Itken kun itkettää

Juliaihminen

Lukion ensimmäisellä luokalla jollain yhteiskuntaopin tunnilla eräs (naispuolinen) ystäväni viittasi ja sanoi, että hänen mielestään naiset eivät sovi johtajiksi esimerkiksi politiikassa. "Naiset alkavat itkeä pahan paikan tulleen. Jos pitää vaikka tehdä jotain hankalia päätöksiä", hän perusteli.

Tuolloin mua kiukutti. "Eivätkä ala itkeä!" väitin.

Nykyään, reilu kymmenen vuotta myöhemmin, vastaisin, että mitäpä sitten. Mitä niin hirveää siinä on, että ihminen näyttää ihmisyyteensä kuuluvia tunteita? Jos on joku tiukka ja vaikea päätös, niin eikö ahdistusta ja stressiä saa näyttää, vaikka sitten itkemällä. Miksi itkeminen olisi niin noloa tai vaivaannuttavaa?

Mietin, että itkeminen otetaan usein vähän liian vakavasti. Joskus itkeminen on vain itkemistä, ei sen kummempaa.

Itkemistä ei pidä käyttää keinona manipuloida toista osapuolta - tai ainakaan toisen osapuolen ei tarvitse myöntyä itkevän ihmisen tahtoon vain siksi, että tämä itkee. Kerran kun olin mokannut töissä tosi pahasti (kyse oli ihmisten palkkioiden maksusta), mun pomo halusi selvittää, mitä hommassa oli käynyt. Koska tiesin feilanneeni tehtävänantoni täysin ja tiesin myös sen, että siitä aiheutuisi monelle ihmiselle hankaluuksia, mua alkoi itkettää. Pomo ei kuitenkaan reagoinut mun nyyhkytykseen niin, että "oi voi sua itkettää noin, no annetaan tämän olla", vaan ihan pokkana kävi sen asian läpi. Niin sen kuuluikin mennä. 

Vain se, että minulle tulee ikävä tunne ja näytän sen, ei tarkoita sitä, että hommat pitäisi keskeyttää siihen. Sama pätee vaikka ihmissuhteissa. Jos alan riitatilanteessa itkeä, se ei tarkoita sitä, että nyt riidan pitäisi päättyä mun hyväkseni ja toisen pitäisi automaattisesti alkaa hyvitellä. Joskus olen lukenut jostain parisuhdejutuista, että itkeminen on taantumusta lapsuuteen ja pyrkimystä käyttää samoja keinoja kuin mitä lapsena on käyttänyt saadakseen tahtonsa läpi. Voi olla, mutta ei se mun mielestä pelkästään sitä ole. Minulle se on ihan vain pahan mielen ilmaisemista. 

Toisaalta vaikka itkevän ihmisen tahtoon ei tarvitse automaattisesti myöntyä, niin kyllä itkevälle ihmiselle voi osoittaa empatiaa. Se on kuitenkin merkki siitä, että toisella on paha mieli, ja silloin voi lohduttaa.

Eräs ystäväni kertoi, että hän oli ollut masentunut ja vain kävellyt kaupungin kaduilla ja itkenyt. Käynyt kaupassa ja itkenyt. Hän oli miettinyt, että onko hän maailman ainoa ihminen, jolla on paha mieli. Miksei kukaan muu itke julkisesti? Toisaalta häntä vähän ihmetytti  myös se, että kukaan ei missään vaiheessa kysynyt, että onko kaikki hyvin. "Toisaalta. En mä ehkä sellaista olisi kaivannutkaan", hän myönsi. 

Mä varmaankin haluaisin, että joku kysyisi, onko kaikki hyvin silloin, kun itkettää. Vaikka sitten tuntematon ratikassa. Olisi kiva voida kertoa jollekulle syy omalle itkulle, että mä en ole ihan hullu, kun tässä itkeskelen yksin, vaan mulla on syyni. Usein ne syyt ovat vaikkapa väsymys, pieni vitutus ja nälkä. Vähän aikaa sitten itketti, kun postin asikaspalvelija oli niin uskomaton mulkvisti. Suurin itkun aiheeni on yleensä se, jos tietokone ei jostain syystä toimi.

Syyt eivät siis hirveän vakavia. Mutta olisi kiva kuitenkin voida sanoa siitä ääneen ja saada joku random ihminen puolelleen, niin ei olisi niin taukki fiilis. Itse asiassa kun tuossa pari viikkoa purskahdin itkuun päiväkodin pihalla, kun lapseni oli jäänyt sinne itkemään, oli tosi kiva että siinä sattui olemaan yhden toisen lapsen äiti, jolle saatoin purkaa tilanteen. (Hetken lohdutettuaan minua hän kertoi, että oli menossa iltapäivällä naimisiin! Kelatkaa miten hauskaa! Kannattaa alkaa itkeskellä useamminkin julkisesti, niin silloin ihmiset avautuvat ja kertovat omia henkilökohtaisia juttujaan.)

Välillä kun meinaa alkaa itkettää, pitää vain ajatella arkisia asioita, koska meidän kulttuuri on sellainen, ettei itkeminen oikein sovi. (Ja joo, olisihan se raskasta jos nyt joka tilanteen keskeyttäisi itkullaan.) Mutta on kyllä karmea ajatus, että miehiltä itkeminen olisi vähemmän hyväksyttävää kuin naisilta. Miehet tuntevat ihan samalla tavalla kuin naisetkin, eli yksilöllisesti, toiset enemmän toiset vähemmän. Käsittääkseni sukupuolella ei ole hirveästi tekemistä sen kanssa.

Itkun aiheita ja tasoja on siis monia. Jos on tällainen tunteellinen tyyppi kuin minä, sitä voi itkeä vähän mistä sattuu, eikä sitä tarvitsekaan ottaa niin vakavasti, kunhan sanoo pari kivaa sanaa. Sitten on sellaista lohdutonta itkua, jossa suru on pohjaton, se on sitten ihan oma juttunsa. Mutta mun mielestä itkemistä ei ole varattu vain näihin "kaikki on mennyt" -tilanteisiin, vaan kyllä sitä voi vähäpätöisemmistäkin asioista tirauttaa. 

Ja toisaalta, on paljon ihmisiä, joita ei itketä juuri mikään, vaikka sisällä kuohuisi. Olisi typerää ajatella, että vaikka joku ei itke, hän ei olisi surullinen tai harmissaan koskaan, tai tuntisi noin yleisesti mitään. 

 

Millaiset jutut saavat sinut itkemään, jos saavat?

 

 

Kuvat: Ei ole tullut kauheasti otettua itkukuvia, mutta tässä kuvia minusta Tallinnan-reissulta!

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 
 
 

Kommentit

Valopäiväkirja

Mä yritin pitkään vältellä itkemistä julkisesti, eikä siitä tietenkään mitään hyvää seurannut. Nykyään oon ihan opetellut siihen, että jos itkettää niin annan tulla vaan, aina se yleensä helpottaa. Mullakin itku tulee aika arkisista harmeista, mutta myös liikuttavista tv-ohjelmista (näiden kanssa yritän edelleen vähän himmailla :D), lasten kanssa vääntämisestä, nälästä ja väsymyksestä. Mulle on aina ollut tosi vaikeaa antaa ihmisten lohduttaa, mutta pikkuhiljaa siihenkin oppii :) 

Juliaihminen
Juliaihminen

Musta on ihanaa, kun joku vain halaa pitkään - jopa sillee vähän "liian pitkään". Siinä ei tarvitse oikein sanoa mitään, voi vain olla hetken siinä tilanteessa ja hengittää. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Oman lapsen saamisen jälkeen liikutun ihan liian herkästi. Viimeksi tunsin tästä kiusaantuneisuutta viime viikolla, kun oli lapsen päiväkodin ensimmäinen kevätjuhla. Kyyneleet tuli jo siinä vaiheessa, kun tulin juhlapaikan pihalle ("ovat niitä juhlia varten oikein tällaisen tilan vuokranneet, ihana kun lasten juhlaa niin arvostetaan"), sanomattakin selvää, ettei itse juhla mennyt osaltani sen paremmin. :D Kaikki se vaivannäkö, juhlavaatteet, lasten paneutunut harjoittelu ja lopulta sitte kaaoottiset esitykset, joissa kolmasosa itkee ja kolmasosa ryntäilee - ihan liian itkettävää.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahahah, mä niin fiilaan! Meillä päiväkotijuhlassa eskarilaiset esittivät sellaisen räppi-laulu-esityksen, jossa laulettiin jotenkin että: "Tämä on meidän maailma ja nyt on meidän vuoro..." Tanssivat ja olivat maalanneet kylttejä sinne. Kyyneleet vain vierivät poskilla, kun katsoin niiden suloisten otusten meininkiä, ja ajattelin, että totta vie, nyt on teidän vuoro.

Osa musta kuitenkin vähän häpesi, koska kukaan niistä eskarilaisista ei ollut mun lapsi, niin tuli jotenkin sellainen olo, että mikä oikeus mulla on liikuttua muiden lasten esityksestä. (Hahahah, tämä kuulostaa kirjoitettuna täysin naurettavalta, mutta sellaista se lasten kanssa on.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Sama! Minäkin märsäsin kaikkein vuolaimmin eskareiden todistusten jaossa, vaikken tuntenut niistä lapsista yhtään. Nolotti! Mutta samalla, kun mietin heidän uutta alkamassa olevaa koululaisen taivaltaan, liikutuin jo valmiiksi siitä, että jo neljän vuoden päästä omani on samassa tilanteessa, joten minkäs teet.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tosi hyvä kirjoitus!
Itse olen niitä ihmisiä, jotka itkevät mutta mieluiten omassa rauhassa tai mieheni turvallisessa kainalossa. Lastamme odottaessa monelle oli tärkeää tietää, olemmeko itkeneet ultrassa "kun mä oisin ainakin itkenyt naamani irti".
Olimme vain superonnellisia kun saimme hyviä uutisia ja sekin on mielestäni yhtä suuri tunne kuin se että olisi aiheuttanut tutkimushuoneen lattialle pienen vesivahingon. Itseäni ei haittaa missään nimessä julkisesti itkevät ihmiset, mutta olisi kiva saada olla rauhassa vain puhtaasti onnellinen iloisissa tapahtumissa, koska koen omaavani silti hyvin laajan tunneskaalan.

Emilia M

Mä itken helposti, olen aina itkenyt. Asialla saattaa olla jotakin tekemistä hormonien kanssa, mutta mitäpä siitä. Nykyään itken myös televisiosarjoille ja elokuville, mitä en nuorempana tehnyt. Pidän sitä ihan hyvänä asiana - herkkyys ja eläytymiskyky on ehkä kehittynyt? Nykyinen mies on siitä ihana, että osaa ottaa sen itkun vastaan ja halata sen pois, ei kiusaannu siitä. Eräs entinen poikaystävä kiusaantui itkusta aina hirveästi, mikä oli ärsyttävää etenkin silloin, kun hän oli itse ilkeilyllään itkun aiheuttanut. Hämmentävää oli myös graduohjaajan vastaanotolla, jossa alkoi itkettää, ja näin hänen ilmeestään että hän luulee minun itkevän tahallani kerjätäkseni säälipisteitä, mistä ei tosiaan ollut kysymys.

Kyllä mä myös tunnen kehossani, etenkin jos en ole pitkään aikaan itkenyt, miten se itku oikein huuhtelee stressihormoneja pois ja rentouttaa ja vapauttaa oloa.

Musta tässä oli hyvää pohdintaa itkusta, josta ei kyllä näe usein juttuja! Toi oli musta tärkeä havainto, että itkun ei tarvitse ratkaista tai katkaista (heh) sitä tilannetta. Itku ei lamaannuta mua, päinvastoin kriisi- tai riitatilanteessa se auttaa mua toimimaan. Kun puolikin minuuttia vollotan, niin sen jälkeen näen tilanteen paljon selkeämmin ja pystyn myös ilmaisemaan itseäni verbaalisesti rakentavammin. Mun sisko taas ei ala itkemään, vaan kihisee raivosta, menee mykäksi (siitä oikein näkee kuinka se joutuu puremaan hammasta ja hillitsemään itseään) ja kun tunne sitten purkautuu, se purkautuu (edelleen yli 30-v ihmisellä, ainakin näin perheen kesken) sellaisena karjumisena, että siinä ei voi toinen osapuoli kuin olla hiljaa ja odottaa koska se loppuu. Siinä ei päästä keskustelemaan, dialogiin, se on yksipuolista asian käsittelyä - itkun keskellä taas päästään. Mutta niin, ei kai sitä itkemistäkään voi opetella, jos ei itketä niin ei itketä.

Any (Ei varmistettu)

Mä itken tosi herkästi, sekä ilosta että surusta. Ja olen ehdottomasti samaa mieltä sun kanssa, että itku ei ole mikään "minä tahdon nyt niskan päälle ja manipuloida tilannetta" -toimintamalli. Minulla ainakin alkaa ääni säräjämään ja itkettämään, jos loukkaannun, koen mokanneeni, suutun tai jos olen epävarma. Eli siis melko monessa tilanteessa. Mutta kyllä itkulla on tosi paljon hyviä ominaisuuksia, siinä olen täsmälleen samaa mieltä Emilian kanssa.

Hienoa että nostit asiaa esille!

Tuo vi*tus itku on mulle hyvin tuttua ja se tuntuu hämmentävän kerta toisensa jälkeen miestäni. Hän ei oikein tajua, että joskus se pata menee vaan niin jumiin, että se purkautuu itkuna. En ole surullinen, mua vaan ketuttaa niin suunnattomasti (yleensä vielä ihan pienet asiat, mutta sillä hetkellä maailman suurimmat ja ärsyttävimmät)!!

Itkevät miehet on yks mun heikko kohtani, alkaa samantien omat kyyneleet valua, esim. häissä, jos sulhanen itkee. Eikä tarvitse olla edes läheinen sen sulhasen, riittää, kun se vollaa, niin mä vollaan!

randolfinhipat

Liikutun helposti ja kyynelkanavat aukeavat aina, kun suuttumus kasvaa tarpeeksi suureksi. Tämä on ollut toisinaan kiusallista, vaikkei sen tarvitsisi olla... Tässä eräs esimerkki kohdalleni osuneesta Ihanasta Ihmisestä: Sain kuulla perheenjäseneni joutuneen yhtäkkisesti sairaalaan ja olevan hengenvaarassa. Hyppäsin ensimmäiseen junaan ja aloitin usean tunnin matkan läheiseni luokse. Olo oli hirveä, itkin lohduttomasti. Tuntematon kanssamatkustaja huomasi minut ja totesi jotain tähän tyyliin: "Sulla ei taida olla nyt kaikki hyvin. Jos haluat kertoa, mikä sulla on hätänä, niin mä kuuntelen mielelläni. Jos et, niin mä jään istumaan tähän käytävän toiselle puolelle joka tapauksessa, jos sua ei haittaa." Siinä tilanteessa en ryhtynyt tarkemmin omaa tilannettani avaamaan, mutta olo hieman helpotti, kun toinen huomioi mut. Tyyppi tarjoutui ostamaan vielä suklaata myyntikärrystä, kun se tuli kohdalle. <3 Ja lähtiessään vakuutti, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Tätä kirjoittaessa nousee kyyneleet silmiin tästä lämpimästä kohtaamisesta. /Mertta

Mä itken kanssa tosi helposti: väsymyksestä, turhautumisesta, kun jokin ei onnistu, ilosta, liikutuksesta, liiallisesta kiireestä, mainoksista, käsi kädessä kävelevistä mummoista ja papoista... Siksi harmittaakin, että moni ei oikein osaa suhtautua muiden itkemiseen: Joko sitä pidetään just manipuloivana tai sitten vaivaannutaan toisen itkusta ja pyritään pois tilanteesta tai ollaan vaan hiljaa. En odota mitään myöntymistä tai lohduttelua, itkeminen nyt vaan on se, miten mun tunteet usein purkautuu.

Siksi myös ärsyttää, että itkemiseen liittyy vielä paljon stereotypioita ja toistuvia ajatusmalleja: Itkeminen on tyttömäistä, itkeminen on lapsellista, ei saa näyttää idiooteille loukkaantumistaan itkemällä, koska silloin he jotenkin mystisesti voittaa... En ihan ymmärrä, miksi ei saisi näyttää, että on paha mieli. Onkohan muita tunteenilmaisuja, johon liittyisi yhtä paljon "kirjoittamattomia sääntöjä"? 

Kristiiinaa (Ei varmistettu)

Mä oon sellainen sala-itkestelijä, en kehtaa varsinkaan työpaikalla alkaa itkemään julkisesti. Pari kertaa oon itku kurkussa juossut vessaan poraamaan, koska mua hävettäisi itkeä julkisesti. Koen, että itkeminen mielletään vähän sellaiseksi säälipisteiden keräämiseksi ja siksi varmaan koen sen niin häpeälliseksi, sillä enhän minä mitään sääliä halua! Itseasiassa viime viikolla töissä eräs vanhempi "herrasmies" räjähti ihan totaallisesti minulle, asiasta mikä ei varsinaisesti edes ollut minun syytäni. Purin huulta koko päivän ja kotimatkalla autossa sitten päästin vasta surun valloilleen ja porasin hillitömästi. Ja näin jälkikäteen totesin että itkin vaan siitä syystä, että tuntui niin pahalta että joku päin naamaa huutaa sulle ja on ilkeä, vaikka asia josta hän huutikin, onkin varsinaisesti turha.

Toisen kerran itkin töissä (tai pidättelin sinne autoon asti taas) kun kuulin työkaverilta, että työsuhteeni ei jatkuisi. En varmaan olisi itkenyt jos pomoni olisi suoraan kertonut asian minulle, mutta tämä oli jo lähetellyt viestejä kollegoilleni "sitten ensi vuoden alussa kun teitä on enää 3 jäljellä" ja minä olin se neljäs.. Oli niin katkeran petetty olo asiasta, sillä olin vielä kysellyt epävakaan tilanteen takia että jatkuuko määräaikaisuuteni vai ei ja tämä oli luvannut ilmoittaa. Ilmoitti sitten kaikille muille paitsi minulle.

Just money (Ei varmistettu)

Kirjoita vain ja ainoastaan rahasta - kaikki muut kuvat/kirjoitukset sattuu jo silmiin.
Kukaan ei kukaan, uskoisin halua nähdä 10 €:n syntymäpäiviä/nimipäiviä, paitsi tietty sinä - rahaa säätöön (ymmärrän lapsesi iän), mutta kuitenkin. En myöskään ymmärrä nuorisokieltäsi - sekoitus stadia/turkkusta (kaiketi rumin murre mitä tiedän). Joko kirjoitat selkokieltä tai ainakin suomea - kiitos.
Tiedän, ettei tarvis lukea koko blogi, mutta kas tämä opiksi ja ojennukseksi.
Raha-oppaita syntyy tänä päivänä pilvin pimein ja huonoin homma on se, että järki-ihminen ei halua ostaa asuntoa yhdestäkään taloyhtiöstä, jossa osakasluettelossa esiintyy sijoitusosakkaita.
Kaunista kesää

Vierailija (Ei varmistettu)

Aika vaikeasti avautui tämän kommentin pointti eikä vähiten surkean kirjoitusasun ja kielen takia. Että oikein ojentamaan tulit...

Juliaihminen
Juliaihminen

Nyt tuli niin dadaisaa settiä, että suosittelen sinua kirjoittamaan mahdollisimman paljon, jotta jäsentelysi ja ulosantisi vähän tuosta harjaantuisi. Uskon, että toivoa on.

Kaunista kesää!

Räyhälä
Räyhälä

Hahahaha! Mikä ihmeen kommentti tää oli? :D

Nannananna (Ei varmistettu)

Silmiin voi tosiaan sattua, kun liikuttu melkein itkuun, mutta pidättää kyyneleitä. Annan niiden siis virrata sinä padottu sielu, yrmeä kielo ja tyytymätön lukijan pahainen.

Ajatusleikki

Mä itken kaikenlaisista asioista! Viime aikoina enemmän ilosta, onneksi. Mä olen vähän himmaillut harmista itkemistä kotona, kun se ärsyttää ihan hirveästi mun puolisoa. Toki aina ei voi pidätelläkään, mutta jos mahdollista, niiskutan omissa oloissani ja palaan sitten rakentavana (not) tilanteeseen.

Mutta mä liikutun ihan hirveän helposti! Ja sitten mä itken. Itkin lapsen kerhon kevätjuhlassa, kun tulevia eskarilaisia kukitettiin. Mun lapseni ei siis kuulunut näihin kukitettaviin. Lapsen harrastuksen kevätnäytöksessä pyyhin silmäkulmaani JOKAISEN esityksen kohdalla. En siis vain lasten vaan myös aikuisten ryhmien esitysten aikana. Koska tiedän sen tunteen, kun on harjoitellut kovasti ja sitten tulee se hetki, kun pääsee näyttämään osaamisensa. Se on niin liikuttavaa!

Räyhälä
Räyhälä

Oikein hyviä pointteja. Mä itkin just yks päivä keskustassa kävellessäni. En oo koskaan tehnyt niin, ja hitto miten vapauttavaa ja jotenkin oudon terapeuttista se oli. Että jumalauta, tässä minä krooninen tunteenpatoaja nyt näytän niitä vitun tunteitani ja kävelen kyyneleet poskilla eteenpäin ihmisten edesä saatana! 

Saatan kokeilla jatkossakin, jos sellainen fiilis vielä tulee.

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä oli ihana, ihana postaus!

Mun suurin ongelmakohtani itkemisen suhteen liittyy parisuhteeseen ja avopuolison itkemiseen (itken itse usein isoista ja pienistä syistä, joko sydänverta tai aika rennoin rantein, pahoittelen näitä anatomisesti epäloogisia kielikuvia). Haluaisin jostakin syystä aina säännöllisin väliajoin nähdä, että avopuolisoni itkee. Kun aloimme seurustella, niin mies ei juuri itkenyt, mutta aina toisinaan parisuhdekriiseilyjen yhteydessä on sittemmin itkenyt. Ja vaikka tämä nyt kuulostaa vähän karulta, niin se tuntuu jostakin syystä tosi hyvältä. Ei sen vuoksi, että olisin itse tilanteessa niskanpäällä (usein olen itse ollut enemmän kappaleina), mutta jotenkin se on katarttista. Tai tulee sellainen turvallinen olo, että meidän suhteessa uskalletaan näyttää tunteet. Mutta silti tuntuu jotenkin väärältä toivoa, että toinen itkisi. Olemme tästä itkunhihmostani vitsailleet kyllä, mutta silti se toisinaan arveluttaa itseäni.

emmms (Ei varmistettu)

Siis tämä! Oikein nolottaa sanoa, että toivoisin puolison itkevän enemmän, jotta uskoisin minun olevan tärkeä hänelle. Mutta tahtoisin ajatella, että ajattelen tässä myös hänen parastansa. Itsellä ainakin itku helpottaa niin paljon pahaa mieltä, ett toivoisin puolison pystyvän samalla tavalla purkamaan oloaan.

Lottajjoo (Ei varmistettu)

Yas, itkemisestä pitäs puhua paljon enemmän!! Mä oon ruvennut tiedostamaan, että itken paljon ja että se on ok, kun mun yks kaveri lukiossa aina itki ja kerto kaikille avoimesti, että "itken aina". Sitten jotenkin tajusin, että hei, niin mäkin ja se on tosi ok.
Ongelma on ehkä välillä se, että itken niin helposti ja ihmiset luulee, että asiat on huonommin kun ne on. Että joku mitä he sano, loukkaa mua syvästi vaikka saatan vaan itkee tyyliä "toi on totta ja mua ärsyttää etten ole tehnyt asialle mitään?".
Toisaalta en myöskään päästele sellasia kunnon itkuja vaikka jossain tapaamisessa. Joku kommentoija mainitsikin, että tasasin väliajoin on vaan itkettävä ja sillon oikein tuntee kun se stressi ja patoutunu väsymys oikeen huuhtoutuu pois kropasta, niin sellasta itkua en kyllä päästä esim.kun pelkästä sympatiasta tulee tippa linssiin kadulla.

Toi kuulostaa kyllä hurjalta, että graduohjaaja katsoi niin, että luuli jonkun hankkivan säälipisteitä! Itse ainakin koen olevani niin etevä tunteiden tulkki, että tunnistan kyllä kun joku vääntää väkisin itkua ja kun joku oikeasti itkee?? Sitäpaitsi väkisin itkeminen on niin vaikeaa jopa mulle, etten ikinä ajattele että joku käyttäisi sitä jonain keinona! Ehkä oonkin itkemisen suhteen liian sinisilmäinen. Lapset kyllä on taitavia krokotiilin kyynelten vääntäjiä mutta ne oppii kyllä nopeesti tunnistamaan :)

Lisää itkemispuhetta ja sallivaa asennetta itkemiselle! Ehkä myös täälläkin esiinnoussutta toimintamallia, miten toimit kun joku itkee? :)

Rra (Ei varmistettu)

Mä taas olen sieltä toisesta ääripäästä, joka itkee hyvin hyvin harvoin. Ja sekin tuntuu olevan sosiaalisesti ongelmallista. Esimerkiksi jos joku kertoo hänelle sattuneen jotain traagista ja kaikki muut kuulijat itkevät lohduttaessaan, tuntuu itsestä tunteettomalta mulkulta, kun kyyneleet eivät tule. Vaikka sielu itkee niin että sattuu. Olen joskus jopa saanut kommenttia siitä miksi olen niin tunteeton. "Ei se edes itkenyt". Ja minulla ei ole mitään muiden kyyneleitä vastaan vaan päinvastoin. Olisi hienoa pystyä näyttämään liikutuksensa ja surunsa ilman sanojakin.

Toisaalta tämä on toiminut myös hälytyskellona. Kun pitkän stressijakson jälkeen romahdin ja aloin vuolaasti itkeä työpaikan lounasraflassa, ymmärsin, että olisi aika hakea vähän jeesiä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Mä fiilaan myös tätä. On tilanteita, joissa olen hyvin liikuttunut, mutta keho ei jotenkaan "pysy mukana". Siitä olen huomannut, etä näissä ei oikein voi pakottaa itseään mihinkään suuntaan, ja olisikin typerää edes yrittää - tai kuvitella, että joku on tunteeton vain siksi, että ei itke jossain tilanteessa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä itken aika helposti, varsinkin lapsen saamisen jälkeen herkistyn "kaikesta".

Nuorempana välttelin itkua kauheasti, jotenkin oli tärkeää pitää se kova ulkokuori eikä näyttää tunteitaan. Nyt vähän vanhempana ja viisaampana olen oivaltanut, että ei ole ihan terveellistä piilotella tunteitaan, vaan niistä puhumalla ja vaikka pienet itkut tirauttamalla voin paljon paremmin.

Suuttumus, turhautuminen, väsymys, nälkä, koskettava mainos tai sarja/leffa, onnellisuus, muistot - onhan näitä itkettäjiä.

Lottajjoo (Ei varmistettu)

Koskettavista mainoksista puheenollen, en yksinkertaisesti KESTÄ Elisan Pidetään yhtä- mainosta isästä, joka yrittää luoda yhteyttä poikaansa ja lopulta poika lähettää hakattuna sijaintinsa isälle WhatsAppissa. Itken AINA pelkästä ajatuksestakin näistä kahdesta henkilöstä. Kantaaottava ja koskettava. Anyone?

Vierailija (Ei varmistettu)

SAMA. Romahdan joka kerta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ei hitto mä en ole nähnyt tätä vielä, pitääkin mennä penkomaan, jos se löytyisi YouTubesta.

Vierailija (Ei varmistettu)

TÄMÄ! Kyllä, itken aina, ja siis nimenomaan siksi, että isä rakastaa ja tulee heti kun tarvitaan ja poika voi luottaa hädän hetkellä turvalliseen aikuiseen.
Muutenkin liikutun ja märisen enemmän rakkauden, kauniiden ja liikuttavien asioiden vuoksi. Kuten:
- Animaatioelokuvien, joissa vanhus meinaa unohtaa, mutta sitten muistaakin rakkaansa ja hyvät hetket.
- "Kun aika on" mainos jossa aikuiset pojat kiertää laspuudenkotinsa viimeistä kertaa ja sitten antaa avaimen eteenpäin uudelle pikkulapsiperheelle, lapset kirmailee onnellisena.
- Miehen työkaverin vihkiminen (lähes tuntemattomat tyypit. Mutta kun rakkaus)
- Samuli Putron "Olet puolisoni nyt". Joka kerta märisen. Joskus tullut radiosta useamman kerran saman automatkan aikana.
- random uutisointi, joissa joku on tehnyt jotain hyvää jollekin. Vaikkapa mieskaverit-toiminta.

Ilonaa (Ei varmistettu)

Mä olin joskus aikoinaan ihminen, joka ei julki-itkenyt koskaan. Mikään elokuva ei saanut kyyneleitä tirahtamaan yms. Samalla olen ollut aina suuresti tunteva. Luulen (tai tiedän) ettei meidän perheessä ollut oikein suotavaa itkeä. Mutta oi ja voi kun mä itkin, se oli massiivista. Mutta pääosin itkin vain oikeasti ihan _tosi kamalista_ asioista, ei sellaisista mistä olisi voinut sille bussivieruskaverille kevysti kertoa. Kerran töissä jouduin niin hirvittävään tilanteeseen, että itkin ihan valtoimenaan. Myöhemmin jotkut liikuttavat elokuvat tms. jo taisi vähän silmää kostuttaa, mutta esikoisen raskausaika teki sen, että potti niin sanotusti räjähti. Samassa työpaikassa itkeä vollotin mm. työvuorolistasta... Ja joka toisesta tv:n ohjelmasta. Mitään riitoja tms. en voi hoitaa ilman, että samalla puro valuu silmästä viimeistään riidan venyessä. Se on vähän häiritsevää, koska itkussa on vähän se, että syö sitä, miten vakavasti sut nyt otetaankaan. Itkeminen ennen ja edelleen aiheuttaa mulle turvonneen naaman ja silmät, jotka myös muuttuvat aivan punaisiksi ainakin seuraavaksi vuorokaudeksi. Se on inhottavaa.

Tämä oli kyllä mielenkiintoinen juttu. Itkuun liittyy niin paljon.

Mmiia (Ei varmistettu)

Oon itkenyt niiiiiin monesti julkisella paikalla etten enää pidä sitä hävettävänä. Pidän tavoitteenani etten itkisi uudessa työpaikassa ensimmäiseen puoleen vuoteen, nooo koskaan tämä ei ole onnistunut. Viimeksi meni 4 viikkoa. Harmittaa kun itkemistä pidetään niin voimakkaana, itsellä se on sitä että suututtaa, surettaa tai nyt vaan napsahti oikeeseen kohtaan. En ole silloin välttämättä mitenkään erityisen suuttunut tai surullinen, mutta kanavat vaan sattui aukeamaan (nälkä ja väsymys on oiva yhdistelmä). Onneksi lähipiirini tietää tämän ja uudet tututkin ovat oppineet nopeasti. Se on oiva vitsailun aihekin. Kerran olen saanut ulkomailla ravintolassa ilmaisen ruuan itkemisen takia. Keittiö oli mokannut ja ruuan sijaan toivat suoraan laskun, tarjoilijat vakuuttelivat tunnin ajan että ruoka on tulossa ja "everything is ok". Kun huomasivat itkun ja tajusivat mokansa niin kaikki oli ilmaista. Silloin vähän nolotti. Olin kuitenkin 25 vuotias.

Moni muuten tosissaan lohduttaa itkevää kertomalla itsestään jotain henkilökohtaista, kai se koetaan niin intiiminä hetkenä kun toisen mieltä yrittää parantaa.

No tulipa tarinaa, olkoon se osoitus siitä että itkeminen on tärkeää.

Kommentoi