Intohimo ja riittävä palkka eivät kohtaa

Sain viestiä eräältä tanssinopettajalta. Hän sanoi, että hänen palkkatilanne on ”aivan perseestä” verrattuna työmäärään. Se on 2200 euroa bruttona kuussa.

”Tuntuu, että teen töitä koko ajan lähes taukoamatta ja minun oletetaan olevan valmis vastaamaan viesteihin nopealla aikataululla. Tanssisalissa vietän opettaessa aikaa 20h/viikossa, joka kuulostaa vähältä normaaliin 40h/vk työaikaan. Kuitenkin kaikki suunnittelu- ja taustatyö on kaksin- tai jopa kolminkertainen salissa vietettyyn aikaan. Pitkästä kesälomasta en voi valittaa, mutta palkka on surkea siihen nähden, että minulla on tanssista ammattitutkinto sekä tanssinopettajan kandidaatin paperit yliopistosta. 25 vuoden kokemuksella tanssista sekä muutaman vuoden opettajana olosta voin sanoa olevani ammatissani taitava ja arvostettu.  2200 euron palkka antaa kuitenkin ymmärtää, että kyse on intohimoammatista. Rehellisesti voin sanoa, että intohimoni olisi varmasti korkeampi, jos vain saisin parempaa palkkaa.”

Tanssiopettaja kertoi, että hän on alkanut miettiä alan vaihtoa, sillä kokee pysyvänsä tekemään osaamisellaan muitakin duuneja isommalla palkalla. Toisaalta samalla hän pohtii sitä, että alaa vaihtamalla hän heittäisi hukkaan kerryttämänsä ammattitaidon ja osaamisen.

”Välillä vain mietityttää, että pitääkö mun sietää tällaista paskaa tällä palkalla. Olisi kiva kuulla keskustelua ja pohdintaa just tällasista intohimoammateista ja siitä, että pitääkö niitä suostua tekemään millä tahansa palkalla”, opettaja kirjoitti.

Tämä on tosi vaikea aihe. Työelämä on vaihtokauppa, jossa vaakakupissa painaa monelaiset asiat: palkka, vastuu, työmäärä, aika jonka työhön käyttää ja työn mielekkyys. Viimeiseen kohtaan voivat kuulua esimerkiksi sellaiset asiat, että minkälainen oma työmatka on, millaisia työkaverit ovat ja mimmonen meininki työpaikalla on. Eli kuinka kivaa se työ on yleisesti ottaen.

Kun nuorena lähtee suuntaamaan johonkin ammattiin, niin ei välttämättä yhtään tiedä, millaisia juttuja tuo ammatti pitää sisällään, eikä tietenkään voi tietää. Ja oikeastaan edes nykyisessä ammatissa ei voi tietää, että minkälaista työnteko tulee olemaan vaikkapa viiden tai kymmenen vuoden päästä.

Olisi mielestäni kylmää ja oikeastaan tökeröä vain sanoa, että ”jos palkka on liian pieni työmäärään suhteen, niin vaihda alaa”. Ei elämä ole niin suoraviivaista, että alaa voisi vaihtaa vain hupsista keikkaa. Juuri tuo, mitä tanssiopettaja kommentoi, että jos on kerryttänyt osaamistaan ja pitää työstään, niin alan vaihtaminen on henkisesti tosi iso askel. Puhumattakaan ihan taloudellisesta puolesta, uudelleen kouluttautuminen ei tapahdu käden käänteessä. Riippuu myös paljon iästä, siitä minkälaislla paikkakunnalla asuu ja aikaisemmasta koulutuksesta, että mitä uusia uramahdollisuuksia ylipäänsä on.

Ylipäänsä se, että pystyy tekemään melko vapaasti valintoja, on tietyllä tapaa hyvin keskiluokkaista. (Keskiluokasta kirjoittaa muuten aivan tosi hyvin sosiologi Esa Karonen Ilmiö-mediassa.)

Samaan aikaan on kuitenkin mielestäni ihan virkistävää kuulla sellaisten ihmisten kokemuksia, jotka ovat oikeasti päräyttäneet ja sitten vaihtaneet alaa. Pyysin podcastiini vieraaksi Maiju Päivärinnettä. Hän kertoi, että hän ikään kuin vain päätyi tilanteeseen, että viulunsoiton harrastuksesta tuli ammatti. Hän ei erityisemmin koskaan halunnut ammattiviulistiksi, mutta niin moni auktoriteetti nuoruudessa ohjasi häntä siihen suuntaan, että hän lopulta vain huomasi tekevänsä sitä työkseen. Fiilaan tätä, ja olen itse asiassa kirjoittanut taannoin jopa Hesariin esseen siitä, miten omassa nuoruudessani musiikkiharrastuksesta pyrittiin tekemään harrastajalle ammatti, vaikkei tätä olisi itse halunnut.

No, saatuaan lapsia ja huomattuaan, miten epäsäännöllinen työaika, palkka ja ylipäänsä työkuviot muusikolla on, Maiju Päivärinne päätti opiskella uutta alaa. Hänellä ei edelleenkään ollut mitään intohimoa mielessään, mutta hänen ystävänsä ehdotti oikeustieteellisessä opiskelua. Maiju ei ollut koskaan kuvitellut voivansa opiskelevansa oikiksessa, hänen vanhempansa ovat perus duunareita ja lukiosta Maiju kirjoitti M:n paperit. Mutta ystävän kannustuksella hän sitten päätti kuitenkin hakea ja pääsi sisään.

Kuuntele Maijun koko tarina uudesta Melkein kaikki rahasta –podcastjaksosta. Jaksossa puhutaan myös siitä, miltä tuntuu kun tulot kolminkertaistuvat.

Toisaalta, yhtä kiinnostavaa on myös se, kun ihmiset tietoisesti vaihtavat pienempiin tuloihin, jotta voisivat elää enemmän omannäköistä elämää. Kirjoitin sitä jutun yle oppimiseen, kannattaa lukea. Raha ja palkka ovat siis tosiaan vain yksi puoli työelämässä.

Mutta takaisin tähän tanssinopettajaan. En osaa yhtään sanoa mitä tekisin tuossa tilanteessa. Jotenkin tuntuu, että jos koko ajan ärsyttää tuo epäsuhta työn vaivan ja siitä saadun kompensaation välillä, niin ehkä alkaisin katsella jotain muuta. Elämä on niin lyhyt.

Sitten taas voi miettiä, mitä yhteiskunnallisesti tapahtuisi, jos meiltä katoaisi yhtäkkiä valtavasti esimerkiksi juuri kulttuurialan työntekijöitä, joiden palkat ovat usein pieniä ja epäsäännöllisiä. Tämä on nyt ajankohtainen aihe, kun koronan vuoksi moni kulttuuri- ja tapahtuma-alan tyyppi on taloudellisessa ahdingossa. Kuten olen kirjoittanut, elämä ilman kulttuurielämyksiä ei mielestäni ole elämää. Voisikin ehkä sanoa näin ympäripyöreästi, että yksilötasolla haluaisin rohkaista: tehkää valintoja kohti tyytyväisempää elämää, mutta yhteiskunnallisella tasolla kauhistuttaa ajatus siitä, että ”intohimoalan” tekijöitä katoaisi.

Ja ehkä meidän pitäisi lopettaa tuo intohimoalasta puhuminen, kun kyllä hyväpalkkaisiinkin duuneihin moni kokee intohimoa. Se on ikään kuin kummallinen eufemismi. No niin, kuunnelkaa jakso, kommentoikaa tänne tai instaan.

Pidän tänään illalla insta liven kello 21 ja siinä ajattelin keskustella teidän kanssa työelämän normeista, jotka olisi syytä kyseenalaistaa. Yksi niistä on mielestäni se, että kaikkien pitäisi koko ajan ”edetä” urallaan (mitä se eteneminen edes on?) tai että palkan pitäisi koko ajan nousta. Työelämä ei ole enää sellaista kuin aiemmilla sukupolvilla! Tulkaa illalla juttelemaan!

Kommentit (17)
  1. Vaikea asia. Mutta samaan aikaan esim lastentarhaopettajat, jotka vastaavat myös pienistä lapsista ja heidän turvallisuudestaan, saavat todella huonoa palkkaa. Se on intohimoammatti jos katsotaan palkkaa, mutta vastuu (toisen elämä tietyssä mielessä) on aivan eri luokkaa kuin tanssijalla. Moni myös tekee tuolla samalla palkalla työtä, joka ei todellakaan ole intohimo. Mielestäni kyseinen henkilö on siis jollain tapaa myös todella onnekas: hän tekee sitä mistä selvästi eniten maailmassa nauttii. Muuten oletan, että hän olisi vaihtanut tehtäviä.

    Olen sitä mieltä, että jos palkka hiertää jatkuvasti ja aiheuttaa elämässä jatkuvaa angstia, kannattaa vaihtaa työpaikkaa. Miksi? Koska elämässä on muutakin kuin työ! Työ voi olla vain työtä ja silti elää merkityksellistä elämää. Jos taas kokee, että se että saa tanssia joka viikko ja joku maksaa sinulle siitä, on ongelmien arvoista, silloin on plussan puolella. Elämän merkityksellisyys on myös arvokasta.

