Hau-laatta yllätti äidin

hau laatta.jpg

Olen ennenkin sanonut tämän, mutta olen huomannut omassa vanhemmuudessani sellaisen hassun piirteen, etten koskaan ikään kuin oleta Alpulta mitään uusia taitoja. Kai suhtaudun häneen tiedostamattani vähän samalla tavalla kuin aikuiseen ihmiseen: En minä oleta Tikiltäkään, että hän yhtenä päivänä oppisi jotain uutta ja kehittyisi jotenkin ihmisenä. (Okei, olen viimeiset 10 vuotta odottanut, että hän kehittyisi ihmisenä niin, että hän ei tiputtelisi ympäri meidän asuntoa sellaisia xylitol-pastillipurkkien ympärillä olevia muovikääreitä, mutta tätä kehitystä saanen odottaa vielä seuraavat 50 vuotta. Tai niin pitkään, ettei hänellä ole enää hampaita, mitä varten pureskella xylitol-pastilleja. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin en odota sitä, että hänen hampaansa tipahtavat suusta. Joten pitäisi olla vain kiitollinen niistä läpinäkyvistä muoviluikeroista, joita poimin päivittäin eteisen lattialta ja olkkarin sohvalta!)

Oli miten oli, Alppu on 3-vuotias ihminen, ja siihen ikään kuuluu piirre, että tulee päiviä, jolloin hänellä on joku uusi taito tai idea, ihan yhtäkkiä!

Esimerkki: Olen jotenkin ajatellut, että lapsen mielikuvitus alkaa kehittyä sitten kun se on jotain 10-vuotias. Mutta ilmeisesti tämä tapahtuu aiemmin! Alppu oli askaroinut päiväkodissa Tikille isänpäivälahjaksi tällaisen upean taideheijastimen, jota on säilytetty meidän jääkaapin ovessa. Yhtenä päivänä hän pyysi, että hakisin hänen ”Hau-laattansa”. Kerroin hänelle, että emme ole ostaneet hänelle sellaista turhaa skeidaa. Mutta sitten hän lähti itse hakemaan Hau-laattaa, ja kävi ilmi, että meidän jääkaapin ovessa oli sellainen!

Ilmiselvä Hau-laatta, en vain itse ollut huomannut. Sitten Alppu hiihteli tämä kaulassa ympäri asuntoa. Tiedoksenne, että Alppu on Toma, äiti on Vainu, Taimi on Samppa ja Paavo on Rolle. Tai näin nämä asiat ainakin meillä nähdään.

hau laatta2.jpg

On myös käynyt ilmi, että Martina Aitolehden kohutatuoinnin sanoma (There Were Is Will, There Is a Road) pitää meidänkin perheessä paikkansa. Kuvittelin pitkään, ettei Alppu osaa pukea itselleen ulkohaalaria. Kuitenkin kerran tässä olimme Turussa ja Alpun kaksi serkkua olivat lähdössä kotiinsa meidän äbälästä. Alppu halusi kovasti lähteä mukaan, ja aivan yhtäkkiä hän oli pukenut haalarit, kengät, pipon ja hanskat käsiinsä. Jäi kiinnni, tuo pieni ovela paskiainen!

Mitä yllättävää teillä on opittu viime aikoina?

(Kuulen mielelläni myös puolisoiden, koirien tai vaikka isoisien oppimista asioista.)

Lue myös:

”Ei siellä mitään dinosaurusta ole”

Uni ei tule ilman unikaveria

Kommentit (14)
  1. Sinun Pappasi on oppinut jälleen syömään. Tätisi on saanut ohjeen sijoitella suklaata, pullaa yms. Papan asuntoon näkyville paikoille, niin vanhus syö ne huomaamattaan. Tämä toimii (sekä kodinhoitajien kahdesti päivässä lämmittämät ateriat), niin että hänen nälkiintymisensä on toistaiseksi torpattu. Mm. kokonainen pullapitko oli hävinnyt illan aikana.

    Alzheimer vie, juonikkuus palauttaa. Kyseessä on siis Julian 90-vuotias pankinjohtajapappa.

    1. Taaperon ja vanhuksen kanssa operoiminen on kyllä yllättävän samanlaista.

  2. No siis MINÄ olen oppinut uutta! En ole yli neljään vuoteen tiennyt, että nuoremmalle koiralleni (joka on siis 4-vuotias) paras palkka on haju eikä ruoka. Opin tämän koirakoulussa, jonne menimme, jotta oppisin kertomaan tälle pönterilleni miten käyttäydytään hihnassa. Koirakoulun opettaja hoksasi tämän ensimmäisellä tunnilla (no niin, hänhän on koirakouluttaja, hän varmaan hoksailee kaikenlaista koirista). Koira melkein oppi ensimmäisellä tunnilla, että sinne hajun luokse pääsee, jos ei vedä ja sitten saa palkan eli ihania hajuja haisteltavaksi.

    Minä olin siinä ajatuksessa, että nuorempi koirani on vähän kovapäinen, eikä opi niin helposti. Vanhempi koirani oppii ruokapalkalla noin 10 toistolla uuden tempun, vaikkapa nyt peruuttamaan. Kyllä, koirani osaavat peruuttaa käskystä. Nuorempi koirani tarvii ruokapalkalla ainakin 20 toistoa ja sitä ENNEN pitää sille selvittää, että mistä vaikkapa nyt peruuttamisessa on kyse. Ruokapalkkahan nyt on yleispätevä koiran palkka, eikö? NO EI!

    Olen siis oppinut, että toisen koirani paras palkka on haju ja että se on fiksumpi kuin luulinkaan.

    1. Oooh! Nerokas oivallus.

      Ymmärrän koiraasi, koska viime aikoina olen itse esimerkiksi nauttinut aika paljon viinien haistelusta, se saattaa olla jopa mukavampaa kuin maistelu. (Tai siis näin voi tietenkin itselleen uskotella, jos haluaa.) Mutta usein esimekriksi joku oikein täyteläinen punaviini tuoksuu paremmalta kuin lopulta sitten maistuukaan.

      1. Kerran haistoin punkkua, joka haisi navetalle. Sitten maistoin, ei maistunut navetalle, vaan ihan hyvää oli.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *