Jännittäviä aikoja ja synnytyspohteita

Nämä ovat kummallisia päiviä. Herään aamulla ja ajattelen, että ahaa, taas meni yö, jolloin en synnyttänyt vauvaa. Eipä tässä tosin ole ollut minkäänlaisia tuntemuksia siihen suuntaan, että synntys olisi käynnistymässä. Ylipäänsä synnytys tuntuu edelleen jotenkin yllättävän kaukaiselta asialta. Tosiaan huomenna 5.5. on laskettu aika.

Vaikka olen pian synnyttämässä toista lastani, kaikki tuntuu silti vähän uudelta ja yllättävältä. Eka lapsi oli niin erityistapaus: syntyi perätilassa, käynnistettiin jo viikolla 39+0 (koska lapsivesi oli yllättäen loppunut kohdusta) ja hengailin kaksi vuorokautta synnytyssalissa ennen kuin se epeli suostui tulemaan ulos.

Tällä kertaa moni asia on toisin: Lapsi tulee pää edellä ja on minun tehtäväni olla kartalla siitä, koska synnytyssairaalaan kannattaa soittaa ja lähteä puskemaan. Käynnistyyköhän tämä episodi lapsivesien menolla vai supistuksilla? Ja kuinka herkästi sinne sairaalaan kehtaa mennä? Tuntuu että vastuuta on niin paljon!

Viime synnytyksessä ulkoistin monet asiat. Olin valmiiksi sairaalassa, kun lapsivedet viimein suvaitsivat mennä. Ulkoistin jopa vastuun ponnistusvaiheesta, kun olin niin epiduraalimeiningeissä (mikä oli aivan fanttastista, ja toivoisin että tällä kertaa menisi samalla tavalla). Katsoin monitoria, jossa käyrä näytti menevän ylöspäin ja kysyin kohteliaasti kätilöltä: ”Olisikohan tuo nyt tulossa oleva supistus?” ”Juu, kyllä se on, anna mennä.” En muistaakseni tuntenut hirveästi mitään, ja se ei todellakaan haitannut yhtään. Vauva tuli paljon nopeammin ulos, kun ei tarvinnut miettiä kipua laisinkaan.

En jotenkaan osaa edes kuvitella vielä aikaa sen jälkeen, kun vauva on saapunut. Olen niin tottunut siihen, että tässä on minä, Tiki ja Alppu, kompakti kolmikko, jotka operoivat yhdessä mukavassa toukokuussa ja elämässä noin yleensä. Ja sitten tässä pian onkin joku neljäs. Mitä hittoa se semmoinen on?! Sairasta menoa!

Olen lueskellut Homevialauran Lauran kuulumisia, sillä hän on niin samassa tilanteessa kuin itse olen, tosin hänen pikku tyttönsä syntyi pääsiäisenä, eli vähäsen minua edellä. Jos vaikka siitä saisi vähän osviittaa.

Jotenkaan päähän ei kuitenkaan mahdu ihan täysin se, että tämä ei ole mitään outoa unta tai larppaamista, vaan ihan oikeasti meitä on pian neljä. En osaa yhtään ajatella, ajaudunko samanlaisiin huuruisiin tiloihin kuin silloin kun Alppu syntyi, vai kestääkö psyyke tällä kertaa vähän paremmin. Tällä hetkellä kaikki tuntuu niin normaalilta, mutta voi olla että huomenna enää mikään ei ole normaalia.

Alkaa tuntua, että jopa Alppu on ottanut nyt tämän minua konkreettisemmin ajatuksiinsa. Hän kertoilee, mitä vauva sitten tekee ”vauva nukkuu, vauva ikkee, vauvaa lohdutetaan” (itse asiassa aika realistista menoa!). Lisäksi Alppu on yhtäkkiä viimeisen parin viikon aikana alkanut kertoa olevansa ”iso poika”. (Veikkaan, että tämä on tullut jostain päiväkodista, koska me ei olla vielä hirvesti iso pojiteltu häntä.) ”Minä en mahdu tuohon sänkyyn, vauva mahtuu, minä olen iso poika.” ”Vauva voi juoda tuosta pullosta, mutta minä en, sillä minä olen iso poika.” Toissailtana kun sanoin Alppua kullaksi, se sanoi, että ”en minä voi olla kulta, sillä olen jo iso poika”. Silloin piti kyllä pitää hienoista kurinpalautusta, sillä on päivänselvää, että kyllä iso poika on aina äidin kulta.

Olen minäkin toki konkreettisia asioita tehnyt, miltei uupumukseen saakka. Pessyt vauvan vaatteita ja laittanut sille sänkyä valmiiksi, järjestellyt Alpun huonetta ja kaiken maailman muita kaappeja. Jostain syystä en pidä pesänrakennuspuheesta, sillä se saa tämän minun toimintani kuulostamaan joltain hormonihuuruisen naisen maaniselta ja epätoivoiselta varautumiselta siihen, että kaiken pitäisi olla täydellistä kun vauva tulee. Ennemminkin tämä on mielestäni täysin rationaalista operointia, sillä en ole ehtinyt viimeiseen kolmeen vuoteen tehdä kotimme eteen yhtään mitään, eikä ole Tikikään. Nyt kun on kerrankin ollut aikaa, niin on täysin järkeenkäypää käyttää sitä siihen, että lähitulevaisuudessa, kun joudun joka tapauksessa viettämään paljon aikaa kotona, täällä olisi mukava olla. Hormones ain’t got nothing to do with this!

Mutta juu. Tällaista sekalaista horinaa tällä kertaa. Tänään suunnitelmissa olisi lähteä Tikin ja Alpun kanssa Ratikkamuseoon, sillä Alppu on herännyt viimeiset viikot melkein joka aamu pyytäen: ”Mennään museoon!” En usko, että se tarkoittaa museota sellaisena instanssina kuin itse sen miellän, vaan museo on sille ennemminkin sellainen ideaali siitä, että tehdään jotain hauskempaa ja jännittävämpää kuin päiväkoti tai lähipuisto.

Hah, on tämä kyllä omituista aikaa, kun ei tiedä, koska se synnytyshomma sitten alkaa. Tänään museossa vai kahden viikon päästä yliaikaisena käynnistettynä.

Lue myös:

Synnytyskertomukseni

Äitiyslomaterveisiä

Milloin se normaali tulee?

Kommentit (11)
  1. Jänniä hetkiä, eikä vähiten siksi että uutukaisenne ensiesiintyminen voi olla täsmälleen samaan aikaan kuin kuninkaallispampulan! Eli tiaraa ja valtikkaa vaan menoon mukaan teillekin, kaikki ollaan oman elämämme monarkeja, toivotuista pienokaisista puhumattakaan. 😀
    Kuinka iloinen voi olla myös siitä että ne.tavisvauva tuo pelkkää onnea ja iloa tullessaan eikä mitään siitä oudon ristiriitaisesta, vanhanaikaisesta debatista mitä baby Sussex :/

    Teidän vaavelo varmaankin poistaa tullessaan myös tämän kirotun takatalven 😉

    Hengessä mukana odottelussanne! <3

    1. Kiitos! <3

      Ja siis todella, ei tarvitse myöskään vasta synnyttäneen äidin mennä pousailemaan Naikkarin eteen sitten jollain superlitteällä vatsalla korkkarit jalassa, vaan saa olla juuri niin läävänen kuin miltä tuntuu 😀

  2. Kovin tuttuja tuntemuksia noin kuukauden takaa. Toinen lapso syntyi huhtikuun 7. viikoilla 40+4. Niiiiiin tiedän nuo aamuiset aatokset (”Eikö vieläkään?! Mikä siellä maksaa?!”) Eka synnytys vähän alle 2 vuotta sitten oli käynnistetty, joten kyllähän tämän toisen kohdalla oli ihan eri tavalla jännäämistä. Sitten, kun aika koittaa ja soittelet sairaalaan, niin hyvin kyllä ohjeistavat, tämä ainakin minun kokemukseni.

    Sellainen jännä ero muuten osui omalle kohdalle, että käynnistetyn ja spontaanisti alkaneen synnytyksen supistukset tuntui ihan erilaisilta. Lievempien polttojen aikaan vielä pohdin, että nytköhän nämä on niitä supistuksia, mutta kyllä se siitä sitten voimistuessa selvisi, että vauvanen se sieltä on tulossa maailmaan.

    1. Onpa tosi kiinnostavaa! Mä niin toivon että mulle tulisi samanlainen kokemus tästä, koska on totta, että viimeksi kivuliaat supistukset alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta ja sitten vedettiin aivan sellaisella hullulla menolla muutama tunti ilokaasua, josta ei välttämättä nyt ollut apua muuta kuin se, että ”sai tehtyä jotain” (se oli sitä aktiivista synnyttämistä minulle, heheheh).

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *