Ihminen ei ole roska

Juliaihminen

Olen lukenut viimeisen puolen vuoden aikana monen julkkiksen haastatteluista, mite he ovat "siivonneet turhat ihmiset" pois elämästään. Nyt sitten Hesarissakin oli juttua siitä, miten ihmisiä voi konmarittaa pois elämästään. (Itse juttu oli itse asiassa ihan jees, otsikko vain aika provo.)

Tällainen kielenäkyttö on karmaisevaa. Kyllä mä saatan valittaa ystäväilleni, että nyt en jaksa nähdä jotakuta raskasta tyyppiä hetkeen, mutta en kyllä lähtisi jossain lehden kannessa julistamaan, miten ikäviä ihmisiä ei tarvitse kestää. Enkä todellakaan käyttäisi siivota-verbiä, jolla viitataan yleensä tien varsilla lojuviin roskiin tai puuroklönttiin, jonka lapsi on harmillisesti hieronut ruokapöydän reunaan. 

Etenkin ärsyttää se, että moni tuntuu pitävän "terveen itsekkyyden merkkinä" tai "aikuistumisena", että "siivoaa" hankalat ihmiset elämästään. Aina näitä juttuja lukiessa mietin, että miltäköhän niistä "hankalista elämästä pois siivotuista" ihmisistä mahtaa tuntua lukea tällaista settiä.

Mä en ylipäänsä usko tuollaiseen aktiiviseen ihmisten karsimiseen omasta elämästään, ellei kyseessä ole oikeasti fyysistä tai henkistä väkivaltaa käyttävä tyyppi. Sen sijaan uskon toki siihen, että kiireinen aikuinen priorisoi sellaisia ihmisiä, keiden seurassa viihtyy. Itsekin kieltämättä tapaan enimmäkseen ihmisiä, keistä pidän tosi paljon ja keiden seurassa koen maksimoivani vapaa-ajan nautinnot. Mutta se ei tarkoita sitä, että haluaisin kenestäkään toisesta ihmisestä oikein suunnitelmallisesti eroon tai alkaisin polttaa dramaattisesti siltoja. 

Mun mielestä voi myös olla aika vaarallistakin tiputtaa omasta lähipiiristä sellaisia ystäviä pois, joilla menee hetkellisesti huonosti, ja jotka valittavat tilanteestaan ja ovat tässä mielessä raskasta seuraa. Mitäpä jos minulle käy jotain hirveää, saako minut heivata menemään? Eräs ystäväni kertoi, että häntä hävetti, kun hänen isänsä kuoli, ja hän oli asiasta rikki vielä parin kuukaudenkin päästä. Ikään kuin siinä ajassa olisi pitänyt jo toipua ja muuttua takaisin omaksi valoisaksi itsekseen ja lopettaa se märehtiminen siitä isästä. Täysin kohtuuton ajatuskin!

Totta kai uskon ystävyyden vastavuoroisuuteen, ja jos joku ihminen vaikka vuodesta toiseen ei koskaan kysy, mitä minulle kuuluu, niin oikeastaan huomaamattaan alan nähdä enemmän muita ihmisiä. En siis tarkoita sitä, että minkään kaverisuhteen pitäisi olla mikään hyväntekeväisyystapaus, vaan totta kai molempien pitäisi saada siitä yhtä lailla irti. Ja olen toki itsekin suurinpiirtein katkaissut välejä joihinkin tyyppeihin, mutta se on kyllä ollut melko molemminpuolista.

Enimmäkseen mua nyt vain syö tuo sanavalinta, että ihmisiä voisi siivota tai karsia omasta elämästään. Se kuulostaa julmalta ja ylimieliseltä.

 

 

Lue myös:

Elämäni yksinäisimmät viisi kuukautta

Oma tapa olla

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit

N318 (Ei varmistettu)

En yleensä jaksa näitä blogeja alkutekstejä pidemmälle lukea, mutta tällä kertaa tein poikkeuksen.

Voin kertoa, että kuulun tähän roskaporukkaan, joka on siivottu pois. Ymmärrän, että omat elämäni vaiheet ei ehkä ole helpoimmasta päästä, mutta asioita ei ainakaan ole helpottanut että pariin vuoteen ei ole yhtään ystävää. Enkä tarkoita, että koko ajan pitäisi olla tekemisissä mutta edes viesti silloin tällöin olisi mukava.

Toisaalta jos joku näistä "siivoajista" soittaisi ja tarvisi apua, auttaisin oitis. Ehkä jollain vain ei ole oikeita ongelmia tai on niin paljon ystäviä, että ylimääräiset voi kylmästi hylätä.

Rahkamuija (Ei varmistettu)

Hyvin sanottu siellä takarivissä! (Kerrankin pääsin sanoon tollain, kun istut Pingissä mun takana. :D)

Mun mielestä tää terveestä itsekkyydestä jauhaminen on mennyt jo aivan liian pitkälle. Kaikki itsekkyys ja oman edun tavoittelu ja muiden ihmisten totaalinen ignooraaminen on varmaan nykyään sitä "tervettä" itsekkyyttä. Mitä jos tuliskin terveen toisten huomioon ottamisen aika? Sille olisi mielestäni tilausta näinä aikoina.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kyllä! Siis totta kai ihmisen pitää pitää omista rajoistaan kiinni, eikä esim uhrautua tai uhriutua jatkuvasti. Mutta ei se ole mitään itsekkyyttä, vaan ihan vain perus olemista. Sen sijaan sellainen ”minun ei tarvitse kohdata mitään epämiellyttävää” -mentaliteetti on ankea. Oon sitä mieltä, että sellainen ”terve itsekkyys” johtaa helposti oman navan liialliseen kaiveluun, mikä taas ei tee kenellekään hyvää.

Järjen jättiläinen

Just näin!

Mä en myöskään ymmärrä, miksi se itsekkyys-sana pitää edes tunkea tähän yhteyteen - mun korvissa se on lähtökohtaisesti aina huono juttu, eikä tervettä itsekkyyttä ole. Itsestä huolenpitäminen kun ei ole itsekästä, vaan ihan vaan fiksu tapa tehdä olemisesta siedettävää. Tottakai saa toimia omien voimavarojen rajoissa, ei se ole itsekästä vaan järkevää (ja ainoa tapa edes turvata oma toimintakykynsä).

Itsekkyys taas on sitä, kun ei piitata muista, näin mutkat suoristettuina. Sitä, kun muiden olemisen siedettävyys ei kiinnosta pätkääkään, ja puhumalla terveestä itsekkyydestä tavallaan siloitellaan sitä matkaa  pienestä piittamattomuudesta täyteen välinpitämättömyyteen. 

 

Blue Peony (Ei varmistettu)

Kieroutuneissa ihmissuhteissa käy helposti niin, ettei se kiukuttelun, kateuden, panettelun tai tyhjiin imemisen kohde aina edes tajua kuviota, eikä aina se toista käyttävä osapuolikaan, koska hänelle kuvio on normaali, "minä vain olen tällainen". Olen saanut tuollaisen kommentin monta kertaa eräältä entiseltä tutultani, kun vihdoin aloin kyseenalaistaa hänen käytöksensä ja kommenttinsa, kun ensin olin pitkään pohtinut, mikä minussa oli vialla, kun tämän ihmisen käytöksestä ja kommenteista tuli aina paha olo. On eri asia vetäytyä pahaa oloa aiheuttavasta ihmissuhteesta kuin ylläpitää sellaista perusasennetta elämässä, että mitään epämiellyttävää ei tarvitse kestää. Silloin ongelma on syvemmällä kuin pelkässä kykenemättömyydessä ylläpitää ihmissuhteita.

Vierailija (Ei varmistettu)

Nyt kyllä osuit asian ytimeen. Mun mielestä tässä ajassa on niin ristiriitaista se, että toisaalta valitetaan, että ei oteta toisia ihmisiä huomioon, mutta samaan aikaan peräänkuulutetaan "tervettä" itsekkyyttä, jossa sillä hetkellä rasakaalta tuntuvat ihmiset heivataan kylmästi syrjään. On fakta, että on olemasa ihmisiä, jotka nyt vain sattuvat sosiaalisilta taidoiltaan olemaan hieman heikompia kuin keskiverto kansalaiset, eikä heiltä yksinkertaisesti voi vaatia täysin vastavuoroista ja tasapainoista kanssakäymistä. Meidän muiden tehtävä todellakin on - jos ei nyt suoranaisesti kannatella, niin ainakin tukea heitä parhaamme mukaan. Terveellä itsetunnolla varustettu henkilö jaksaa kyllä silloin tällöin hieman negatiivisenkin ihmisen seuraa.

Ja mainittakoon vielä, että itsekin aikoinaan heivasin erään henkilön elämästäni, kun se sillä hetkellä tuntui raskaalta. Kadun sitä nyt enemmän kuin mitään.

Blue Peony (Ei varmistettu)

Minusta terve itsekkyys on nimenomaan omien rajojen tervettä vetämistä, ei oman navan kaivelua. Siksi se on sitä tervettä itsekkyyttä. Lisäksi riippuu monesta asiasta, mitä ihminen jaksaa toisilta sietää. Sillä ei ole mielestäni tekemistä itsetunnon kanssa, että yksinhuoltajuuden, sairastelevan iäkkään vanhemman, työn ja arjen pyörityksen päälle en halua uhrautua sylkykupiksi. On myös eri asia tavata vaikka mariseva sukulaistäti kerran vuodessa kuin saada toisen ihmisen negatiivisuus niskaansa vaikkapa päivittäin. Näihin asioihin on monta näkökulmaa, mikä on hyvä muistaa.

Riikka12345 (Ei varmistettu)

Olen vähän eri mieltä tästä asiasta ja todellakin olen "siivonnut" elämästäni ikäviä tyyppejä, sellaisia, joiden perusasenne on lannistaminen, syyttely, pirujen seinille piirtäminen (lasi kokoajan puoliksi tyhjä), ulkonäköni ja kotini arvosteleminen, ylipäänsä kaiken negatiivinen arvosteleminen. Ja tarkoitan nyt tässä tyyppejä, joita olen pitänyt ystävinäni. Jälkikäteen ajatelleen pitänyt ystävinäni ihan liian pitkään, itseasiassa niin pitkään kun itsekin voin huonosti enkä paremmasta tietänyt. Oma konmaritus tapahtui siinä vaiheessa kun puolisoni kuoli äkillisesti enkä jaksanut enää yhtään negatiivista kommenttia, syyttelyä ja panettelua. Ja kun olin sulkenut nämä ikävät ihmiset elämästäni voin sanoa, että voin kertakaikkiaan itse paremmin. Toki minulla on yhä ystäviä, joiden kanssa keskustellaan, välillä valitetaan, itketään ja nauretaan, mutta en halua lähipiiriini enää ketään, joka ei (jossain vaiheessa tajua) ottaa itse vastuuta omasta elämästään. Minusta on harmillista, että omalla kohdallani rohkeus tiputtaa ne ikävimmät ihmiset ympäriltäni tapahtui vasta ison elämänmuutoksen jälkeen. Olisi pitänyt toimia jo paljon aiemmin, mutta omaa nössöyttäni uskalsin päästää oman itseni esiin ja sanoa suoraan miltä minusta tuntuu.

Vierailija (Ei varmistettu)

No mutta eihän tässä tekstissä tuollaisesta puhuttu. Jos joku on oikeasti ilkeä ja tahtoo pahaa jatkuvasti, on kyseisen tyypin unohtaminen ihan sallittua.

Blue Peony (Ei varmistettu)

Ihmisen ilkeys on aika vaikea käsite. Kaikki ihmiset, jotka olen elämästäni karsinut, eivät ole ilkeitä tai pahantahtoista. He vain ovat niin negatiivisia, etteivät ymmärrä sitä itse, eivät liioin sitä, että käyttävät muita voidakseen piehtaroida negatiivisuudessaan ja vahvistaa sitä. Tähän eivät ole auttaneet lukemattomat yritykset keskustella asiasta tai sen selittäminen, että aikuisen ei pitäisi sanoa ihan kaikkea, mitä sylki suuhun tuo, vaan joskus miettiä, haluaako toinen välttämättä kuulla, että on varmasti liian tukeva tilaamaansa takkiin tai että treffit menevät varmasti pieleen.

Blue Peony (Ei varmistettu)

Iso sydän tälle kommentille. Minulla on samanlaisia kokemuksia, ja niiden seurauksena päädyin samanlaiseen karsintaan ihmissuhteissani. Meillä on vain yksi elämä, ja tuskin kukaan sen lopun häämöttäessä toteaa, että on voinut hyvin ollessaan jatkuvasti sylkykuppi, haukun tai kateuden kohde. Minun kokemukseni on, että jos ihmisen perusasenne on toisten lannistaminen tai hyväksi käyttäminen tavalla tai toisella, he eivät edes ymmärrä, miksi välit viilenevät. Toisen huomioiminen kun on kaksisuuntainen tie. Siihen ei haukuttu, paneteltu, kateuden kohteena oleva tai tyhjiin imetty ihminen yksin pysty, jos taito puuttuu tyystin siltä, joka näkee muut vain omien näkemystensä pönkittäjinä ja lannistettavina.

Vierailija (Ei varmistettu)

Niin hyvä, niin tärkee ja tarpeellinen kirjoitus jälleen! Kiitos!(!!!!!!!!)

Vierailija (Ei varmistettu)

Juuri näin!

Vain vähän huumorilla tapaan sanoa, ettei ystävyys ole mikään huviretki, se on kovaa työtä. Sen lisäksi, että ihmisten karsiminen on väärin ystviä kohtaan, se on pitkällä tähtäimellä karhunpalvelus myös itselle. Kun vaivautuu itse olemaan muiden tukena, suurella todennäköisyydellä saa itsekin apua ystäviltään sitä tarvitessaan.

Ystävissä on usein ”se joki”, joka sai aikanaan heihin tutustumaan. Nämä ominaisuudet saattavat jäädä kriisin iskiessä taka-alalle, mutta palautuvat kyllä keskiöön kriisin jälkeen. Jos kovasti karsii ystäväpiiriään ajoittain rasittavista tyypeistä, voi lopulta jäädä aika yksin. Näin on käynyt anopilleni, joka on nyt eläkkeellä aika yksinäinen.

Toki jos toisen läsnäolo käy hyvin raskaaksi, voi vähän keventää yhdessäolon määrää tai miettiä uusia tapoja viettää aikaa yhdessä. Esim kahvilassa puimisen sijaan satsata yhdessä tekemiseen tai nähdä välillä isommassa porukassa, jolloin asioiden puiminen jää vähemmälle. Usein paljastuu myöhemmin, että rasittavaksi käyneellä tyypillä on ollut hyvin vaikeaa ja yhteyden säilymisestä on paljon iloa molemmille.

Kuten sanoit, hyväksikäyttävät ja henkisesti väkivaltaiset ihmissuhteet ovat asia erikseen.

Blue Peony (Ei varmistettu)

Itse olen oppinut, että kaikkia ihmissuhteita ei vain ole tarkoitettu kestämään koko elämää. Ihminen muuttuu, elämäntilanteet muuttuvat, sitä, mikä joskus on yhdistänyt, ei ehkä enää olekaan olemassa, eikä uutta yhdistävää tekijää ole syntynyt tilalle. Niin se vain menee elämässä, ja näin yli nelikymppisenä olen jo nähnyt aika monen ikuiseksi kuvittelemani ihmissuhteen päättyvän. Se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi ystävyyssuhteiden olevan kovaa työtä tai että pitäisin ihmisiä roskina. Olen vain oppinut, että on joskus parempi antaa ihmisen mennä kuin takertua väkisin, koska se tekohengitys voi puhaltaa pois ne hyvät muistot, jotka ihmissuhteesta jäävät.

Vierailija (Ei varmistettu)

Toki näinkin voi käydä ja ystävyyssuhteiden hiipuminen ajan kanssa on ihan normaalia. Toisaalta kaikissa tärkeimmissä ystävyyssuhteissani on ollut pitkiä jaksoja, jolloin toinen on tuntunut rasittavalta ja yhdessäolo väkinäiseltä. Erityisest elämäntilanteiden muuttuessa ystävyys usein hakee jonkin aikaa uutta muotoaan. Nämä ihmiset ovat onneksi edelleen elämässäni ja valtava rikkaus minulle.

Blue Peony (Ei varmistettu)

Toki joissakin ihmissuhteissa on niin, että ystävyys hakee uutta muotoa, kun elämä muuttuu, mutta olen saanut kokea sen, että sitä uutta muotoa ei löydy, eikä kaikilla ole sen luomiseen haluakaan, ja sekin pitää hyväksyä. Minulla on ollut ystäviä, joiden kanssa en enää ole tekemisissä enkä usko enää olevani, mutta olen hyväksynyt sen ja arvostan ja vaalin niitä muistoja, jotka ihmissuhteista jäivät. Ne olivat tärkeitä aikanaan, ei sitä muuta mikään, ja on surullista, että ne ajat ovat ohi, mutta joskus elämä vain menee niin, ja sen ihmissuhteen rikkaus piilee niissä asioissa, jotka joskus ovat olleet.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hesarin jutussa ei kai puhuttu sellaisesta, että jos tuttavalla on rankka vaihe elämässä niin hänet pitäisi hylätä? Siinä kyllä kehotettiin miettimään pitkällä tähtäimellä, että mihin ihmissuhteisiin kannattaa panostaa. Viitattiin esim. etäisempiin sukulaisiin, joihin nyt ei muutenkaan tukeuduta hädän hetkellä vaan ovat lähinnä hyvänpäiväntuttuja.

Olen minäkin jättänyt väliin etäisten ihmisten juhlakutsuja jos itsellä on ollut parempaakin tekemistä, joskin olen tiennyt heidänkin kutsuvan minut vain velvollisuudentunnosta. Helpompaa kaikille, kun uskaltaa myöntää, että ei me nyt olla niin läheisiä kuitenkaan, että kannattaisi nähdä kamalasti vaivaa suhteen ylläpitoon.

En myöskään jaksa märehtiä sitä, että kaikkien kanssa ei vaan synkkaa niin hyvin. Nämä suhteet yleensä kuolevat vähän kuin itsestään, jos jompikumpi osapuoli on vähemmän innostunut suhteen ylläpitämisestä. Se voi harmittaa toista osapuolta, mutta sellaista elämä joskus on.

Kun sitten taas on myös suhteita, jotka pysyy hyvänä ilman pakottamistakin. Voi olla pitkiäkin aikoja radiohiljaisuudessa ja silti jatkaa taas joskus siitä mihin viimeksi jäätiin. Niin miksi tosiaan teennäisesti ylläpitää sellaisia suhteita, joista ei saa oikeaa iloa? Se ei ole reilua "siivottavaakaan" osapuolta kohtaan, jos toinen vain esittää eikä ole tosissaan mukana jutussa. Vaikka toki se kirpaisee, kun ei saa vastakaikua joltakin, mutta minkä sille voi. Ei ystävyyttä voi pakottaa sen enempää kuin rakkauttakaan.

Eli kyseessä on minusta kaksi ihan eri asiaa. Se, hylkääkö läheisiä ihmisiä vain koska itseä ei innosta heidän huolensa juuri sillä hetkellä. Ja sitten se, hylkääkö ihmiset, jotka eivät luontevasti omaan elämään kuulu.

En minä ainakaan siivoa ketään rakasta ihmistä elämästäni vain koska hänellä on rankkaa. En myöskään jätä vastaamatta tuttavan yhteydenottoihin, jos tiedän että hän tarvitsisi juuri minua sillä hetkellä. Perus empatiaa pitää minunkin mielestäni olla jos joku kerran apua tarvitsee, vaikkei olisikaan ihan lähipiirin henkilöstä kyse. Mutta ei myöskään tarvitse esim. alkaa kenenkään terapeutiksi tahtomattaan, omat rajansa saa kukin vetää ihan itse. Terve itsekkyys ei tietenkään ole täyttä omaan napaan tuijottamista. Tai sitten sitä saa pian huomata olevansa todella yksin, jos ei koskaan ole valmis auttamaan muita.

Itse kuitenkin hyvällä omallatunnolla jätän pitämättä yhteyttä puolituttuihin, joiden kanssa meillä ei vaan ole koskaan ollut erityisen läheiset välit. Ja toki ignoraan täysin ihmiset, jotka kylvävät ympärilleen negatiivisuutta tai yrittävät vain käyttää minua hyväksi. Myös jos kelpaan juttuseuraksi vain kun ketään muita ei ole saatavilla tai joudun kokemaan muuta minua loukkaavaa käytöstä, niin lopetan yhteydenpidon.
Kyllä tällaisissa tapauksissa minusta on ihan ok konmarittaa ihmisiä, eikä siihen liity välttämättä mitään sen suurempaa dramatiikkaa, vaikka se vähän tylyltä kuulostaakin kun rinnastetaan ihmisiä esineisiin.

Kaikilla on vain tietty määrä voimavaroja myös ihmissuhteiden ylläpitoon, kannattaa käyttää ne järkevästi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Joo onhan se aika radikaalisti sanottu, että poistaa jonkun elämästään... Mutta toisaalta joillekin se todella pitää olla ihan aktiivinen päätös, tai muuten se ei onnistu. Minulle ainakin.

Monet voivat vain lopettaa pikku hiljaa yhteydenpidon ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan. Mutta itse olen vähän sellainen analysoija ja jossittelija... enkä sen takia välttämättä osaa pitää kiinni oman jaksamiseni rajoista. Minulle avaudutaan helposti ja autan mielelläni ihmisiä, mutta välillä ei aika ja voimat oikein riittäisi. Silloin pitää vaan päättää vähentää sosialisointia, koska tuo ihminen ei oikeasti minua edes tarvitse ja koko homma tuntuu teeskentelyltä ja tuo toinen ei ole viiteen vuoteen kysynyt mitä minulle kuuluu vaan jauhanut vain itsestään. Ei nämä tyypit välttämättä ole pahaa tarkoittaneet, mutta ajan myötä tuollaisten suhteiden ylläpito käy henkisesti rankaksi. Minun on vaikeaa lopettaa yhteydenpito ihmiseen jonka kanssa se on kerran aloitettu ja tuntuu törkeältä sanoa mihinkään ei, vaikka omat voimat olisi vähissä.

Eli riippuu vähän ihmisen luonteestakin, että voiko vaan antaa suhteiden hiipua vai vaatiiko se aktiivista siivoamista, että ei kuluta itseään henkisesti loppuun.

Järjen jättiläinen

Aika paljon julkisessa keskustelussa painotetaan ihmisen välinearvoa (kuinka paljon kukin maksaa/tuottaa yhteiskunnalle jne) joten tää siivoaminenhan menee on sitä pienoiskoossa: onko joku laskennallisesti plussaa vai miinusta omaan elämään. Tylyä ja väärin, mutta jotenkin kovin meidän aikaa kuvaavaa.

Blue Peony (Ei varmistettu)

Minusta on aika monisyinen juttu, onko tylyä ja väärin miettiä, saako jostain ihmissuhteesta jotain elämäänsä. Itse ainakin koen, että joihinkin tiettyihin ihmissuhteisiin panostamisen valitsen sen takia, että koen olevani siinä arvokas ja saavani siitä jotain. Elämänkokemuksesta riippuu paljon, ja vaikea minusta sanoa, että jonkun kokemus jostain ihmissuhteesta on väärä. En olisi koskaan nuorempana kuvitellut, että jonkin entisen ihmissuhteen päättyminen olisi valtava helpotus, mutta elämä on opettanut toisin.

Järjen jättiläinen

Luulen, että me ajatellaan tässä eri asioita - itse tarkoitan sellaista empatian puutetta, jossa ei hyväksytä kaikkiin ihmissuhteisiin kuuluvaa vaihtelua. Välillä toinen antaa enemmän, välillä taas toisinpäin. Hyväksikäyttävät, toimimattomat ja yksipuoliset ihmissuhteet ovat taas eri asia - uskon kyllä, että ilman joitain ihmisiä elämä voi oikeasti olla pysyvästi parempaa ja tasapainoisempaa.

 

Ihanaa, että otit tämän esille! Oon nyt pari päivää vellonut tämän artikkelin aiheuttamassa pahanolontunteissa ja jaksanut räntätä siitä lähes jokaiselle vastaantulijalle. Sitoutumattomuus, minäminäminä-kulttuuri ja välinpitämättömyys ovat tosi isoja megatrendejä ja ne tekevät itseni ainakin äärettömän surullisiksi.

Kaikki haluavat rakentaa juuri "omannäköistä" elämää, johon ei kuulu joustaminen vaan kaikki ihmiset ja aktiviteetit, jotka ovat näitä MINUN ajatuksiani vastaan karsitaan pois kuin kuolleet kärpäset parvekkeelta keväisin. Olen viimeisen vuoden aikana mm. soittanut muutamia puheluita ystävilleni, jotka eivät "viitsi lähteä ja maksaa" rakkaan ystävän polttareista toisella paikkakunnalla (tulivat, kun annoin palautetta..). Lisäksi erään ystäväni kaaso peruutti osallistumisensa ystävänsä polttareihin viikkoa aiemmin lähteäkseen Lappiin laskettelemaan, koska "hän on koko talven niiiiiiin kovasti halunnut tämän elämyksen". Viikonloppuaamuksi sovitut ja varatut brunssit eivät sido, jos aamulla tuleekin "sellainen olo". 

Olin elokuussa kuuntelemassa hollantilaista tulevaisuustutkija Joeri Van Den Berghiä, joka esitteli tulevaisuuden megatrendejä. Suurimmat teemat olivat nimenomaan nämä välinpitämättömyyden ja omannäköisen ja sitoutumattoman elämän ajatukset. Tulevaisuudessa ihmiset elävät enemmän yksin ja hakevat "juuri minulle sopivia elämyksiä, kokemuksia ja ihmisiä juuri silloin kun MINÄ haluan". Kukaan ei sitoudu mihinkään; työhön, ihmisiin, asuinpaikkaan ym. Kaikessa korostui minäkeskeisyys. Mun mielestä nämä on todella pelottavia ja vastenmielisiä ajatuksia. Empatia, huolenpito, rakkaus ja välittäminen jäävät pois, ihmisten pelot ja itsetunto kehittyvät ja lopulta "pehmeisiin arvoihin" ei enää uskalleta tai edes voida palata. MITÄ MITÄ MITÄ?!?! 

Ugh, pahoittelut avautumisesta. Lähipiiri ei enää jaksa maailmantuskaani. :D

Blue Peony (Ei varmistettu)

Jokaisella on toki oikeus mielipiteeseensä, mutta tuntuu aika hurjalta, että se, että joku ei lähde jonkun polttareihin toisella paikkakunnalle, on yksiselitteisesti ehdottoman väärin. Mistä voi tietää, että kieltäytymisen syynä eivät ole vaikka taloudelliset syyt tai kova väsymys tai se, että tuntee olonsa kovin ulkopuoliseksi polttariasioissa? Onko ihmisellä todella velvollisuus avata tutuilleen vaikkapa taloudellista syytä tai mielialan rajuja vaihteluita tietäen, että jos hän ei sitä tee, hänet tuomitaan, ja että vaikka hän avautuisikin, ei ehkä ymmärretä sittenkään? Minua tuollainen ajatus pelottaa todella, koska olen itse joutunut jättämään kaveriporukan menoja väliin juurikin rahan takia, ja kuullut siitä jälkikäteen ikäviä. Missä kohdin itsesuojelu saa tulla vastaan? Tähän väliin totean, että sitä en ymmärrä, jos osallistuminen johonkin isoon tapahtumaan perutaan viime tipassa, kuten mainittu kaaso teki, mutta jos alusta alkaen todetaan, ettei osallistuta, se on mielestäni hyväksyttävää, koska silloin reilusti todetaan alusta asti, että ei olla nyt mukana tässä. Tosin en ihan ymmärrä noita kaasojen, polttareiden ym. merkityksiäkään, mutta annan ihmisten silti järjestää niitä, jos niistä on heille iloa.

Ja mistä me tiedämme, mihin toinen on todella sitoutunut, kun tulkitsemme toisen elämää? Tätä olen miettinyt, kun olen toistuvasti törmännyt siihen, että minulla kuvitellaan olevan loputtomasti vapaa-aikaa itselleni, koska olen "vain" totaaliyksinhuoltaja eikä minulla ole miestä, joka vaatisi aikaani ja huomiotani, eli olen siis vailla sitoumuksia jonkun mielestä... Uskon myös, että ihminen on aina halunnut luoda sellaista elämää, jossa hänen on hyvä olla, niiden mahdollisuuksien puitteissa, jotka hänelle on annettu. Ennen niitä vaihtoehtoja ei vain käytännössä ollut. En osaa sanoa, oliko se hyvä vai paha asia, mutta uskon, että totuuksia on monia eikä mikään ole mustavalkoista. Elämänkokemus vaikuttaa paljon, ja jokainen tulkitsee kokemuksiaan omalla tavallaan. Enkä siis todellakaan tarkoita tätä kommenttiani vähättelyksi tai loukkaavaksi, mutta tällaisia ajatuksia ja kysymyksiä Annakatrin kommentti minussa herätti.

