Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka tylyttävät pikkuvauvojen äitejä

 

kruna.jpg

kruununhaka maisema.jpg

kruununhaka.jpg

Mua huvittaa edelleen yksi tilanne viime huhtikuulta, kun oltiin Lilyn mamabloggaajabrunssilla Sunnissa. Saliin astui noin kolmekymppinen tyylikkäästi pukeutunut nainen. Kun hän näki, että meidän seurueessa oli pari vauvaa, hän huusi oviaukosta niin että sali raikasi: ”Kaksi vauvaa, en todellakaan tule tänne!”

Huusin sille perään, että itse asiassa täällä on kolme vauvaa. Vauvathan eivät tuolloin(kaan) pitäneet oikein mitään ääntä. Kaksitoista skumppaa juovaa ja härskejä vitsejä kertovaa mamabloggaajaa toki senkin edestä. (Sellaisen seurueen olisin luultavasti itsekin kiertänyt kaukaa vanhana äänineurootikkona.)

Jäin miettimään tämän naisen kommenttia. Olisiko tuohon vauvan tilalle voinut vaihtaa minkään muun ihmisryhmän niin, että se olisi ollut hipsterinaisen mielestä salonkikelpoista? ”Kaksi miestä, en tule tänne.” ”Kaksi tummaihoista, mä lähden pois.” ”Kaksi kehitysvammasta, täällä en suostu syömään.”

Ei tietenkään, vain uskomaton juntti sanoisi sellaista. 

Vauvoista kuitenkin voi sanoa noin. Eikä sen naisen kommentti ollut loukkaus meidän vauvoille. Eivät vauvat mitään tajua. Se oli suunnattu meille äideille. Se kommentti sanottiin ihan tarkoituksella ääneen ja vieläpä niin kovaan ääneen, että minä päätypöydässä kuulin sen.

Sen kommentin tarkoitus oli sanoutua irti naisista, joilla on vauva. Sen tarkoitus oli antaa ymmärtää, että naisten, joilla on vauva, ei pitäisi tulla häiritsemään lauantaiaamuna vauvattomien ihmisten letkeää elämää. Sen tarkoitus oli kertoa, että näiden naisten olisi pitänyt jäädä kotiin, mädäntyä sinne neljän seinän sisään, korkeintaan käydä leikkipuistoissa tapaamassa muita äitejä. Karsinoida nämä äidit pois tavallisten ihmisten elämästä. 

Jos tämä ei ole sovinismia niin mikä sitten on? Typerintä tässä on se, että kuvittelen, että tämäkin nainen saattaa (ainakin tyylistään päätellen) julistautua jopa feministiksi. Mutta joidenkin ihmisten feminismistä suljetaan äidit ulkopuolelle. Äidit ovat jollain tavalla vähemmän naisia ja vähemmän oikeutettuja tasa-arvoiseen kohteluun.

 

Viime sunnuntaina Hesarin Usko Siskoa -palstalla (23.10.16) joku oman elämänsä sankari kysyi, onko mitään desibelirajaa, jonka ylittyessä itkevä lapsi vanhempineen voidaan häätää ulos metrosta.  Hänen mielestään lapsen rauhoittaminen metrolaiturilla olisi ”kaikkien kannalta” parempi ratkaisu. Jeppistä! 

Onneksi Sisko (mahtavana naisena noin yleisestikin) veti saman tein kovat piippuun ja kysyi takaisin:

”Millainen olisi yhteiskunta, joka rajoittaisi kaikkein heikoimpien jäsentensä liikkumista julkisessa tilassa esimerkiksi siksi, että he kirkuvat ääneen, kun eivät muuta osaa?”

 

Mä olen ottanut tavaksi hymyillä mahdollisimman lempeästi ja rohkaisevasti sellaisille äideille, jotka hyssyttävät ratikassa, raflassa tai kadulla ihan pikkuruista vauvaansa (tai isompaa lastaan). Pikkuvauvojen äitien kasvoilta paistaa usein epävarmuus, joskus jopa pieni paniikki: Apua tämä ei hiljene, mitä mä teen, ihmiset häiriintyvät tästä metelistä ja vauva kärsii!

Nyt, kun mun oma vauva on kahdeksan kuukautta, sen julki-itkemiset tai pikku kilarit eivät enää sillä lailla aja mua paniikkiin. Toki mä yritän sitä hyssytellä ja hyvän tavan mukaan häiritä mahdollisimman vähän kanssaeläjiä. Mutta tiedostan myös sen, että mulla on aivan yhtälainen oikeus julkiseen tilaan kuin kellä tahansa muulla.

Mä symppaan hirmuisesti pikkuvauvojen rohkeita äitejä, jotka uskaltautuvat kaikista haasteista huolimatta ulos. Muistan ihan älyttömän hyvin sen, miten epävarmaa kaikki oleminen sen pikku pötkylän kanssa oli. Kylmä hiki nousi otsalle pienestäkin ja joskus itku oli lähellä ihan vain jatkuvan jännittämisen takia. Siksi haluan kaikilla eleilläni ilmaista tukeni nyt siinä tilanteessa olevien äideille.

Etenkin siksi, että kaikki eivät sitä tee.

 

 

 

Tässä vielä rohkaisua ihan pienten vaavien äideille:

Kun jännitys katosi – miten vauvan kanssa julkisesti operoiminen helpottui

 

Ps. Käy tykkäämässä Juliaihminen-fb-sivusta täällä.

 

Kommentit (74)
  1. Hyvin sanottu! Itse myös yritän aina hymyillä rohkaisevasti äideille, joista näkee, että ne alkaa olla vähän paniikissa vauvan/taaperon huutaessa/rimpuillessa jne. Joskus vielä rohkaistun kysymään, tarvitevatko apua. Vielä en ole uskaltanut, kun joku voisi siitäkin mielensä pahoittaa.

  2. Erihyvä kirjoitus, Julia! 🙂 *peukutsille*

    Poika on nyt neljä kuukautta vanha, ja julkisilla paikoilla liikkuminen sujuu parhaimmillaan mukavasti ja rutiinilla. Yritän luonnollisesti optimoida tekemiset vauvamahdollisiksi, enkä edes yritä järjestää liian hankalia tilanteita. Vaikka päivä olisi ollut mukava kaikin puolin, saatan silti olla ihan järjettömän väsynyt illalla, ja tätä juuri on hankalaa välillä selittää miehelle. Vauvan kanssa liikkuminen vie energiaa, vaikka se vauva olisikin ihan päivänsade. Missä voi liikkua vaunuilla, häiritseekö ihmisiä tietyissä paikoissa, joko sillä on nälkä, missä lämmittää maitoa, no nyt se itkee, miksi se itkee, missä vaihdetaan vaipat… Tutuissa paikoissa moni näistä jutuista tapahtuu automaattisesti, mutta se vie silti energiaa yllättävän paljon. Tämä kaikki tiivistyy tietenkin siihen, että pystyy pitämään vauvan ja muut ihmiset tyytyväisinä.

    1. Tuo on niin totta! Vaikea varmasti vauvattoman (tai oikeastaan oman miehenkään) käsittää, kuinka eri lailla kuumottavaa ja rasittavaa on kulkea vauvan kanssa yksikseen (kahden aikuisen tiimillä se on jo ihan lastenleikkiä). Vaikka lounas kavereiden kanssa ja pyörähdys keskustassa ei kuulosta kovin rasittavalta, se vaatii silti aina ylimääräistä eforttia yllättävän paljon – ja taputankin aina itseäni olalle, kun jaksan virkistymisen vuoksi lähteä kotoa, vaikka se rasittaakin.:)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *