistä ihmeestä minä voin tietää, missä päin Helsinkiä haluaisin asua, kun tunnen vain tämän yhden alueen, entä millaisessa kämpässä sitä viihyisi, pitääkö nyt kerralla ostaa tarpeeksi iso, jos tulee joskus perheenlisäystä, onko siellä nyt sitten hyvät ja rauhalliset ja savuttomat naapurit, hyvä pohja ja pyörävarasto ja kaukolämpö, ja ainiin miehän olen ihan maalaistyttö, miten mie nyt muka voin asettua taloksi tänne isolle kirkolle, sehän tarkoittaa, että ollaan JÄÄMÄSSÄ tänne Helssinkiin, apua! Ja pitäisihän sen kämpän tunnelman kolahtaa ihan todella, olla sopivan hintainen ja mielellään aika vähän mitään remonttia vaativa. Pitäisi varmaan vaan repäistä ja ostaa, kun säästöjäkin jo alkaisi olla sen verran kasassa... yritän muistaa tämän kirjoituksen sitten, kun itselläkin todennäköisesti asuntokauppastressissä elämänhalun käppyrä alkaa laskea kuin lehmän häntä, jospa sitten muistaisi, millä keinoilla se kääntyy nousuun :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Mun sisko kanssa mietti tuota jäämisjuttua, että ostaminen tarkoittaisi Helsinkiin jäämistä. No eihän se sitä tarkoita! Se tarkoittaa sitä, että kerrytät hyvin omaisuutta, ja kun jonain päivänä haluat ostaa omalta paikkaunnaltasi asunnon, voit elää ihan kroisoksena, kun olet tottunut ison kirkon neliöhintoihin :D

annepa (Ei varmistettu)

Höpsö, ei tietenkään tarkoita jäämistä! Minä ostin Helsingistä 1,20 asuntoa (yhden oman, toisen eksän kanssa niin, että minä omistin 20%) ja nyt asun Rovaniemellä, josta myös ostin asunnon tai oikeammin kiinteistön. Kokonainen Helsingin asunto on nyt vuokralla ja 20% osuuteni toisesta möin eksälle.
Ja vaikka tämä olikin minun ratkaisuni ja näyttää konkreettisesti, että asunnon ostaminen ei tarkoita Helsinkiin jäämistä, niin tuskin se jääminenkään ihan mahdoton ajatus on. Siellä asuu mm. toimittaja ja tuleva Pulitzer-palkinnon voittaja Julia Thurén. Ei se nyt IHAN P***A kylä ole.

Nipa3 (Ei varmistettu)

Ostettiin miehen kanssa ensiasunto n. 1,5v seurustelun jälkeen. Maksettiin vuokraa saman verran kun lainanvähennykset, korot ja vastike tulivat olemaan yhteensä. Mä asennoiduin hommaan että "kaksion saa myytyä jos erotaan "-periaatteella. Eli romantiikka oli kaukana, mutta koin hankinnan järkeväksi. Sama mies on matkassa nyt 7 v myöhemmin ja laina on vähentynyt kuin vahingossa

Juliaihminen
Juliaihminen

Järkiostokset ovat myös lohdullisia, niillä voi vähän toppuutella tunnepuolta.

Mä ostin ensiasunnon melkein 12 vuotta sitten. Olin kuvitellut että ensin pitää löytää mies eikä yksin pysty ostamaan asuntoa Helsingistä, mutta tajusin etten tiedä löydänkö ikinä miestä joten ostin kuin ostinkin asunnon itse. En muista että se olisi ollut kovin vaikeaa ajatuksena tai käytännössä. Alueella en ollut käynyt ennen ensimmäistä näyttöä mutta ihastuin siihen heti, ja taisi olla neljäs käymäni asunto jonka ostin. Muutin tänne opiskelijasolusta joten upgreidaus saunalliseen kaksioon oli aika huima, muistan alussa fiilistelleeni sitä että kaikki toiminnot (syöminen/nukkuminen/viihde) ei tapahdu sängyllä vaan mulla on huoneita. En olisi aikanaan voinut uskoa että asun täällä joskus nelihenkisen perheeni kanssa mutta niin se elämä kuljettaa. Kieltämättä lisätila on hartaissa toiveissa mutta se tuntuu hankalalta kun tältä alueelta ei ole varaa isompaan ja poiskaan en haluaisi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Mahtavaa, että otit ohjat omiin käsiin! Mä olen kanssa miettinyt, että olisi voinut oikeasti ostaa ensin itselleen yksiön, jonka olisi parhaimmillaan voinut jättää sijoitukseen. Mutta jos vain mitenkään mahdollista taloudellisesti, niin ei kyllä kannata odottaa mitään puolisoa näissä asunnonostoasioissa. 

Mä ostin viime kesänä ensiasunnon vähän "heräteostoksena". Suunnitelmissa oli kyllä asunto ostaa, kun työt keväällä vakinaistettiin, mutta en arvannut, että sopiva löytyisi ekan lainaneuvottelun jälkeen samana iltana Oikotietä selaillessa, vieläpä uudiskohteena. Luulin olevani niitä, jotka kävisi kuukausikaupalla asuntonäytöissä, mutta lopulta ostin asunnon pelkän pohjapiirustuksen ja välittäjän lähettämän pintamateriaaliluettelon perusteella. Pääsin ensimmäistä kertaa käymään koko kämpässä, kun menin tekemään muuttotarkastusta eli tutkimaan, onko kämppä nyt just sellainen kuin pitääkin. Mietin vaan siellä tyhjässä kämpässä, että hitostako minä tiedän, millainen tämän pitää olla ja mikä kaikki tarkastaa, silloin ehkä selkeimmin konkretisoitui, että asunto on oikeasti mun omaisuutta.

Nyt koko syksyn kaikki tutut on kyselleet, että miltäs nyt sitten tunuu asua ihan OMASSA kodissa. ja aina omituisesti nolottaa vastata, että ei oikeastaan yhtään miltään. Viihdyin kaikissa vuokrakodeissanikin, eikä tämä ole sen parempi tai huonompi. Kuukausikulut on samaa luokkaa, huoltofirmalle voi edelleen soittaa, jos on jokin ongelma, naapureista ei kuulu mitään ääniä... Ehkä se tuntuu joltain sitten, kun joskus tätä myyn eikä voi enää vain lähettää jonnekin sähköpostia, et "muutan pois, heipparallaa!"

Juliaihminen
Juliaihminen

Kuulostaa aivan täydelliseltä. Hommat voi mennä todella smoothisti myös, se on huippua!

strangiato (Ei varmistettu)

Ostin ensiasuntoni keväällä -04, kun olin ensin asunut siinä pari vuotta vuokralla. Olin muuttanut siihen alun perin opiskelijayksiöstä ja tykästynyt todella sekä asuntoon että alueeseen (Turun itäinen keskusta), ja kun ihan sattumalta sain tietää että asunto todnäk lähtisi alta (omistajan kuolinpesälle osoitettu kirje tuli vahingossa asuntoon) niin päätin että jos mahdollista, ostaisin asunnon. Prosessi sujuikin tosi kivuttomasti niin itselleni kuin omistajan sukulaisillekin, ja lisäksi sain käyttööni yhden lisähuoneen. Asunnon makkari oli meinaan ollut lukittuna koko vuokralaisaikani, siellä oli omistajan kalusteita sun muuta. Asunto vuokrattiinkin aikoinaan isona yksiönä (n. 41 neliötä, nyt tasan 50), ja ihan hyvin olin siihenkin mahtunut. :) Tuon jälkeen taloyhtiössä on tehty kaikki isot remontit ja olen itsekin rempannut asuntoa aika lailla. Nyt en enää halua lähteä sieltä ollenkaan pois. Rahaahan siinä on kiinni melkoisesti mutta se ei ole mikään syy, vaan se todellakin on Koti isolla koolla. <3

Juliaihminen
Juliaihminen

Kuulostaa aivan täydelliseltä - ehdit siis hyvin testailla, että tykäät asunnosta ja alueesta. Jos muuttaisin Turkuun takas, niin itäinen keskusta olisi kyllä munkin ykkösvaihtoehto!

Esmeraldan eetos (Ei varmistettu) https://esmeraldaneetos.blogspot.com

Me etsimme ensiasuntoa kolme vuotta. Olimme muutamille välittäjille jo vitsin aihe. Mutta tiesimme mitä halusimme ja olimme sopineet, että molemmille täytyy tulla se tunne, että se on tämä. Kaksi kertaa se tunne tuli vain minulle ennen lopullista löytöämme. Ja mikä onni, että odotimme. Ihmeen kaupalla saimme kotimme vielä markkinahintoja halvemmalla. Silti täällä ei ole ollut pakko tehdä remppaa. Kaikki kaakeliuunit on säästetty, samoin pinkopahvit. En osannut ennen tätä edes tajuta, miten onnellinen ihminen voi olla oikeassa ympäristössä.

Kylmä on talvella, joten uuneja on välttämätöntä polttaa entisajan tyyliin päivittäin. Naapurusto koostuu värikkäistä ja yliuteliaista persoonista. "Olen syntynyt tässä talossa" -ajattelu ikään kuin oikeuttaa puuttumaan muidenkin elämään kohtuuttoman paljon. Se on ollut ainoa syy, miksi välillä olemme pohtineet muuttoa keskelle korpea. Mutta onhan tämä naapuriuteliaisuus toisaalta turvallisuutta lisäävä tekijä.

Ensiasunnon oston euforia haihtui kuitenkin nopeasti siksi, että asunnon myyjälle oli todella kova pala luopua kodistaan. Hän aiheutti mieletöntä draamaa kesken muuttomme, meni henkilökohtaisuuksiin ja rikkoi kirjallisia sopimuksia suostumatta kuitenkaan maksamaan sopimussakkoa. Lopulta välittäjäkin nosti itkien kädet pystyyn. Kyllä, tämä on totta. Muutimme tänne siten, että kellarin ovi oli lukossa - täynnä rouvan tavaraa. Jouduimme jättämään ulos kaiken varastotavaran ja toivomaan, ettei kukaan vie niitä.
Onneksi näitä voi nyt jo muistella pienen hymyn kera. Tuolloin vain itketti, raivostutti ja suretti, että ensiasunnon ostosta tuli painajaismainen kokemus. Onneksi koti on kuitenkin kultaa. Ehkä asummekin täällä lopun ikää, kuka tietää.

Juliaihminen
Juliaihminen

Huh! Kuulostaa aivan jäätävältä tavalta muuttaa uuteenkotiin. Ja samalla hyvä muistutus siitä, että ei nämä asuntoasiat ole todellakaan aina mitään perus sijoituksia, vaan niihin voi liittyä aivan valtavasti tunteita, sillä sellaisia ihmiset ovat. Entinen asukas purki aivaan väärään kohteeseen tunteensa, todella ankeaa. Hurja kokemus kyllä!

Mmmmmaisa (Ei varmistettu)

En voi sille mitään, mutta Helsingistä kaksiota etsivänä, työssä käyvänä, korkeakoulutettuna ja toisen työssä käyvän korkeakoulutetun kanssa elävänä tunnen ajoittain suorastaan musertavaa kateutta kaltaisiasi kohtaan, jotka pääsivät ”asuntohissiin” ja nauttimaan matalista koroista viisi-kymmenen vuotta sitten. Nyt tosiaan Helsingissä etenkin kantakaupungissa monien asuntojen hinnat ovat nousseet kymmeniä, jopa satojakin tuhansia, ja ne huitelevat joko kaukana saavuttamattomissa meille mattimyöhäisille tai langettavat meille melkoisen ja verraten melkoisen paljon suuremman velkataakan.
Totta kai olen iloinen kaikkien niiden puolesta, jotka ovat päässeet ”asuntohissiin” ja tämä postauskin oli todella kiva. Ja ilman muuta ymmärrän, että kaupungeissa on x määrä maata, eivätkä kaikki voi asua samalla läntillä. Asuntomarkkinat ovat olleet itselleni vain sellainen yksi aikuisuuteen kuuluva realismin läiskäisy, opetus siitä, miten ei ole mitään hyvää kaikille jakavaa kättä, tasapäistäjää tai että vaikkapa työstä ei saada tasaisesti ansion mukaan. Sen sijaan omaisuuden kertyminen on pitkälti kiinni ajoituksesta, onnesta, ja näin tietysti edelleen vaikkapa ne pesämunat, mitä seuraaville polville jää.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tiedän tämän tunteen, kun tänä kesänä maksoin Helsingissä hikisestä keskustakaksiosta 400 000 e ja mietin, miten halvalla se olisi irronnut niinkin vähän aikaa kuin 5-10 vuotta sitten. Toisaalta en usko Helsingin keskustan kivitalokortteleiden koskaan halpenevan, joten 10 vuoden päästä on taas uudet "olisinpa voinut ostaa asunnon 10 vuotta sitten"... -ostajat liikkeellä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä on niin totta. Mä kiroilin vähintään 10 vuotta sitä, etten ollut rohkea ja ostanut ensiasuntoa (säästin silloin ahkerasti asuntoon). Ostettiin miehen kanssa ensiasuntomme (kolmio) sitten lopulta vuonna 2009 (jolloin korot kääntyi jyrkkään laskuun, lucky us) hintaan 3500e/m^2 ja se oli meistä ihan törkeä neliöhinta...ja mietittiin sitä mitä kämpät oiskaan maksaneet 10 vuotta aiemmin kun rohkeammat kaverimme olivat ensiasunto-ostoksilla. Nyt 10 vuotta myöhemmin meidän kämpän arvo on noin 5500e/m^2 ja 10 vuoden takainen hinta tuntuu naurettavan halvalta (sillä ei saa kaksiota nykyään meidän postinroalueelta). Nyt on sitten edessä vaihto isompaan (jos jostain löytyy kiva, vielä ei ole löytynyt) ja masentavaa on että siirtyminen kolmiosta neliöön vaatii sellaiset vähintään 150 000 euroa lisää (oikeasti enemmän).

Vierailija (Ei varmistettu)

Jaan kokemuksen opetuksesta ja siitä miten asunnot karkaavat käsistä. Mulle omassa asunnossa on pääosin kysymys siitä, että pääsisin edes jollain pienellä tavalla kerryttämään varallisuutta (jota ei ole minua edeltäviltä polvilta jäämässä) ja nyt se tuntuu olevan mahdotonta. Yksin asuntoa etsivänä minun budjettiini mahtuvia asuntoja on Helsingissä vähän. Varallisuutta voi toki yrittää kerryttää muullakin tavalla, mutta yhtä "helppoa" tapaa tuskin lienee, erityisesti kun asumisesta joutuu joka tapauksessa Helsingissä maksamaan melkoisesti. Toki nämä on myös valintoja, kauemmas voi muuttaa, mutta uhraus elämänlaadussa (huomattavasti pidemmät työmatkat) tuntuu liian isolta.

No näillä mennään, täytyy jatkossa olla järkevämpi talousasioissa ja toivoa ettei ole kaikessa mattimyöhäinen. :)

Hetu (Ei varmistettu)

Olemme poikaystävän kanssa juuri säästämässä rahaa ja jos mahdollista, niin syksyllä sitten ostamme oman asunnon. Helsingissä on liian kallista, emmekä edes haluaisi asua siellä, joten järkevän kokoiset ja hintaiset kolmiot näyttävät tällä hetkellä löytyvän jostain Myyrmäestä. En tunne aluetta mutta kai sielläkin sitten asuisi. Oikeasti haluttaisiin jo omakotitalo, mutta rahat ei riitä, niin sen takia pohdinnassa on tällainen "väliasunto", joka on ihan kiva ja kelpaa. Ja sitten joidenkin vuosien päästä kun olis kerryttänyt omaisuutta niin ostettaisiin oma talo. Haaveissa on talo Espoosta.
Ja kolmio sen takia, että mulla olis oma työhuone, ja jos vaikka tulis lapsia niin siihen mahtuu kahdenkin lapsen kanssa, eli mikään pakko ei ole edes muuttaa pois ;)
Nyt vaan vielä säästämistä ja sitten ostamaan, koska mieluummin maksan lainanlyhennystä kuin vuokraa!

Vierailija (Ei varmistettu)

Vinkki: älä osta asuntoa Myyrmäestä! Tee vaikka pikainen googlaus alueesta tai käy vaikka Myyrmannissa katsomassa meininkiä, joka menee koko ajan enemmän esim. Jakomäen suuntaan. Sen sijaan Vantaalla on monia muita todella kivoja asuinalueita, joissa saa samanlaisen rauhallisen ja vakaan ympäristön ja taatun hinnannousun mutta vielä aavistuksen halvempaan hintaan kuin Espoossa. Suosittelen esim: Ylästö, Tammisto, Kivistö.

xod (Ei varmistettu)

Mä ostin ensiasuntoni pari vuotta sitten, ja se oli toka asunto joka kävin katsomassa. Tuli vaan fiilis näytössä että joo, täällä nään itseni. Ekaa pohdin pari päivää ja päätin että jos joudun miettimään, en tee tarjousta. Olen ollut todella tyytyväinen täällä :)

Meillä on vielä ensiasunnon ostoon säästämisvaihe menossa, mutta pakko oli tulla sanomaan että täytyy pitää toi Shian tsemppipuhe mielessä kun menee synnyttämään!! Ootellaan esikoista vissiin melko samassa tahdissa kuin te Ankkaa, la vappuaattona :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahaa, ihanaa ja onneksi olkoon tuhannesti! Eli todella samoissa mennään! Meillä on laskettu aika 5.5. :)

Siiphuup (Ei varmistettu)

Hei! Olemme suunnittelemassa ensiasunnon ostamista ASP-lainalla, joten olemme naputellet pankkeihin lainatarjouspyyntöjä. Olisiko vielä huippuvinkkejä lainaneuvotteluihin; kuinka esim. marginaalia saisi oikeasti neuvoteltua alemmaksi? Onko asuntonäytöillä joitakin tiettyjä asioita, joihin olisi syytä kiinnittää tarkemmin huomiota? Tähtäimessä kerrostalokolmio korkeakoulukaupungin keskustan tuntumasta. Pian on laitettava ostohousut jalkaan. Kiitos ihanasta blogista, Julia! :)

eleoa123 (Ei varmistettu)

Mä niin samaistun tähän! Asuntoasiat ovat olleet vahvasti pinnalla, ASP-tili oli jo vajaa 10 vuotta sitten pystyssä, mutta vasta nyt noin vuoden sisällä oma henkinen maailmani ja poikaystäväni olivat valmiita konkreettisiin askeliin (mikä näin jälkikäteen on ehkä vähän tyhmää, etten toiminut jo aiemmin, kun taloudellisesti olisi ollut mahdollista, mutta mitäpä sitä jossittelemaan). On ollut innostusta, turhautumista, epävarmuutta, ahdistusta... ja nyt vasta tunteiden sekamelska onkin, kun tänään meidän tekemä tarjous eräästä asunnosta hyväksyttiin! Ahdistaa ja pelottaa kamalasti (mitä jos teimme virheen! ehkä jotain oleellista jäi huomaamatta!), mutta ehkä tämä vielä iloksi muuttuu :D Kiitos siis Julia tästä postauksesta ja asunnonostotunteidesi jakamisesta, tuli tarpeeseen!

Kommentoi