Vierailija (Ei varmistettu)

Sinipioni, miksi oletat että sinun pitää vastata tai kommentoida jokikiseen kommenttiin? Luultavimmin ne ovat kommentteja Julian kirjoitukseen, ei sinulle. Tuollainen on esimerkki hieman tukahduttavasta käytöksestä...

Vierailija (Ei varmistettu)

Eikös tämä ole kommenttiosio, jossa saa ihan luvallisesti kommentoida niin itse postaukseen kuin muiden kommentteihinkin ja niin monta kertaa kuin haluaa vai onko tähän joku netiketti? Erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja aiheeseen, ketä ne haittaa? Ehkä livetilanteessa joskus, jos yksi kääntää koko ajan keskustelun itseensä, mutta luettaessa muiden kommentteja voi myös hyppiä yli. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Mua ainakin jälkikäteen vähän harmittaa, että köyhänä opiskelijana lähdin kyseenalaistamatta mukaan jo parempien tulojen ja pramean elämän makuun päässeiden aiemmin tärkeiden kavereiden satoja euroja itselleni maksaviin ja koko viikonlopun nieleviin polttareihin. Samat ”kaverit” jättivät kutsumatta häihinsä pienen lapseni aiheuttaen lisää kustannuksia lapsenvahdista ja pahimmillaan lapsen ja lapsenvahdin kuljettamisesta ja majoittamisesta vieraalle paikkakunnalle. Nyt minulle on jo ihan selkeää, etten esimerkiksi mene enää häihin, joihin lapseni eivät ole tervetulleita. Kertoo jo aika paljosta etääntymisestä, jos lapsiani ei koeta läheisiksi (tyypillisesti nämä ihmiset eivät myöskään ole tulleet perhejuhliimme tai juurikaan pitäneet minuun yhteyttä lapsieni synnyttyä) ja on aika todennäköistä, että minutkin on kutsuttu jostain vanhasta velvollisuudentunteesta.

Hei! En kommentillani tarkoittanut missään nimessä tällaista tilannetta, jossa vähävaraisuus tai opiskelija/yksinhuoltajastatus olisi ylenkatsottuna. Omissa esimerkeissäni esiintyneet henkilöt ovat erittäin hyvätuloisia ja työssäkäyviä henkilöitä ja voin sanoa varmuudella, että kyseessä oli viitsimättömyys tai välinpitämättömyys. Tokikaan tämä ei kommentin lukijalle välity. Henkilökohtaisesti näen, että rakkaan ihmisen elämän tärkeisiin hetkiin osallistumisella on väliä (olivat ne sitten häät, polttarit, lapsen syntymäpäivät, baby showerit ym.) ja tämän olisi hyvä olla vastavuoroista - kuten ystävyydenkin arkipäivän hetkissä ja elämän tyrskyissä. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä oon miettinyt tätä sama aihetta paljon, ihanaa että nostit tän esiin. Eniten ehkä rassaa se ajatus, että ärsyttävät/hankalat/negatiiviset/minäkeskeiset tyypit siivotaan elämästä hiljaa pois häivyttämällä. Itse ainakin haluaisin kuulla, jos olen ärsyttävä, jotta voin parantaa tapani. Mieluummin rehelliset kaveribänät kuin "vaivihkainen kevätsiivous".

Blue Peony (Ei varmistettu)

Minun kokemukseni on, että jos ihminen käyttää toista vaikkapa oman negatiivisuutensa alustana, hän ei ymmärrä, jos käytöksestä huomautetaan. Otin itse erään entisen tuttuni kanssa puheeksi hänen suorasukaiset ja ikävät kommenttinsa, ja hänen asenteensa oli, että hän vain on tällainen, muiden pitää sopeutua ja totta kai hän ajattelee tietyllä tavalla, kuten esimerkiksi, että toisen uusi seurustelusuhde ei voi onnistua ja että hänellä on oikeus sanoa se ääneen, vaikka toiselle tulisi ikävä olo. Uskaltauduin lisäämään, että tuntuu ikävältä, jos ollaan ns. ystäviä ja ensimmäinen ajatus on, että pieleen menee, eikä se, että toivottavasti käy hyviu ja ystävä on onnellinen, eikä hän ymmärtänyt sitäkään. Joten paljon on kiinni ihmisestä ja asenteista. Meillä on erilaiset voimavarat itsemme ja ihmissuhteiden suhteen ja joskus on ymmärrettävä luovuttaa. Hienoa on, että jos kokee ihmissuhteessa olevan jotain pielessä, asiasta voi keskustella ja vaikka päätyä siihen, että tässä ollaan eri linjoilla. Mutta jos toinen ajattelee vain, että olen tällainen, en halua toimia toisin, koska kysymys on minusta ja muiden on sopeuduttava, vaikka satuttaisin häntä jatkuvasti, se on itsekästä. Ei syy välien katkeamiseen ole läheskään aina se, että joku ei vain halua kohdata mitään negatiivista ja "konmarittaa" siksi ihmisiä noin vain.

Vierailija (Ei varmistettu)

Jos mulkku tyyppi on mulkku eikä halua mulkkuudestaan hellittää, ei tietenkään tarvitse käyttää ylimääräistä aikaa ja energiaa häneen. Harmi, että sulla on kokemus tällaisesta tyypistä – mutta kyseessä on kuitenkin yksittäinen (tai yksittäisiä) tyyppi. Kommentissani en viitannut muutoshaluttomiin mulkkuihin, eikä käsittääkseni myöskään Julia postauksessaan, vaan ihan normityyppeihin. Tää "terve itsekkyys"- ja "ihmisten konmarittamis"-retoriikka nimittäin valitettavan usein kaartaa oikeasti vahingollisten ihmissuhteiden sijaan siihen, että muita feidataan "koska ne on rasittavii ja en vaan jaksa".

Newsflash: ihmiset ovat rasittavia, se on osa inhimillisyyttä. Tyyppi, joka esimerkiksi valittaa paljon, ei välttämättä ihan oikeasti tajua sitä itse. "Mä nyt vaan oon tämmönen" voi olla ihan validi kokemus jos tulee esimerkiksi perheestä, jossa ainut käytösmalli on ollut märehtiä murheita. Rasittavakin tyyppi voi kuitenkin muuttua, jos lähipiirissä on peilejä jotka tökkivät oikeaan suuntaan. Se kannattaa tietty tehdä omien voimavarojen rajoissa – esimerkiksi ohjata kaveria hakeutumaan terapiaan jos hänellä on negatiivisia toimintamalleja, tai puhua tarpeesta omaan tilaan jos toinen käyttäytyy ikävästi. Valitettavasti osattomuus kumuloituu: jos on saanut lapsuudenperheestä evääksi hatarat ihmissuhdetaidot, ei osaa aikuisenakaan aina hoitaa suhteita ideaalisti. Silloin yksikin ihminen, joka jaksaa rinnalla ja puhuu suoraan, voi osoittautua elämäämullistavaksi. Muiden elämä ei tietenkään ole läheisten vastuulla, mutta vähän enemmän inhimillistä otetta kaipaisin näihin keskusteluihin. Omat rajat voi pitää, vaikka olisikin myötätuntoa muita kohtaan.

T. Edellisen kommentin jättänyt

(Disclaimer: Epäterveet ihmissuhteet joissa on esimerkiksi hyväksikäyttöä, väkivaltaa tai vakavasti epäsuhtainen dynamiikka ovat asia ihan erikseen. Niiden kohdalla kannattaa ilman muuta priorisoida itsensä. Mutta semmosessa normaalissa ihmissuhteessa, missä toinen on vaan vähän törppö, niin mielummin turvautuisin rakentavaan palautteeseen pikemmin kuin "toisen siivoamiseen pois". Kuten Julia sanoi, ihminen ei ole roska.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Olet oikeassa, kuten Juliakin.
Onhan sellaisia rasittavia ihmisiä niin monenlaisia, vaikkapa besserwissereitä joiden on saatava sanansa joka väliin, kysyi joku mielipidettä tai ei. ;)

Vaikeassa elämäntilanteessa olevan ystävän dissaaminen olisi järkyttävä vaihtoehto, ainakin pitäisi olla niin suoraselkäinen että keskustelisi asian auki. Pelkän feidaamisen sijaan sanoittaa tunteensa siitä ettei pysty auttamaan tarpeeksi, oma tilanne vie tälla hetkellä resurssit yms., ja voisiko ystävä etsiytyä ammattiauttajalle. Esimerkiksi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Just näin. Välillä voi myös bongata tällaisen ihmisen kaveriporukan laitamilta, katsoa hänen kulmikkuuttaan läpi sormien ja ottaa mukaan porukkaan. Huonojen sosiaalisten taitojen takana voi olla vaikka kuinka mahtava tyyppi, sosiaaliset tahdotkin voi matkan varrella harjaantuvat.

Mielestäni myös aikuisilla on velvollisuus ottaa kaikki mukaan, jos joku vaikuttaa yksinäiseltä, on muiden homma yrittää tehdä asialle jotakin. Sydänystäväksi ei tietysti tarvitse ryhtyä, mutta tavallinen kaveruus ei vaadi suurta vaivannäköä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minulla on yksi ystävä, jolla on ollut vähän vaikeampaa elämässään. Vaikka hän on välillä ollut aika syvissäkin vesissä, niin hän on kuitenkin aina välillä muistanut kertoa, miten tärkeä ja rakas hänelle olen ja minä arvostan ihan hirveästi sitä, että hän on jaksanut näin osoittaa välittämistään pienin sanoin ja teoin, vaikka voimat onkin vähissä. Enkä ole koskaan tuntenut itseäni "sylkykupiksi", vaikka muuten kaikki olisikin hänen mielestään sillä hetkellä huonosti.

"Olet tärkeä", "olet rakas", "olen onnellinen että minulla on sinut", "kiitos että olet olemassa". Hyvin pienin sanoinkin voi saada toisen tuntemaan itsensä arvostetuksi :)

Blue Peony (Ei varmistettu)

Tuollainen ihmissuhde on selvästi toimiva ja kaksisuuntainen. Olen miettinyt, että on myös erilaisia tapoja kokea ja ilmaista vaikeuksia. Enkä tarkoita tällä, että olisi oikeita tai vääriä tapoja tai tulkintoja, mutta aina ei vain jaksa eläytyä toisen ajatteluun, koska ei kukaan meistä pääse elämänsä läpi kohtaamatta vaikeuksia. Eräs erityisen negatiivinen tuttuni toimi niin, että kun esimerkiksi kerran mainitsin vanhan orkidean kukkivan uudestaan, hän sanoi marttyyrinä, että hänelle myydään aina vain huonot kukat ja ne kuolevat heti. Sitten hän kerran kylässä käydessään käytti paljon aikaa etsimällä minun kukistani lähestyvän kuoleman merkkejä. Kuulostaa huvittavalta, mutta kun tuollaista kuuli usein jopa päivittäin, yritti keskustella ihmisen kanssa siitä, miten negatiivisuus selvästi toi hänelle itselleenkin pahaa oloa ja vaikutti huonosti hänen ihmissuhteisiinsa, ja turhaan, ei reilun 20 vuoden jälkeen enää jaksanut.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ai näitä kommenttivastauksiasi jatkuikin tänne asti! :D

Moromoro (Ei varmistettu)

^ Vierailija siinä yläpuolella, mikä sun ongelma on? Oliko tuo omasta mielestäsi jotenkin fiksu tai rakentava kommentti? En yleensä reagoi tällaisiin heittoihin, mutta nyt oli pakko, kun tuntuu olevan kyse Blue Peonyn henkilökohtaisesta dissaamisesta. Blue Peonylla on sitäpaitsi ollut mielestäni mielenkiintoisimmat kommentit tässä ketjussa. Mielelläni niitä luin, toisin kuin jotain lapsellista kuittailua (joka on ollut harvinaista tässä blogissa, joten senkin puolesta olen vähän tyrmistynyt).

Hortensia# (Ei varmistettu)

Hyväntahtoista vinoilua tai ei, ehkä vain pienimuotoista väsymystä vastaukseksi naamioituun jatkomonologiin?

Nimetön lukija (Ei varmistettu)

Luen satunnaisesti blogiasi ja pidän kirjoituksissasi eniten ehkä rehellisyydestä kohdata erilaisia asioita. Kiva että tartuit tähän HS:n otsikoimaan ihmisten konmaritukseen, ei ihmisiä todellakaan voi siivota pois elämästä. Niin kuin äiti joskus opetti, kaikkien kanssa täytyy osata tulla toimeen. Ja tietysti niiden kanssa ollaan enemmän joiden kanssa vaan tuntuu ystävyys luonnollisemmalta muutenkin. Joskus ystävyyskin saattaa loppua jos asiat menee niin. Mutta ei se ole konmaritusta tai mitään muutakaan josta voi ylpeillä "siivosin turhat ihmiset pois" -tyyliin. Ystävyyteenkin kuuluu monenlaisia vaiheita ja niistä pitäisi osata keskustella.

Emilia M

Mä olin lapsena oikea neiti päivänpaiste, aina iloinen ja aurinkoinen. Viime vuosille on kasaantunut kaikenlaista huolta ja murhetta, omia sairauksia ja kipuja, läheisten sairauksia, lähipiirin työttömyyttä jne. Lisäksi mun äiti, joka on aina ollut murehtijatyyppiä ja negatiivisesti kaikkeen suhtautuva, on jotenkin kehittänyt tämän oman ominaisuutensa ihan äärimmilleen. Se on raskasta, koska äiti on rakas ja äiti haluaisi olla kanssani tosi läheinen. Puhelinkeskustelut äidin kanssa ovat pelkkää voivottelua milloin siskoni miehen kohonneesta kolesterolista, milloin pikkuserkun avioerosta, milloin isän elintavoista - aina jonkun muun kuin hänen itsensä asioista. (Tätä ilmeisesti kutsutaan läheisriippuvuudeksi). Kamalinta on, että olen huomannut, että tämä murehtiminen ja negatiivisuus alkavat tarttua. Osansa on myös varmasti oman elämäni murheilla. Pointti tässä jaarittelussa on nyt se, että olen nyt havahtunut siihen, että minusta on tulossa äitini, minusta on tulossa pessimistinen ja negatiivinen - enkä kerta kaikkiaan tiedä, mitä voisin tehdä asialle. Kun ajatukset alkavat kiertää negatiivista kehää, niitä ei vain pysty pakottamaan sieltä pois. Jos tämä on nyt masennusta, niin tämä on myös masennusta mille on selkeä syy. Pohdin terapian aloittamista, mutta ei terapiakaan kykene vaikuttamaan niihin asioihin, mitkä murhetta aiheuttavat. Toisaalta terapia voisi olla hyväksi ihmissuhteilleni, jos jaksaisin olla positiivisempi ystävä, kävisin kaatamassa murheet terapeutin päälle, niin ei tarvitsisi kuormittaa niillä kavereita. Pelkään kavereiden kuormittamista kamalasti, nuorempana minulla oli ystävä joka kaatoi minun päälleni kaiken, enkä halua olla samanlainen. (Hän sittemmin konmaritti minut pois elämästään.)

Sori vuodatus! Halusin antaa negistelijän näkökulmaa. 

emmms (Ei varmistettu)

Samaistun tähän vahvasti, itselläkin hankalin ihminen elämässäni on äitini. Ja vaikka kuinka uskoisi ihmisten konmaritukseen (jota Julian tavoin pidän aika epäinhimillisenä lähtökohtana), ei omaa äitiä kai niin vain voi konmarittaa, erityisesti jos haluaa olla kuitenkin tekemisissä isänsä ja vielä vanhempien luona asuvan veljen kanssa. Itselleni lohtua on tuonut jakaa näitä fiiliksiä puolison kanssa, jolla on vastaavasti ongelmallinen isäsuhde. Vaikeudet yhdistävät.
Tämä kommentin pointti on kuitenkin se, että haluaisin rohkaista edellistä kommentoijaa terapiaan. Itse kävin terapiassa puoli vuotta kun elämässä oli vaikea jakso (mikä ei tosin liittynyt äitiini). Koin, että terapia nimenomaan paransi ihmissuhteitani kun pääsi purkamaan asioita ammattilaiselle puolison ja ystävien sijaan. Terapiassa käynti ei toki tarkoita, ettei ystäville enää voisi jakaa murheita, mutta se auttaa jäsentelemään asioita omassa päässä niin, että vaikeista jutuista pystyy keskustelemaan hieman rationaalisemmin ilman yliryöpsähtäviä tunnekuohuja. Näin suomalaisena huonona tunteidenilmaisijana oli yllättävän vapauttavaa puhua ammattilaiselle, jonka kanssa ei tarvinnut pidätellä kyyneliä tai esittää, että pärjää. Lisäksi, vaikka terapia ei poista murheen syytä, se tuo tukea ja saattaa auttaa laittamaan asioita perspektiiviin.

Riinainen (Ei varmistettu)

Mä olen "konmarittanut äitini." tai siis, en vain pidä häneen mitään yhteyttä, eikä hän minuun. Facebooksista seurailen, että elämä on suht koht raiteillaan (vaikka jos huomaisin jotain muutosta, en tiedä miten toimisin monen vuoden hiljaisuuden jälkeen.) En koe tästä huonoa omaa tuntoa, vaan elämäni on huomattavasti laadukkaampaa. Tulevana sunnuntaina laitan äitini äidille äitienpäiväonnittelun, mutta muuta ajatusta en tälle juhlapyhälle anna. En vaan jaksa tätä "se on sun äitisi niin pakko jaksaa, ymmärtää, rakastaa" narratiivia. Ei tarvitse.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ymmärrän Julian postauksen pointin ja olen siitä samaa mieltä. Se sopii ehkä perus-ihmissuhteisiin, mutta vähän huonosti sellaisiin monimutkaisiin lähisuhteisiin. Kaikki vanhemmat eivät ole lapselleen hyväksi ja vanhemman kanssa siinä on pelissä (omat, vanhemman & yhteiskunnan odotukset) niin paljon enemmän, että voi olla vaikea pitää samanlaista hyväntahtoista ja etäistä suhdetta, kun välillä raskaisiin kavereihin. Voi olla helpompaa vain olla pitämättä yhteyttä.

Emilia M

Riinainen, mäkään en missään nimessä ole millään "pakko jaksaa, ymmärtää, rakastaa" -kannalla. Vanhempi-lapsi-suhteissa ajattelen aika pitkälti, että sitä niittää, mitä kylvää. Eli jos vanhempi on aikoinaan ollut omalle lapselleen jollain tapaa tosi tosi hirvittävä, niin ei tosiaan sillä aikuisella lapsella ole mitään velvollisuutta olla myöhemmin sille mukava vain siksi, että se on sen äiti/isä. (No johonkin perusinhimillisyyteen on ehkä hyvä tähdätä ja pyrkiä itse käyttäytymään kypsästi, vaikka se toinen ei niin tekisikään, mutta tää on sitten jo aika toinen keskustelu). Sit taas, jos välit ovat aina olleet lämpimät ja toista kunnioittavat, niin on jossain määrin todennäköistä että ne sellaisina myös jatkuvat.

Mun äidin tapauksessa ongelma tulee just siitä, että mun äiti on niin kiltti. Sellaisella annan kaikkien hyväksikäyttää itseäni -tavalla. Siltä puuttuu nimenomaan sitä yllämainittua tervettä itsekkyyttä (parempaa sanaa ei taida olla keksitty). Se haluaa kaikille hyvää ja kokee, että sen pitää auttaa niitä, sen pitää ratkaista niiden ongelmat. Että jos esim. siskon koira tarvii ulkoiluttajaa, niin kaikista maailman ihmisistä sen auttajan pitää olla juuri hän. Se on tehnyt elämäntyönsä palveluammatissa ja joutunut lisäksi mm. vuosikymmeniä huolehtimaan omista sairastelevista iäkkäistä vanhemmistaan. Eli toisten murheiden vatvomisesta on tullut elämäntapa. Pelkästään se, että keskustelu kääntyy aina murehtimisiin ja uhkakuviin, ei oikein ole vielä syy ottaa etäisyyttä - enkä sitä haluaisikaan, minä myös haluan olla läheinen äitini kanssa. Mutta samassa tilanteessa olen kuin joku tässä ylemmissä kommenteissa kuvaili - äidin pessimismiä on käsitelty moneen otteeseen, mutta hän ei vain voi sille mitään, sellainen hän nyt yli 70-vuotiaana vain on, eikä siitä enää muuksi muutu. Minä yritän sitten hänen kanssaan keskustellessaan etsiä asioihin jonkun valoisan näkökulman ja vähän ehkä huokailen jälkeenpäin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos tästä postauksesta, minuakin on jo pidempään ärsyttänyt eri medioissa viljelty ihmistensiivousretoriikka. Saattaa kuulostaa oudolta, kun sanon, että mua ärsyttää eniten nimenomaan se, että asia sanallistetaan noin (sillä eikö tärkeintä ole se, miten ihmiset todellisuudessa toimivat toisiaan kohtaan kuin miten he sanallistavat sen esim. lehdessä), mutta.

Mua mietityttää, miksi on tarpeen määritellä kaikenlaset ihmissuhteen joko - tai -mentaliteetilla ja tiukasti lokeroiden. Eli joko ollaan ystäviä / hyvänpäiväntuttuja / sisaruksia / naapureita jollakin tietyllä tarkasti määritellyllä minun valitsemallani ja minulle sopivalla tavalla tai sitten ei olla ollenkaan. Miksi tarvitsisi julistaa ääneen (tai hiljaa mielessään), kenen kanssa on tästä eteenpäin kaveri / tekemisissä ja kenen kanssa ei? Eikö sitä voi vaan elellä menemään niin, että elämässä on x määrä ihmisiä, joista joidenkin kanssa on tiiviimmät yhteydet, joitain nähdään kerran vuodessa perunnannostotalkoissa (joihin mennään puoliksi tottumuksesta ja puoliksi velvollisuudentunnosta) ja joku on juuri nyt vaihto-oppilaana Kanadassa / vauvakuplassa / aloittanut uudessa haastavassa työssä, ja siksi ei olla nähty viime aikoina yhtä paljon kuin ennen.

Vaikka minua kuormittaisi, ärsyttäisi tai harmittaisi toistuvasti jonkun ihmisen käytös, tai kokisin, että "en saa häneltä mitään", miksi minun pitäisi heittäytyä ehdottomaksi ja ohjelmallisesti päättää siivota hänet elämästäni? Voi olla, että raskailta tai hankalilta tuntuvat kohtaamiset aiheuttaisivat sen, että en enää ehdottaisi hänelle tapaamisia niin usein tai ryhtyisin kahdenkeskisten tapaamisten sijaan ehdottamaan vaikka ryhmätreffejä isommalla porukalla, mutta miksi pitäisi tehdä jotakin niin lopullista, että julistaisin hänet ulos elämästäni? (Kuten moni muu tähän keskusteluun osallistuneista, minäkin haluan korostaa, että suhteet, joissa toinen osapuoli on käyttänyt fyysistä tai henkistä väkivaltaa, ovat asia erikseen.)

Ja jos nyt jonkun kanssa tiivis ystävyys hiipuukin kokonaan ilman sen suurempaa draamaa niin, että jonakin päivänä huomaa poistavansa tyypin numeron puhelimestaan, kun ei ole kymmeneen vuoteen kuulunut mitään suuntaan eikä toiseen, tai jos jonkun toisen kanssa tulee ylitsepääsemätön erimielisyys, jonka takia ei siedä tyyppiä silmissään, niin voisiko siitä silti käyttää jotakin muuta ilmausta kuin puhua toisen ihmisen siivoamisesta pois elämästään? (Esim. "Oon y:lle vieläkin niin vihainen, että en halua nähdä sitä.") Poissiivoaminen kuulostaa siltä, että toinen on tosiaan roska, eikä hänellä ole mitään ihmisarvoa. Ihmissuhde on aina kaksisuuntainen, ja mielestäni tuntuu todella ylimieliseltä, jos toinen osapuoli ajattelee, että hän voi yksin päättää sen katkaisemisesta.

Vielä tuosta HS:n jutusta, joka oli kirvoittanut alkuperäisen postauksen: Minusta on surullista, jos ihmiset karsivat elämästään toisia ihmisiä, jotta jäisi enemmän aikaa itseä rikastuttaville kokemuksille. Minun elämääni ainakin ovat eniten rikastuttaneet kokemukset muiden ihmisten kanssa - usein sellaisten, joita en olisi valinnut itse, mutta jotka ovat kuitenkin onneksi päätyneet osaksi mun elämää.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä kommentti! Kyllä tosta retoriikasta saa tympääntyä. Omasta mielestäni siivous-retoriikka haisee siltä, että ei haluta itselle huonoa omaatuntoa. Se on niin kivan ja siistin kuuloista, vaikka todellisuudessa syyllisyys nousee ihan oikeasta kyssäristä: olenko ohittamassa tätä ihmistä mukavuudenhalustani?

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä ajattelen, että ystävyyssuhde on ihmissuhde siinä missä vaikka parisuhdekin ja ihmissuhteet monesti vaativat työtä. Työnteon vastineeksi saa parhaimmillaan elämänmittaisen läheisen ihmissuhteen, joka kantaa vaikeiden vaiheiden yli. Tämän vuoksi olen itseäni kohtaan aika natsi siinä, että kaverin kanssa sovittua kahvittelua ei peruta "vain" tavanomaisen arkiväsymyksen vuoksi ja ystävän järjestämiin juhliin mennään, ellei ole ihan oikeasti syytä olla pois. Uskon, että pitkällä tähtäimellä voimme kaikki paremmin, kun keskitymme vähemmän siihen, miltä Just Musta tuntuu Just Nyt vaan mietimme enemmän itseämme osana yhteisö(j)ämme.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä on kyllä mun mielestä vaikeaa. Olen perusjutusta samaa mieltä, mutta menojen perumisesta en ihan. En jaksa laittaa itseäni ihan tiukille perusarjessa, ja usein on paljon ihan kivoja menoja ja kaveriporukoiden (näitä on monta!) tapaamisia, ja joskus jään pois huonosta syystä. Usein ihan vaan siitä syystä, että kurkkua sattuu ja pelkään, että tulen kipeäksi (surkea vastustuskyky). Voiko sitä sanoa ääneen? Ei oikein voi. Voinko olla varma että tulen kipeäksi? En. Mutta olen silti ruvennut jäämään. En jaksa olla ihan rätti koko ajan. Haluan, että mulla on vähän liikkumavaraa siihen, että sitten voinkin yhtäkkiä venyttää itseäni. Olen valmis laittamaan aikatauluni ihan super tiukoiksi siinä tapauksessa, että tulee olo, että joku tarvitsee spesiaalisti mun näkemistä. Sen ei tarvitse olla mikään iso juttu, mutta esim. pieniä ihmissuhdehuolia tai juhlat josta tiedän monen muun olevan poissa tai että toisella on tavallista stressaavampaa. Tietty olisi kiva olla se luottotyyppi, joka tulee AINA, mutta preferoin sitä, että olen se luottotyyppi, joka yrittää tulla tärkeinä hetkinä. Vaikka joskus jotkut perustuparit skippaisinkin väsymyksen vuoksi.

Mä olen samaa mieltä siitä, että kaikkeen ei tarvitse osallistua ja on fiksua, ettei arki ole ihan täyteen ohjelmoitua. Mutta sitä mietin, että voisiko alun perinkin sanoa, ettei pääse? Ehkä tätä tarkoititkin. Meinaan juhlien järjestäjänä on välillä aika kurjaa jos pitää varautua siihen, että vierasmäärä heiluu kovin paljon. Tai jos vaikka tilan vuoksi on pitänyt jättää joku kutsumatta ja sitten joku toinen feidaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Juuri nimenomaan tätä tarkoitin. Musta on ihan ok sanoa kahville kutsuvalle kaverille, että mulla on tosi rankka viikko, sopisiko ensi viikolla sen sijaan. Sen sijaan mun mielestä ei ole ok ilman "kunnon" syytä perua jo sovittua kahvittelua, koska tilanteesta riippuen sen järjestäminen on voinut vaatia kaverilta jonkun verran vaivaakin, puhumattakaan harmista, joka tapaamisen perumisesta aiheutuu. Myös noiden tilasyiden ym. vuoksi olen vähän sitä mieltä, että esimerkiksi häihin mennään, ellei ole oikeaa syytä olla menemättä - voi olla, että sinut on priorisoitu morsiamen yhden serkun ohi kun karsintaa piti tehdä, ja siksi on mielestäni syytä kunnioittaa sitä, että tuli kutsutuksi.

Äbä (Ei varmistettu)

Elämä pudottaa ihmisiä pois, jopa kaikkein läheisimmät ja se on hyvä, koska joskus ihmiset voivat olla taakka. Harva on esim. eksänsä kanssa enää vuosien jälkeen kovin läheinen vaikka olisi yhteiset lapsetkin. Olen myös pannut välejä poikki koettuani pahansuopaisuutta tai ankaraa uskonnollista käännytystä. Kaikkea ei vain jaksa. Jos ystävyys tuntuu taakalta, miksi pitäisi ylläpitää sellaista?

Pages

Kommentoi