    Aika harvassa ovat ihmiset, jotka:

    – Kokevat tekevänsä työkseen asiaa, joka on heidän intohimonsa ja jota tekisivät vaikka se ei olisi työtä
    – Jotka saavat kyseisestä työstä hyvää palkkaa
    – Jotka eivät anna koko elämäänsä kyseiselle työlle (= on myös vapaa-aikaa ja muuta elämää)

    Jotenkin vaikuttaa olevan niin, että näitä kaikkia on haastavaa yhdistää. Itse en todellakaan tee intohimotyötä, mutta minulla on hyvä palkka ja kohtuulliset työajat. Työssä nautintoa tuottaa työkaverit ja tietyt onnistumiset eli en siis kuitenkaan ”vihaa” työtäni.

    En itse ymmärrä lainkaan puhetta, jossa työn pitäisi olla aina kivaa tai intohimo. Minulle monet muut asiat ovat miljoona kertaa arvokkaampia kuin työ, mutta on kestänyt aikaa ja paljon työtä (=terapiaa, mietiskelyä, meditointia, hyväksyntää) että olen ymmärtänyt ettei identiteettini tai arvoni ihmisenä ole kiinni siitä kuinka menestynyt olen asiassa X. Uskon jälkimmäisen olevan haaste niin niille, jotka sinnittelevät ja tuskailevat ”intohimoammatissa” kuin niille, jotka tykittävät uraa muun elämän kustannuksella ja miettivät miksi voivat niin pahoin.

    1. Tosi tärkeä kommentti!

      Itse asiassa myös tämä puhe intohimoduunista on siltäkin kannalta hankalaa tai jopa haitallista, että se ylläpitää myyttiä siitä, että ihmisellä pitäisi olla joku mieletön rakkaussuhde työtään kohtaan. Myös tällainen normittaminen saa ihmisen kokemaan epäonnistumisen tunnetta, jos se duuni ei tunnukaan niin super merkitykselliseltä. (Uskontotieteilijä Mikko Kurenlahti sanoi hyvin, että ihminen on merkityksiä hakeva eläin, elämä on yhtä merkityksen etsimistä.)

      Musta se, ettei inhoa työtään on jo tosi hyvä, koska työhön tulee käytettyä niin paljon aikaa. Omassa työssäni on välillä palkitsevia oivalluksen hetkiä, mutta aivan ehdottomasti suurimmaksi osaksi se on vain sellaista perus puurtamista, jonka koska tahansa vaihtaisin mieluummin sohvalla makaamiseen tai vaikka huvilalla luonnossa puuhasteluun. Työ on toki iso osa identiteettiä, mutta väitän, että vapaa-aika on vielä isompi osa identiteettiäni. Ja omassa duunissani on tällä hetkellä parasta se, että mulla on niin superkivat työhuonekaverit, jotka eivät oikeastaan liity työni substanssiin juurikaan.

      Myös tämä on tärkeä havainto, että usein nämä asiat ovat jollain tasolla vaihtokauppoja keskenään.

    2. Mulla on työ, jota tekisin vaikken saisi siitä palkkaa ts. jos saisin lottovoiton, niin silti en jättäisi työtäni, toki silloin poimisin rusinat pullasta, eli olisi jotain juttuja jotka jättäisin taakseni, mutta siis se perustyö aka tutkimus ja ongelmien ratkaisu on intohimo. Tämä näkyy siitä(kin) ehkä, että kun kun olin alkuvuodesta tovin työttömänä, niin jatkoin kyllä keskeneräisiä hommia (siinäkin toki rusinat poimien, eli tein ne jutut jotka mua kiinnosti. Kohtaan hyvä palkka, sanoisin myös check (tekoälytutkimus on ihan hyvin rahoitettua ja DI:n koulutuksella palkkani on ollut aina hyvä). Kolmanteen kohtaan maadoittajana toimii lapsi.Jossain vaiheessa aiemmin työ vei isomman osan elämästä, mutta nykyisellään jätän mielelläni työn välillä myös taka-alalle. Se tarkoittaa tiettyjen ovien sulkeutumista, mutta olen oppinut, että aina löytyy ihmisiä, jotka suhtautuvat hommiin vielä intohimoisemmin kuin minä, ovat paljon mua fiksumpia ja tehokkaampia. Mä olen ihan tyytyväinen siihen, että olen tietyllä tavalla keskikaartia tutkijana, en mikään lehtien ja muiden medioiden hehkuttama huippututkija.

      1. Hei tuo on muuten tosi kiinnostava juttu, mihin on pakko tarttua (näin median edustajana). On totta, että mediaankin mielellään haluttaisiin aina joku huippututkija, uraauurtava ajattelija tai vähintäänkin ihminen, joka on kirjoittanut jonkun maata järisyttävän kirjan aiheesta. Mutta sitten kun juttelee tutkijakavereiden kanssa, niin tosi usein tulee fiilis, että etenkin luonnontieteellisillä aloilla kyse on tosi paljon tiimeistä. Että sitä tutkimusta tekee iso määrä ihmisiä, eikä kukaan olisi yksin siihen pystynytkään. (Plus tämä itsestäänselvyys: kaikki tutkimus perustuu aiempaan tutkimukseen.)

        Tämä liittyy paljon yksilön korostamiseen ja tähän individualismin voittokulkuun. Se tuntuu suorastaan hassulta, että aina pitäisi nostaa vain yksi ihminen valokeilaan ja tarinallistamaan se tutkimus mielellään sen ihmisen elämään, ikään kuin lukija/katsoja ei pystyisi käsittämään, että tässä on monen ihmisen duuni takana.

  2. Mun on pakko kommentoida nopsasti tuota kohtaa ”kaikkien pitäisi koko ajan ”edetä” urallaan (mitä se eteneminen edes on?)”

    Mä olen työskennellyt melko suuren konsernin talouspäällikkönä ja mulle on monta kertaa sanottu kehityskeskustelussa että ihminen on tyytyväinen työhönsä eikä halua vaihtaa tehtäviä tai edetä johonkin toisiin tehtäviin. Joku on sanonut sen vähän häpeillen ja joku ihan iloisena ja itseensä tyytyväisenä. Mä olen aina ollut onnellinen niistä kommenteista ja tarvittaessa rahoitellut ihmistä että ei kaikkien tarvitse pyrkiä eteenpäin. Mun työt esimiehenä olisi aika paljon haastavampia jos jokainen haluaisi koko ajan eteenpäin. Mä olen ollut onnellinen siitä että ihminen on kokenut löytäneensä oman paikkansa organisaatiossa, viihtyy työssään ja on tyytyväinen. Kehittyä voi myös omassa tehtävässään. Ja mä tarvitsen omassa tiimissäni pelaajia jotka jaksavat tehdä sitä omaa siivuaan perusduunista päivästä toiseen. Ilman heitä kokonaisuus ei toimisi ja jatkuvasti uusien ihmisten opettaminen kävisi raskaaksi. Kaikki kunnia näille puurtajille!

    1. Tämä. Itse olen edennyt urallani suoraan sanottuna ”haluamattani”. Olen halunnut muutosta (huono esimies) ja tarjottiin hyppäystä ylöspäin. Nyt sitten kipuilen sen kanssa että tuli lisää vastuuta lisää, palkka oli ihan hyvä (3500€ bruttona, nyt 4300€) ja se on lakannut motivoimasta. Mitä tehdä sillä rahalla kun ei jaksa puuhata mitään työpäivän jälkeen? En ole koskaan kokenut intohimoa alaani kohtaan, mutta tykkään tehdä asiat hyvin jos johonkin ryhdyn ja ilmeisesti tämän takia olen edennyt pyytämättä. Kriiseilen sen kanssa mitä haluan tehdä isona, ja että pitäisikö hypätä takaisin vähemmän vastuulliseen hommaan. Toisaalta tiedän että taustalla puhuu vuosi sitten koettu uupumus, joten en oikein tiedä onko tässä kohtaa järkevää tehdä rajuja päätöksiä. Olen kuitenkin ollut myyntityössä joskus ja siellä tylsistynyt kuin varsinaisesti tarjonnut älyllistä haastetta. Onko ok heittää romukoppaan lupaava ura nelikymppusenä jos ei vaan jaksaisi?

    2. Mä olen ihan varma, että maailmassa on paljon ihmisiä, joita ei oikein kiinnostaisi uralla eteneminen ja ne olisi ihan tyytyväisiä tilanteeseensa, mutta kun yhteiskunnassa vallitsee sellainen ”kaikkien on pakko kehittyä ja edetä koko ajan” -mentaliteetti, niin tulee sellainen hasbeen-olo, jos ei halua sykkiä eteenpäin.

      Tuota pitäisi enemmän tuoda esille positiivisessa mielessä, että ihminen voi myös kehittyä omassa työssään. Ja ihana on myös se hetki uralla, kun suht hyvin osaa duuninsa ja pitää siitä, niin sitten sen miettimiseen ei mene vaikkapa himassa niin paljon aikaa ja stressiä. Eli mitä halusin sanoa, että hienoa että olet sanonut ihmisille näin!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *