Itseisarvoiset hetket tekevät onnen

Jako ei tietenkään ole näin mustavalkoinen, mutta olen huvikseni tehnyt viime aikoina päässäni listaa siitä, mitkä hetket elämässäni ovat itseisarvoisia ja millä hetkillä on enemmänkin välinearvoa.

Itseisarvoiset ovat arvokkaita hetkiä niiden itsensä vuoksi. Niiden aikana en yleensä odota, että saavuttaisin jotain, että aika kuluisi, että tapahtuisi seuraava asia.

Välinearvoiset hetket ovat arvokkaita nekin, mutta niille ominaista on, että ne tähtäävät johonkin muuhun, itseisarvoiseen hetkeen.

Tällainen listailu vähän selkeyttää itselleni sitä, minkälaisia hetkiä kannattaa pyrkiä järjestämään elämäänsä, mitä asioita kannattaa vaalia, jotta olisi mukavaa usein. Minunlaiselle suorittajapersoonalle tämä on olennaista.

Sitten kun tällaiseen hetkeen pääsee kiinni, sitä kannattaa arvostaa eikä pyristellä suorittamaan seuraavaa asiaa.

Itseisarvoisia juttuja elämässäni ovat hyvin arkiset asiat, jotka eivät miltei ole mainistemisen arvoisia, sillä niin geneerisiä ne ovat:

Ensimmäisenä tulee mieleen viikonloppuaamut, jotka toistavat yleensä samaa kaavaa. Ensin Tiki paistaa banaanipannukakut ja keittää mutteripannukahvit. Kun ne on vedetty, koko perhe siirtyy sänkyyn makoilemaan. Tässä vaiheesa Didi nukahtaa ensimmäisille päiväunille, Alppu katsoo piirrettyjä pädiltä ja me kuuntelemme Muistojen bulevardia ja luemme Hesaria. Tämä on ehkä parasta, mitä maailma voi tarjota.

Mutta myös hetket, jolloin olen ystävien kanssa, ilman lapsia tai minkäänlaisia velvollisuuksia. Niitä on nyt viime kuukausina ollut minimaalisen vähän (kävin yksissä juhlissa ilman vauvaa, siinäpä ne taisi sitten ollakin). Tiedän kuitenkin, että nopeammin kuin odotankaan, voin taas olla pidempiä aikoja erossa vauvasta. Alpusta olin erossa yön ensimmäisen kerran silloin, kun hän oli vuoden ja kaksi kuukautta. Se tulee niin nopeasti, ettei tässä nyt tarvitse sitä erikseen odotella. Mutta voi miten ystävien kanssa vapaasti olemisesta nautinkaan. Ystävät ovat aina olleet tärkeitä, mutta nykyään näitä hetkiä arvostaa oikein ekstrapaljon, kun jokainen meistä on paljon kiireisempi kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Aiemmin tällaisia hetkiä järjestyi kuin ohimennen, nykyään niitä pitää järjestää.

Ulkona syöty lounas.

Iltaisin, kun katsomme Tikin kanssa jotain yhdessä hyväksi todettua sarjaa. On niin kiva vain toljottaa sohvalla telkkaria, kuitenkin niin että toinen on läsnä. Sitten myöhemmin sarjasta voidaan käydä pitkiäkin keskusteluja ja siihen palata ajatuksissa. Voisin muuten joskus tehdä listan sarjoista, joista olemme molemmat tykänneet. Sellaisia ei nimittäin löydy ihan hirveän helposti, että niiden tunnelma, juoni, hahmot ja teema miellyttäisi molempia.

Kun kävelen yksin kadulla ja työntelen nukkuvaa vauvaa, kuuntelen jotain ihan superhyvää podcastia tai äänikirjaa (Auta Antti, Radio Sodoma, Lily Allenin elämäkerta, mitä näitä nyt on) ja nauran tai vähän itken itsekseni.

Joskus koko perhe saavuttaa zen-tilan, jolloin onnistumme esimerkiksi maalaamaan, leipomaan tai askartelemaan yhdessä ilman että kukaan riehuu kuin mielipuoli. Didi ölisee tyytyväisenä, Alppu selittää sekoilujuttujaan. Minä katselen lapsiamme ja ajattelen, että tommoset ihanat!

Aamun ensimmäinen kahvi.

Kun siskoni Sofia selittää intensiivisesti jonkun kauhuelokuvan juonta tai yhteiskunnallista rannttia (tyyliin manic pixie dream girlistä tai muista troopeista). Tai kun hän laulaa. Sofian laulu on parasta mitä tiedän. Tai ylipäänsä hänen äänensä.

Kun voi tujottaa etäältä lasten sovussa tapahtuvaa leikkiä. Nämä ovat muuten nimenomaan niitä onnen mikrohetkiä, joista Laura kirjoitti taannoin hyvin. Kestävät lyhyen hetken, ja siksi niistä kannattaa ottaa kaikki irti. (Koska aika pian jotain riitaa pitää setviä tai estää Alppua menemästä vieraiden ihmisten kahvipöytään kertomaan elämän totuuksia.)

Kyllä välinearvoisetkin hetket ovat kivoja ja vaalittavia, niistähän arki enimmäkseen koostuu. Lehtijuttujen kirjoittaminen ja muiden töiden tekeminen, lasten pukeminen aamulla, ruoan laittaminen, pyykkien viikkaaminen, lasten nukuttaminen tai lenkillä käyminen. Kyllä minä niistäkin nautin. Mutta niiden aikana aina osa minusta odottaa, että olisipa tämä jo tehty ja pääsisi köllimään rentoutuneeseen olotilaan.

Kuvat: Itseisarvoinen viikonloppu Mirjan, Raisan, Marian ja Mariannan kanssa Punkaharjulla

Lue myös:

Muiden itsekkyys voi olla rentouttavaa

Lapsi tuo onneen uuden kerroksen

Kommentit (3)
  1. Ihana postaus! Oot Julia parasta tässä vaikuttajaskenessä ja valtava esikuva. Viisasta ajattelua jälleen kerran, aion soveltaa omassa elämässä. Outo laakso-podcastia kuunnelleena liityn myös Sofian (puhe)äänen ihailijoihin. Terkkuja ja itseisarvoisia hetkiä syksyyn!

    1. Voi että miten valtavan ihanasti sanottu. Kiitos!

      Huippua myös, että olet kanssa fiilistellyt Outo laaksoa <3

      Paljon itseisarvoa myös sinun päiviisi!

  2. Niin totta! Tällaisten hetkien tapahtuessa oikein keskityn nauttimaan niistä ja yritän painaa ne mieleen, oman sydämen muistikirjaan. Välillä näitä hetkiä tulee kirjoitettua ihan oikeastikin muistiin, jotta niihin voi palata, kun niin helposti ne kuitenkin unohtuvat kaiken muun alle, vaikka kuinka yrittäisikin painaa hetkestä jäljen mieleen. Tämä pienten hetkien onnesta nauttiminen on yksi isoja vanhemmuuden mukanaan tuomia positiivisia asioita. Olen myös jollain oudolla tavalla ollut vähän nolona siitä, että arki näine onnellisuuden hetkineen tuntuu tällä hetkellä varsin riittävältä ja olen miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun ei tavoittele tai kaipaakaan mitään sen kummempaa?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *