Ilmoitusvelvollisuus hiertää suhdetta

DSC_0477.jpg

Kuten olen kertonut, mä ja Tiki oltiin seurusteltu seitsemisen vuotta ennen Alpun syntymää. Meidän dynamiikka on aina ollut sellainen, että molemmat ovat menneet ja tulleet juuri niin kuin on tehnyt mieli. Meillä on monia yhteisiä ystäviä, mutta myös omia kavereita. Lisäksi molemmat tykkäävät tehdä paljon töitä ja nauttivat yksinolosta ja omasta puuhailusta.

Niinä vuosina, jolloin Tiki oli töissä Kauppalehdessä, se saattoi olla joka viikko jollain työmatkalla päiviä niin, että sain olla kotona rauhassa. Oli kivaa alkaa ikävöidä miekkosta ja odotella, koska se tulee kotiin viettämään Komisario Palmu -elokuvailtaa.

Me ei koskaan kyselty toisiltamme lupalappuja siihen, voiko lähteä kavereiden kanssa mökkireissulle tai bisselle töiden jälkeen. Ne olivat ilmoitusluotoisia asioita: ”Annan kanssa kaljalle. Pus!” ”Ok, nähdään illalla, pus pus!”

Nyt on kuulkaas toisin! Vaikka tiesin ennen lapsen hankkimista, että se on aikaavievä operaatio, niin ehkä juuri tämä ilmoitusvelvollisuus omista menoisa on yksi kaikkein ärsyttävimpiä piirteitä vanhemmuudessa. Pitää aina kertoa, missä on ja koska tulee kotiin. On pakko olla valmis vastaamaan puhelimeen koska tahansa. Välillä ihan vain se fyysinen teko, että joutuu pakkasessa sormet kohmeessa kirjoittamaan viestiä toiselle olinpaikastaan, saa mut superturhautuneeksi. 

Spontaaniudelle on tosi vähän varaa. Lupalaput vain viuhuvat, pian Tiki alkaa luultavasti kutsua mua hallitukseksi, herra mun vereni. Nykyään käytäntö sanelee sen, että kaikki pitää suunnitella etukäteen. Kuka vie ja kuka hakee Alpun, kuka tekee ruuan ja kuka on lapsosen kanssa illan.

Mulla on joskus jopa sellainen olo kuin asuisin taas vanhempieni luona: Silloin piti aina visusti kertoa, missä on ja mitä tekee. Ilmoittaa, koska tulee kotiin ja sitten pitää lupauksensa. Kun muutti omaan kotiin, vapaus oli huumaava. Usein mä oikein herkuttelin ajatuksella, että on hetkiä, jolloin kukaan ei tiedä missä olen. (Toki välillä myös mietin, milloin joku tulisi poimimaan mun muumioituneen tomumajani, jos kupsahtaisin yllättäen yksiööni.)

Milloin mä saan sen vapauden takaisin? Ööö 18 vuoden päästä?

DSC_0470.jpg

Ollaan tietysti puhuttu tästä Tikin kanssa usein ja ollaan täysin samalla puolella tässä. Molemmat tajuaa toista tosi hyvin: yksinoloaikaa olisi saatava, spontaaniudelle pitäisi olla tilaa. Ollaan jopa kehitetty muutamia ohjenuoria näihin menoihin liittyen. (Nämä ovat kirjoittamattomia sääntöjä, mutta kappas vain Tiki, nyt minä kirjoitin ne ylös!)

1. Yritetään katsoa sunnuntai-iltana seuraavan viikon viemiset ja tuomiset. Sitten kun ne on sovittu, niistä voidaan kyllä joustaa, mutta näin omassa päässä ei synny kummallisia oletuksia. ”Mä olin ajatellut, että sä hakisit huomenna.” Nyt ollaan myös lanseeraamassa Perhe Thukkasen jaettua Google-kalenteria, mutta mä aina unohdan laittaa menoni sinne, koska olen niin paperiorientoitunut!

2. Kun toinen lähtee ilkamoimaan viikonloppuiltana jonnekin, hänelle ei lähetellä kitkeriä viestejä siitä, että lapsonen vain riekkuu ja ”nyt se meni yövaatteet päällä täynnä vettä olevaan kylpyammeeseen”. Pienistä aggressiivisista viesteistä ei ole kellekään osapuolelle hyötyä, koska ei se humpuuttelemassa oleva osapuoli kuitenkaan voi auttaa.

Okei, tässä viestien lähettämättömyydessä mulla on vielä treenaamista. Oikeastaan nämä viestit kannattaisi ehkä lähettää jollekin kaverille? Koska kaveri luultavasti vastaisi toivotulla tavalla, eli empatialla ja huumorilla: ”Oi voi, onpa tylsää, mutta laita kuva!” Eikä syyllistymällä: ”Mä olen ansainnut kivan iltani, älä vie tätä multa!!!!111”)

3. Ymmärretään, jos toisella venyy. Pelkän periaatteen vuoksi ei ikinä kannata suuttua. Ja jos toinen ei heti vastaa puhelimeen tai ilmoita olemassaolostaan, niin sitäkin yritetään ymmärtää. Ei se luultavasti tee sitä sen takia, että se on viheliäinen mulkvisti.

4. Ja kun toinen joustaa, niin sitten kiitetään ja laitetaan vähän sydän-emojiita ja pus pus:ia. Pelkkä yksinkertainen kiitos nollaa hirveän monta tilannetta. Voin raivostua nollasta sataan, mutta kiitoksen jälkeen palaudun välittömästi sadasta nollaan ja siivoan vielä keittiön kaupan päälle. Kiitos on taikaa! 

5. Vaikka omasta ajasta on kroonista pulaa, niin yritetään silti viettää myös  kolmestaan aikaa. Tämä on arvokasta jo pelkästään siksi, että pääsee näkemään Alpun riemun siitä, että se saa meidän molempien jakamattoman huomion. Se kihertää kuin pieni possu, kun yllättävä pusuhyökkäys osuu siihen kahdesta suunnasta yhtä aikaa.

DSC_0475.jpg

Kyllä spontaaneita juttuja voi tehdä lapsenkin kanssa (tosin ne eivät sitten ole mitään ex tempore bisselle menemisiä, muuten tulisi sossu paikalle!).

Just maanantaina Tiki laittoi mulle yllättäen viestiä: ”Haen sut toimistolta kolmelta, mennään yhdessä Alpun kanssa uimaan.” Mäkelänrinne oli mahtavan väljä noin aikaisin. Alppu sai ihan rauhassa kiivetä likukumäkeä ylöspäin, kun lastenaltaassa ei ollut meidän lisäksi ketään muita.

Mutta kyllä meillä on vielä paljon opeteltavaa näissä hommissa. Ja juuri mun isosisko sanoi puhelimessa, että alle 2-vuotias lapsi on ehkä pahin. Sen kanssa elämä on niin jäätävää sekoilua, mutta sitten kun lapsoseen saa puheyhteyden, hommat helpottuu. Tämä tarkoittaa sitä, että kokonainen viikonloppu kahdestaan lapsen kanssa voi olla alusta loppuun kiva eikä niin, että välillä lapso saa amok-riehumiskohtauksen ja piirtää lattian täyteen ITE-taidetta ja imeskelee tulitikkuja. 

 

Onko teillä tilaa spontaanille ilottelulle yksin, parina tai lapso(ste)n kanssa?(Oli lapsia tai ei!)

 

Lue myös:

Parisuhteeni ei kaipaa juuri nyt yhtäkään keskustelua

Kummallisimmat riidat Tikin kanssa

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

Kommentit (21)
  1. Neiti Nimetön
    2.11.2017, 07:24

    Aikas hyviä sääntöjä. Meilläkin on tehty perheessä aivan hiljattain sääntöjä, jotka on jopa kirjoitettu mustalla valkoiselle. 4- ja 5-vuotiailla lapsillakin oli sääntöjä tehdessä sananvaltaa.

    Noista lähettämättömistä viesteistä: Meillä on äitien yhteinen avautumisryhmä WhatsAppissa, jossa voi jakaa kaikki naperon ja äidin sekoilut ja puhista ulos kiukun, kun TAAAS hävisi kivi-paperi-sakset ja joutui kieltäytymään jostakin kivasta, koska puolisollakin jotain kivaa ja koska lapset. Ja uskomatonta mutta totta, sain juuri aivan vahingossa kuulla, että mieheni kaveriporukalla on samanlainen iskä-ryhmä, jonne ne kiukuttelevat, kun muijat on reissussa ja ipanat oksennustaudissa. (Saa niissä ryhmissä toki onnistumisiakin jakaa. 😉 Suosittelen – aina löytyy vertaistukea.

    1. Ooo, tuo ryhmä kuulostaa niin hyvältä idealta!

      Itse asiassa näistä hommista on musta kaikkein kivoin valittaa muille äideille, koska silloin ei tarvitse sanoa kaikkia mahdollisia disclaimereita (joo rakastan lastani ja aviomiestäni, ja meillä on ihana perheonni ja blaablaablaaaaaaaa) vaan voi vaan suoraan tykittää, että ”MITÄ HITTOA SE UKKELI LÄHTI TÄNÄÄN SALILLE JA UIMAAN. SE ON JOMPIKUMPI!!!” 

  2. Aihe ei kosketa mua millään tavalla mut kirjotat niin hyvin että voisin lukea vaikka lattialistojen kiillottamisesta ihan mielenkiinnolla, jos se ois sun kynästä. Tai näppiksestä siis 🙂 Tai siis emmää tiedä kinka paperiorientoitunut oot 😀

    1. <3 <3 <3 Ihana Ässä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *