Ihastumisen kausi on taas täällä

julia ja alppu jouluna.jpg

Olen huomannut vanhemmuuteni olevan sellaista, että välillä tulee sellaisia syviä ihastumisen kausia omaa lasta kohtaan. Koko ajanhan sitä rakastaa, mutta esimerkiksi nyt viimeisen kuukauden aikana on taas tullut ihan sellainen pakahtuminen, että miten tuo voikin olla noin mielettömän ihana. Ihastus omaa lasta kohtaa tuntuu ihan sellaisena fyysiesnä riemuna rinnassa.

Tällainen kausi iski ensimmäisen kerran ehkä silloin, kun Alppunen oli puolivuotias. Sen persoonallisuus alkoi pulpahtaa esiin siitä perusvauvana olemiesta. Näitä on varmasti ollut enemmänkin, mutta nyt tunnen sen taas tosi vahvasti.

Nimittäin edelliset puoli vuotta, etenkin loka–marraskuussa, lapsen kanssa oleminen alkoi tuntua todella raskaalta. Juttelin juuri eilen lounaalla ystäväni kanssa, ja tultiin siihen tulokseen, että puolitoista–kaksi vuotta on aika tiukka ikä. Lapsi ryntäilee miten sattuu, haluaa hirveästi kaikenlaista muttei kykene ilmaisemaan sitä sanoin eikä siihen aina saa kunnon kontaktia. Muistelin kesällä yhtä todellista low pointtia, kun olin jostain jumalan syystä vienyt Alpun Töölönlahdelle lasten festareille. Se vaan lähti juoksemaan mielivaltaisesti väkijoukkoon, alkoi rankkasade ja mun puhelin tipahti jonnekin. Lopulta sain kammettua rimpuilevan lapsen vaunuihin sadesuojan alle ja ystäväni Ainon puhelimesta tiedon, että puhelin odottaa infopisteellä. Siitä selvittiin, ja koko tästä syksystä selvittiin.

Nyt kuitenkin on alkanut tuntua siltä, että voin hetketsi taas rentoutua ja pelkästään nauttia lapsesta. Tohelosta taaperosta alkaa kuoriutua jollain lailla järkevä lapsonen, jolta voi kysellä, haluaako se iltapalaksi puuroa, leipää vai jogurttia. Eri vaihtoehtojen kohdalla se ottaa naamalleen sellaisen vilpittömän vajavan ilmeen ja silmät ammollaan katsoen sanoo: ”Eih.” ”Eih.” ”Too!” Ja sitten kun se on saanut itse valita vaihtoehtonsa, se suostuu syömään iltapalansa! Kantaa vastuun päätöksistään! Arvostan tällaista.

 

julia ja alppu jouluna2.jpg

Alppusesta on muutenkin alkanut tulla uudenlaisia suloisia piirteitä esiin. Hän esimeriksi haluaa koko ajan kokeilla uusia vaatteita. On niin liikuttavaa, kun hän yhtäkkiä saapuu tarmokkaasti mun luo, ottaa kädestä kiinni ja johdattaa vaatekaapille: nyt on aika vaihtaa asukokonaisuutta. Sitten hän valitsee laatikostostaan jonkun setin ja nyökyttelee totisen tyytyväisenä, kun se on puettu päälle.

Jo aikaisemminkin erityisesti kengät ja lippalakki (”pippis”) ovat olleet tärkeitä Alpulle, noin yleisesti ottaen hän on ”astusteiden mies”. Pari viikkoa sitten Alpulla oli semmonen kausi, että sen oli pakko saada tungettua sellaiset aivan liian pienet nahkaiset kengät jalkaan. Niillä se sitten tepasteli ympäri asuntoa ja säteili onnesta. Yksi päivä se ei myöskään suostunut lähtemään Tikin mukaan päiväkodista, sillä tämä tarkoitti sitä, että hän joutui luopumaan huomioliivistään. ”Liivi! Liivi!” hän itki katkerasti ja heittäytyi maahan. Eilen taas, kun oltiin taloyhtiön saunassa ja olin unohtanut ottaa hänen yöpuvun punaisen paidan mukaan, hän ei suostunut laittamaan enää sinistä päiväpaitaa päälleen, vaan lopulta kannoin pikku ukkelin kotiin pihan poikki pelkissä yöpuvun housuissa ja saappaissa. Musta nämä vaatemieltymykset ovat suloisia, eikä mulla ole mitään tarvetta estellä Alppusta toteuttamasta itseään pukeutumisen kautta.

Lisäksi Alppu on alkanut höpäjää tosi paljon, ja mitä enemmän se puhuu, sitä suloisemmaksi se muuttuu. ”Uni ei tule”, se kertoi toissapäivänä.

Myös pienet lauluhetket ilahduttavat päivittäin. Ne ovat lyhyitä ja ytimekkäitä: ”Ihhahhaa, ihhahhaa. Pepo.” (Laulu ei jatku tästä.) ”Tuiki, tuiki.” (Ja laulu loppuu.)

Erityistä riemua on aiheuttanut viime aikoina myös se, miten paljon Alppunen matkii meitä nykyään. Esimerkiksi ruokapöydässä hän saattaa ottaa lusikallisen kamaa omalta lautaseltaan, avata suunsa ja työntää sitä ruokaa mun suuhun. Se on nähnyt, kun minä syötän sitä näin. Yksi päivä Alppunen oli käynyt ottamassa mun ripsarin. Aika taidokkaasti se oli saanut oikean silmänsä meikattua! Myös rasvojen levittäminen on hänen mielestään mukavaa. Etenkin huulirasvat on ollut suuressa suosiossa.

julia ja alppu jouluna3.jpg

Alpun innostus on tarttuvaa. Kun hän taputtaa (yleensä itselleen, mutta joskus myös minun saavutuksilleni, kuten sille, että olen laulanut Muura muurahainen -laulun loppuun), siihen on pakko yhtyä. Kun Alppunen näki joululoman jälkeen ystävänsä Fridan, hän kirkui riemusta muutaman minuutin. Kirkuminen on oikein tehokas keino osoittaa, että on tyytyväinen toisen näkemiseen. 

Ihan vain kun ajattelen Alpun leveää hymyä ja hiushaituvia, jotka välillä sojottavat pystyssä, tulee sellainen lämmin olo, että niin ihanaa, kun mun elämässäni on tuollainen pikku ukkeli. 

 

Lue myös: 

Kuuden kuukauden kuherruskuukausi

 

JULIAIHMINEN FACEBOOK

 

 

Kommentit (18)
  1. Niin ihanaa, että aloitit postauksen sanoilla ”olen huomannut vanhemmuuTENI olevan..”, vetämättä mitään yhtäläisyysmerkkiä yleisesti vanhemmuuden ja oman kokemuksesi välillä. Musta on nyt esikoista odottaessa ollut todella ahdistavaa se, että yhtäkkiä mun omia havaintoja ja kokemuksia omasta olosta/vanhemmuudesta/tulevaisuuden suunnitelmista ja mistä lie vähätellään sen jonkun toisen ihmisen äitiyskokemuksen tai äitiyskäsityksen perusteella. Että olisi olemassa joku yleinen ”äitiys” tai ”raskaus”, joka koskee kaikkia ja jonka mukaan on elettävä. Tää on musta täysin järjetön ajatus, ollaanhan me ihmiset muutenkin erilaisia joten miksi se äitiys sitten yhtäkkiä survoisi meidät samaan muottiin? Kiitos siis ihanasta blogista, jota lukiessa äitipaineet katoavat ja tulee sellainen olo, että hei, voin edelleen olla minä. Ps. ihastumisen kaudet kuulostavat mahtavilta, toivottavasti sattuvat omallekin kohdalle kun vauva syntyy 🙂

    1. Oi! Ihanasti sanottu! En edes huomannut kirjoittaneeni noin, mutta olet 100 % oikeassa. Kammottaa kaikki muottipuheet, kammatti vahvasti jo raskausaikana. Nämä todellakin on sellaisia juttuja, joista voi puhua vain omasta näkökulmasta eikä yhtään yleistäen.

      Ihanaa loppuraskautta ja onnea hirmuisesti! <3 <3

  2. Vanhemmuus on juuri sellainen asia, jossa jokainen on oman lapsensa paras asiantuntija. Mummit, ystävät tai Vauva.fi eivät tiedä paremmin. Jätän tässä käsittelemättä rikokset yms., joissa instituutiot toivottavasti valvovat, että vanhemmat eivät ole mielivaltaisia. Mutta kuten ystävämme roomalaiset sanoivat: Quod licet ranae, non licet Dianae. (Mikä sopii sammakolle, ei sovi jumalattarelle.) Ja kun mummit neuvovat, minä mukaanlukien, vanhemmat päättävät itse, mikä neuvoista kiinnostaa ja mikä ei. Se on tärkeätä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *