Fyysinen ja henkinen romahdus eli raskausviikot 5–8

Raskauspostaussarja jatkuu! Kaikessa vauvahuurussa yritän nyt saada purkkiin tämän pikku juttusarjan, joten täältä tullaan!

RV 5: Aloin kertoa asiasta ystäville aika nopeasti

Tällä kertaa en jaksanut sellaista ”salailen raskauttani viikolle 12 saakka”, vaan kerroin asiasta kaikille kavereille heti kun näin heidät livenä. Samana päivänä, kun tein raskaustestin, kerroin muistaakseni jo Raisalle, seuraavana päivänä siskoille ja sitten heti viikonloppuna Mariannalle ja Mirjalle, kun nähtiin. Tykkäsin kyllä silloin ensimmäisessä raskaudessa siitä mystiestä salailumeiningistä, se vähän kuului siihen fiilistelyyn. Tällä kertaa uutinen ei ehkä ollut niin grande, etenkin kun olin maininnut kaikille ystäville, että ”kesäloman jälkeen aletaan sitten yrittää toista lasta”.

Olen miettinyt tätä kertomisasiaa. Tuntuu, että siihen liittyy jonkinlaista taikauskoa, että ”jos kerron, niin huonosti menee” tai ”jos iloitsen jo tässä vaiheessa, se osoittaa universumille minun olevan jotenkin ylimielinen kanttura ja sitten universumi kostaa”. Mutta sitten aina muistan, että ai niin, minä olen rationaalinen, tieteeseen uskova ihminen, ja tietyllä tapaa tällaisten syy-seuraussuhteiden päästä keksiminen ja ajatus siitä, että iloitseminen on ylimielistä, on ihan huttua!

Oikeastaan raja menee vain siinä, että kenelle haluaa kertoa mahdollisesta alun ajan keskenmenosta, jos niin ikävästi tapahtuu. Niitäkin on lähipiirissä ollut, ja tieteeseen uskovana ihmisenä hahmotan todennäköisyydet tälle.

Toisaalta erinäisissä töissä (kuten Noin viikon studiolla ym) kerroin raskaudesta varmaankin vasta joulun tienoilla ihan vain siksi, että tuntui jotenkin kummallisen henkilökohtaiselta yrittää tunkea tällaista keskustelua johonkin väliin. Ehkä siinä vaiheessa olisi voinut, kun Anders ja Janne kertoivat, miten ”mikään ei elämässä ole ollut niin raskasta kuin toisen lapsen vauvavuosi”. Hahaha, olisi voinut olla luonteva paikka mainita, että btw, semmosta tässä venaillaan. Mutta en saanut silloinkaan jotenkaan sanaa suustani.

Joku omituinen energiapiikki sai minut menemään neljän kuukauden tauon jälkeen salille. Sairasta menoa.

RV 6: Kuvittelin kaiken jatkuvan normaalina ikuisesti

Minulla on tapana olla vähän kaiken suhteen (ajankäytön, vointini, ehtimiseni) ylioptimistinen ja luulla itsestäni suuria. Koska olin ollut neljä viikkoa raskaana ja voinut hyvin, ajattelin, että näillä mennään loppuun saakka. Trollolloo. Mutta päivät 6+0–6 voin oikein mainiosti ilman mitään oireita.

Viikonloppuna Tiki lähti Alpun kanssa Tampereelle, ja minä sain olla perjantaista sunnuntaihin kotona löllyen. Toisaalta ilmeisesti olen ollut kuitenkin vähän stressaantunut tässä vaiheessa, sillä 7.9. olen kirjoittanut päiväkirjaani kokonaisen sivun ranskalaisilla viivoilla asioita, joista olen huolissani. (Tämä on kanssa yksi tapani, kirjoitan stressin aiheitani ylös, jotta voin nauraa niille myöhemmin halveksuvasti – mikä typerys tuolloin olinkaan!)

Syyskuun alun huolia olivat esimerkiksi:

  • Ehdinkö kirjoittaa parisuhdekirjan loppuun
  • Mitä jos ihmiset halveksuvat tuota rahakirjaa
  • Miksi meidän koti on näin sotkuinen
  • Mitä sitten teen, jos iskee eeppiset raskauspahoinvoinnit
  • Inhottavaa, kun en kykene olemaan aikuinen vaan kiukuttelen kun Alppu kiukuttelee
  • Mitä jos en saa imetystä loppumaan ennen toukokuuta ja minusta tulee tandemimettäjä?! Se ei sopisi minun identiteetilleni!
  • Mitä jos raskaana oleminen on ylipäänsä ihan kenkkua!!!

Sitten tällaisten huolilistojen perään yleensä tapaan kirjoittaa sellaisia lohtulistauksia sellaisessa always look on the bright side of life -hengessä:

  • Kirjan julkkarit on pian, tuskin edes niin moni sitä lukee, ihme narsismia ajatella, että ihmisiä kiinnostaisi niin paljon, että he jaksaisivat halveksua
  • Saan viikonlopun vapaaksi!
  • Mulla on maailman kivoimmat ystävät
  • Alpun vaipattomuus on mullistanut meidän elämän ja vienyt sen täysin uudelle levelille
  • Jääkaapissa on Jacky Makupalaa

Otin Tikin kanssa Musatalolla kuvia minusta ja juuri painosta saapuneesta kirjasta. Yllä kuva, jossa yritän edustaa ja alla kuva, jossa on minun todellinen tuntemukseni. Alpun sanoja lainatakseni: Ihan paska!

RV 7:Aamu-, päivä- ja yöpahoinvointi iskevät karvaasti

Ja kyllähän ne pahonvoinnit sitten ilmaantuivat. Jopa niin hc meiningillä, että heräsin parina yönä huonovointisuuteen. En tosin taaskaan koko raskauden aikana laatannut kertaakaan (en ole kovin herkkä oksentelemaan, joskus toivoisin että olisin, koska se on aina niin katharttista!).

Pahinta oli, että tällä kertaa olin paitsi fyysiesti huonovointinen, olin myös koko syksyn henkisesti aika heikoilla, ja se alkoi about tällä viikolla. En tiedä oliko kyse hormoneista vai mistä, mutta yhtäkkiä huomasin, että hoen itselleni mantranomaisesti: ”Sä olet täysi paska” tai ”Uskomaton luuseri”. Tiedostin tämän ongelman, mutten saanut sitä ratkeamaan mitenkään.

Kyse oli varmasti paljon siitä, että tein niin paljon sellaisia epämukavuusalueen uusia hommia, kuten tv-duunia, julkaisin kirjan ja podcastin, ja nämä kaikki olivat vähän sellaista julkista yleisön kritiikille altista työtä. Jännä homma oli se, että ilkeää palautetta ei tullut yhtään, joten ilmeisesti ajattelin, että parempi sitten alkaa itse omaksi kriitikokseni ja kertoa aina yksityiskohtaisesti itselleni, kun epäonnistun millon missäkin. Homma meni niin huonoksi, että olin loppusyksystä ihan palasina ja yritin saada neuvolasta jotain keskusteluapua, mutta sitähän ei sieltä tullut. (No, tästä ränttään vähän myöhemmin lisää!)

Kuvailin itseäni vähän Ylen vessassa. (Tämä ei muuten ole niitä Ylen vessoja, joissa on yleensä kakkarantuja. Ilahduin suuresti, kun vierailin siskoni Sofian officella Ylex:n tiloissa, ja niiden vessassa laputushomma oli lähtenyt täysin käsistä. Oli nimittäin alettu lainata vähän Paperi T:tä: ”Sä jätät jäljen.”)

RV 8: Ensimmäinen neuvola!

Neuvolaan raskausasiakkaana (-potilaana?) paluu tuntui ihan sellaiselta deja vulta ensimmäiseen raskauteen. Ai niin, tällaista tämä oli, nyt pissataan tikkuun ja mitataan proteiiniarvoja verestä (tai jotain?), nyt punnitaan ruhoa ja jutustetaan mukavia!

Ensimmäisillä neuvolakerroilla Tiki kävi tunnollisesti, mutta jossain vaiheessa minulle tuli sellainen olo, että mitäs hittoa se nyt aikaansa tuhlaa tällaiseen, ja tämän jälkeen se ei enää tullut. Etenkin noilla alun käynneillä itsellänikin oli sellainen olo, että voisinko lähettää vain jonkun assarin pyörimään sinne neuvolaan. Rakastan siis tietenkin suomalaista neuvolasysteemiä, mutta pieni kritiikin sana: se on mennyt tosi paljon sellaiseksi, että siellä terkka esittelee erilaisia nettisivuja, joilla voi itse käydä vähän katselemassa omalla vapaa-ajallaan. Kun itse oli mega kiireinen työssään, tulee sellainen olo, että voisiko nämä nettisivut vain lähettää sähköpostilla linkkinä. Okei okei, on hyvä että jokainen odottava äiti saa ihmiskonkatkin terveydenalan ammattilaiseen, toivon mukaan siinä kohdassa ongelmista voisi kertoa ja ennaltaehkäistä niitä. Mutta tosiaan, kun itse valittelin loppusyksystä ongelmistani itkemällä neuvolassa yhden kokonaisen tunnin, en kuitenkaan saanut niihin minkäänlaista apua, niin vähän kyynisyys systeemiä kohtaan iski.

No, tällä kertaa minun neuvolatyyppini on ollut hirmu ihana, ammattitaitoinen ja kuuntelee mahtavasti, joten hänestä en an sich valita. Resurssien puutteesta sen sijaan valitan. (Ja tähän peilattuna: ihan todella idioottimainen ehdotus Kokoomukselta laskea Helsingin veroprosenttia. Älkää nyt herran jumala sitä tehkö!!)

Tässä vaiheessa tuli joku semmonen ”haluan olla reipas ja kiva äiti lapselleni ja tarjota hänelle ihanial muistoja luonnossa” ja roudasin meidän perheen huonovointisuuden pyörteissä metsään Mustavuorelle. Mieluummin olisin maannut sohvalla tuonkin päivän. Mutta hyvä kuitenkin, että mentiin!

Loppuun vielä raskausviikkotunnelmointia videomuodossa, nauttikaa!

Lue myös:

RV: 0–4 positiivinen raskaustesti!

Ensimmäisen lapsen raskausviikkosarja

Kommentit (13)
  1. Tämä postaus resonoi niin paljon oman, jo vuosien takaisen, mutta silti niin muistona läheisen tilanteen kanssa, että kirjoitan yhtään epäröimättä.

    Mulle tuli nimittäin aikanaan myös aivan puskista, jotakuinkin samoilla viikoilla, silloinkin loppusyksystä, aika kova itsetunnon lasku odotusaikana.Olin aivan että mitä hemskuttia tämä on, miksi yhtäkkiä itseluottamus droppaa niin paljon – jokusen viikon olo oli suorastaan hätääntynyt. Siitäkin huolimatta, että olin odottajana 1) rahallisesti rikkaampi, 2) odottajana kokeneempi ja 3) kaikinpuolin erittäin onnellinen raskautumisesta, vs. esikoisen odotusaikana, jolloin kaikki oli abstraktimpaa.

    Mun selitysmallit kaikkeen pyrkii olemaan biologisia, koska biologian julkaisuja mä luen enemmän kuin noh, vaikka taloustieteen. Ja mä ihan mietin, että vaikuttiko mun oloihin se, että vatsassani majaili silloin tyttö (vaikken vielä tiennyt), kun edellisellä kerralla oli ollut pojkelsson. Tyttären syntymän jälkeen itsetunto on noussut takaisin basic levelille tai jopa ylemmäs kuin se on ollut aiemmin, mutta mä olen ihan vakavissani miettinyt, oliko mun itsetunnon droppaukselle jokin sukupuolihormonaalinen syy. Kylvääkö poikasikiöt sitä testosteronia äidin verenkiertoon niin paljon enemmän, että se kohottaa äidinkin mielialaa?

    Mua vähän häiritsee, että tällainen ilmiö ei oikein neuvolassa ota tuulta alleen. Toivoisin, että se olisi ihan normikauraa.

    1. Kiinnostava mietintö! Ei mitään hajua siitä, millaisia hormoneja odottavan äidin kehossa on riippuen sikiön sukupuolesta, en ole koskaan ajatellut asiaa. Mutta jos joku tietää, saa mieluusti kertoa!

      1. Mulla on useampi raskaus takana. En muista mielialavaihteluita, ehkä ne vaihtelee luonnostaankin paljon. Pahoinvointia on ollut jokaisessa raskaudessa jonkin verran, selvästi pojilta vähemmän. Pahinta oli juuri sen tytön kohdalla, joka on kuin ilmetty äitinsä. Olen itse mielessäni ajatellut, että ehkä juuri siksi se oli niin kamalaa. Laihduin muutamassa viikossa useita kiloja ja kävin sairaalassa tipassa kun ei mikään pysynyt sisällä.

      2. Mulla on kaksi poikaa. Ekan raskauden aikana mieliala laski ihan pohjamutiin ja selkeästi ihanmasennuksen puolelle ja lisäksi oli 24/7 oksentamiseen johranut raskauspahoinvointi ekat 6kk raskaudesta. Toinen raskaus ei aiheuttanut mielialan laskemista, mutta pahoinvointi oli rajua. Sillä kertaa pahoinvointi kesti onneksi vain vkolle 14 asti, mutta liian varhaiset supistukset ajoi pian liikuntakieltoon ja lopultavuodelepoon (vaikka edellisellä kerralla liikuin raskauden loppuun asti ilman kipuja). En usko, että lapsen sukupuoli vaikuttaisi, vaan raskaudet on erilaisia ja äidin keho reagoi eri tavalla eri aikoina.

  2. Mulla oli myös alkuraskaudesta fiilikset todella matalalla, mutta johtui kyllä varmaan myös siitä pahoinvoinnista hormoniheilahtelujen lisäksi. Ihan paska kuvaa hyvin tuota aikaa, saas nähdä milloin uskaltaudun uudestaan siihen hommaan.

    Mutta mua muuten kiinnostaisi, että oletko kirjoittanut Alpun imetyksestä enemmänkin jossain vaiheessa? Omaan identiteettiini ei sopinut edes se taaperoimetys, joten kiinnostaisi miten teillä siihen päädyttiin 😀

    1. Hahaha, en ole kirjoittanut, koska se ei sopinut myöskään mun identiteettiin ;D

      Siihen päädyttiin, koska ole laiska, saamaton, mukavuudenhaluinen ja lapsi tykkäsi siitä niin paljon, etten vain saanut hommaa loppumaan ennen kuin oli ”ihan pakko” eli juurikin alkuraskaudesta. Ja tähän lisättäköön, että muiden imetysten kesto ei juurikaan ole kiinnostanut minua koskaan / en ole paheksunut asiaa suuntaan tai toiseen, mutta omalla kohdalla olisi kyllä voinut lopettaa aiemmin.

      Mutta joo, toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna asia ei myöskään ollut niin vakava, ja laiskuus on suuri osa identiteettiäni 😀

      1. Ihan ymmärrettävät syyt! Itselläni kävi onneksi imetyksen lopetus vuoden jälkeen suht kivuttomasti, koska olin jo palannut töihin ja sen takia vähentynyt se homma muutenkin. Lisäksi pikku pirulainen alkoi purra, joten päätin että se oli nyt tässä. Mutta laiskuuden ymmärrän hyvin 😀

      2. Minun piti saada keskenmeno, että sain lopetettua 2-vuotiaan imetyksen (en todellakaan ollut ajatellut imettää yli yksivuotiaaksi). Silloin olin vain liian surullinen ja imetys tuntui liian pahalta. Ja, imetettävä ei lopulta ollut millänsäkään, jäi kivuttomasti ja kerrasta pois – mistä päättelin, että lapsi oli itse asiassa asiaan tosi kypsä ja oli varmaan ollut jo pitkään…

      3. Oon vähän kelaillu samaa. Mä imetin kans 2,5 vuotiaaks, ja oisin kyllä voinu itekin lopettaa aiemmin,eikä todellakaan ollu aikomusta imettää noin kauaa. Mut ei kai meidän silti tarvi haukkua/ tuomita itseämme pitkän imetyksen takia 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *