Hailuoto oli kyynelteni arvoinen

Suomessa on paikkoja, joissa toivoisi jokaisen suomalaisen käyvän ainakin kerran. Hailuodon Marjaniemi on yksi sellaisista paikoista.

On huvittavaa, että vielä tuntia ennen Marjaniemeen saapumista silmiini nousivat kiukun ja epätoivon kyyneleet, olin järjettömän vihainen Tikille sitä, että olimme saapuneet tähän ”typerään mitäänsanomattomaan saareen”.

Meidän Suomi-turnee jatkui Kokkolasta Ouluun. Kysyin kaupunkiin saavuttuamme instassa ihmisiltä vinkkejä, ja sain niitä ilahduttavan paljon, kymmeniä viestejä. Itse asiassa Oulu alkoi näkemis- ja tekemistärppien perusteella vaikuttaa unelmien matkailukohteelta, ja sellaiseksi se paljastuikin. (Teen meidän Oulu-kokemuksista ja näistä vinkeistä seuraavaksi oman postauksen.)

Ongelmana oli vain se, että olimme varanneet Oululle kaksi yötä hotellissa, jonka jälkeen matka jatkui. Tiki, joka oli käynyt monta kertaa Oulussa, halusi nähdä jotain muuta, ja siksi hän ehdotti piipahdusta Hailuodossa. Minä taas en ollut koskaan ennen käyny Oulussa, joten olisin halunnut nauttia pidempään kaupungista, mutta toisaalta myös Hailuoto kiinnosti. Siellä järjestetään heinäkuussa Bättre Folk, ja ajattelin, että olisi hauska nähdä paikka, jotta tietäisi, mistä ihmiset puhuvat.

Hailuotoon pääsee bussilla Oulusta puolessatoista tunnista, mutta koska meillä ei ollut turvaistuimia lapsille, menimme sinne vuokra-autolla (jolloin matka kestää niin ikään samat puolitoista tuntia tai pidempään, riippuen kauanko lossia täytyy odottaa).

Kun sitten lossi saapui Hailuodon rantaan, matkaa Oulusta oli tehty jo tunti, ja tajusin, että meillä menee koko päivä täällä. Lähdimme ajamaan läpi metsäisen saaren, joka näytti minusta ihan samalta kuin koko muu Suomi: perus mäntymetsää ja maalaismaisemaa. Aloin kiukustua, että tätäkö varten uhraamme kivan päivän Oulun huvituksissa, jotta voisimme ajaa jossain korvessa?! Ja miksi kaikki hehkuttavat Hailuodon kauneutta ja se hiton Aki Roukalakin tätä mestaa hypettää. Eihän tämä eroa mistään perus paikasta! Voisin olla nyt vaikka Viikin Prisman takana samoilemassa.

Puolisen tuntia ajettuamme istuin kahden lapsen välissä takapenkillä, toinen itki ja toinen valitti huonoa oloonsa (autoilu ja Alppu ovat huono yhdistelmä). Minullekin nousi kuumat kyyneleet silmiin: tällaista paskaako minun elmäni on!!!

Saavuimme saaren toiseen kärkeen, Marjaniemeen, jossa on majakka. Koska olin vihoissani, ajattelin, että ihan surkea pikku tönö-majakka, ja saako täältä edes mistään syötävää lapselle. Ensin kävelimme asfaltoidulle satama-alueelle ja suuntasimme telttakahvilaan hakemaan Alpulle ranskalaiset. Kaiuttimista soi joku ankea Suomi-masistelubiisi (aina ne miehet jaksavat valitella siitä, miten naiset eivät ymmärrä ja pohdiskelevat apaattisesti, mitä kuuluu Marja-Leenalle ilman että vaivautuisivat itse ottamaan selvää!), ja minä ajattelin että jaahas.

Tiki yritti nostattaa mielialaa ja kertoili hauskoja pikku kaskuja, mutta minä jatkoin marttyroimistani, että sama ikävä matka tässä on vielä takaisinkin päin. (Puolustuksekseni sanottakoon, että tämä on ollut ainoa kerta meidän Suomi-matkan aikana, kun olin tällaisella uhriutumismielialalla.)

Jotta ymmärtäisin Bättre Folk -hypeä, avasin instan ja aloin katsella #bättrefolk-tägillä kuvia. Ahaa! Silloin valkeni että sen majakan takaa lähtee  upea, alava heinikko silmänkantamattomiin ylettyvine pitkospuineen ja hiekkarantoineen. Ei meidän kannata tällä asflattipuolella hengailla!

Ja kiitos instan, me löysimme oikean paikan! Vieläkin hirvittää, että olisimme saattaneet lähteä takaisin nähtyämme vain majakan ja pikkuruisen sataman, sillä vaadin jo Tikiä, että nyt poistumme tästä paikasta heti.

Kun sitten löysimme oikean polun pitkospuille, mykistyin. Perämeri kuohui horisontissa, Alppu villiintyi pitkospuilla juoksentelusta ja kaikki mihin katsoi, oli vain pohjattoman kaunista.

Karu maisema muistutti vähän Jurmoa tai Utötä, mutta oli kuitenkin täysin omanlaisensa. Upea.

Leikimme hiekkarannalla pitkään, Alppu kastoi Perämereen jalkansa, vauva nukkui kantokopassaan, minä otin valokuvia ja nautin.

Ja kaduin sitä, että olin kiukutellut Tikille ja päätin jälleen kerran, että olen tästä lähtien mukavampi ihminen.

Hailuoto on hieno paikka. Siellä asuu alle tuhat ihmistä, ja se on Suomen merialueiden kolmanneksi suurin saari. Hurja pieni knoppi on se, että Isovihan aikaan, vuonna 1714, Hailuodossa tapettiin 800 ihmistä kirveellä. Huh!

Takaisintulomatkalla vain päivittelin Hailuodon kauneutta, nautiskelin lossimatkasta ja pyytelin Tikiltä anteeksi tyhmää käytöstäni. Lopulta meille jäi oikein hyvin aikaa nauttia myös Oulusta, siitä kerron seuraavaksi.

Tällä reissulla opin kuitenkin tärkeän opetuksen elämästä: kannattaa alkaa selata instaa aina, kun vähän ärsyttää. Kyllä se ratkaisu sieltä löytyy!

Lue myös:

Kokkolasta kajahtaa, ihanat kolme päivää Pohjanmaalla

Kommentit (11)
  1. Ihania kuvia <3 Ja ihanaa, että teidän reissu päättyi näin hyvin 🙂 Hienoa kuitenkin, kuinka uskallat ja osaat kuvata myös sitä, kuinka lapsiperheen (tai meidän aikuistenkaan) matkustelu ei ole aina pelkkää hymyä tai ongelmatonta!
    Mukavia kesäpäiviä!<3
    Ida Kotona kaupungissa -blogista

    1. Kiitos, ja kiitos samoin! 🙂

      Olen välillä ihan kunnon uhriutuja, onneksi usein sen saa arvostettua huumorilla pois.

  2. Hienoa, että pääsit käymään Hailuodossa ja pääsit jyvälle sen kauneudesta ja mahdollisuuksista. Ei sitä turhaan hypetetä 😉 Yksi Suomen kauneimmista paikoista ja niin kuin huomasit, edes mökötys ei sitä pilaa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *