Jokapäiväinen julmuus

vauva ja hyrrä.jpg

vauva leikkii hyrrällä.jpg

vauvan hyrrä.jpg

hyrrä ja vauva.jpg

Olen miettinyt lähiaikoina paljon sitä, miten vanhempien jatkuva kireys, huonotuulisuus ja ilkeily voi tuhota lapsen psyykeen. 

Sain juuri päätökseen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannen osan. (Jos ette ole vielä lukeneet Knasua, niin härregyyd, lukekaa. Se muuttaa suurin piirtein tavan ajatella ja hahmottaa omaa elämää. Siinä on niin rehellistä ja peittelemätöntä kuvailua ihmisenä olemisesta, että toista vastaavaa ei löydy.)

Kolmososassa Knausgård kertoo lapsuudestaan. Kotona olemista leimaa valtava ja koko ajan päällä oleva pelko omaa isää kohtaan. Pahinta on arvaamattomuus. Voi mennä viikkoja niin, että kaikki on hyvin, mutta sitten jostain tulee isän myrskyisä raivokohtaus. Isä lyö, tönii ja repii, mutta pahinta ei ole niinkään fyysinen väkivalta vaan nöyryyttäminen ja lapsen tahdon täydellinen nujertaminen. 

Yhdessä kohtauksessa 7-vuotias Karl Ove esimerkiksi ei uskalla sanoa, että murojen maito on happamoitunut ja syö kiukulla murot, koska pelkää niin paljon isänsä reaktiota. Toisessa kohtauksessa isä pakottaa pojan syömään omenoita niin pitkään kunnes tätä oksettaa, jotta lapsi oppisi, että omenia saa ottaa vain yhden päivässä. Isä itkettää piikikkäin huomautuksin Karl Ovea päivittäin, ja poika häpeää yhä uudestaan itkuaan ja alkaa vihata isäänsä.

Pahinta lukijan kannalta on se, että isän julmuudesta saa hyvin kiinni. Se ei ole sellaista mielivaltaista pahuutta kuten vaikka Fannyn ja Alexanderin sadistinen isäpuoli harrastaa. Se on ennemminkin sellaista arkista kiukkua ja turhautumista omaan elämään. Lapsi-Knausgård tekee välillä ärsyttäviä asioita, koska lapset nyt ovat välillä vähän typeriä. Vaikuttaa siltä, ettei isä ei edes tajua, miten hänen raivokohtaukset aiheuttavat lapsille jatkuvaa varuilla oloa ja pelkoa. Luultavasti isä pitää itseään ihan tavallisena miekkosena, joka nyt on välillä vähän kireä ja ärtynyt. 

 

Ja koska tuo kuvaus on niin arkista, mä olen tietenkin projisoinut tätä omaan elämääni. Mulla on esimerkiksi tapana alkaa mussuttaa Tikille siisteydestä, kun tulen kotiin raskaan työpäivän jälkeen. Puran väsymyksen ja harmini johonkin konkreettiseen asiaan, joka ei oikeastaan ole mun ärsyyntymisen syy. (Toki kahvinmurut lavuaarissa välillä ihan oikeastikin ärsyttävät.) Mä en ole pitänyt tällaista huomauttelua niin vakavana, mutta oikeastaan se kyllä määrittelee tosi paljon sitä, millainen ilmapiiri kotona on. Kahden tasavertaisen aikuisen välillä tämä ei olekaan niin vakavaa, vaikka kurjaa totta kai.

Mutta vanhemman ja lapsen dynamiikka on erilaista. Vanhempi on jumala, auktoriteetti, joka voi määritellä kodin ilmapiirin sanoillaan tai vaikka pelkillä huokauksilla. Mun kauhukuvissani Alppu pelkää mun kotiin saapumista, koska sieltä se äiti tulee taas raivoamaan pöydälle jääneestä maitopurkista

En tietenkään näe itseäni minään mielivaltaisena raivokohtausten saajana tai usko, että kohtelisin epäreilusti tai nälvisin ironisesti lastani, kuten Knasun isä. Mutta tämä on kuitenkin asia, mihin pitää kiinnittää huomiota ja mikä pitää muistaa. Äiti on hyvin keskeinen hahmo kotona, ja siksi se määrittää tosi paljon sitä, millainen kodin tunnelma on.

 

Knausgård kuvaa omaa isyyttään siten, että hänen suurin toiveensa on, etteivät lapset pelkää häntä. ”Kun saavun huoneeseen, lapset eivät säpsähdä tai nosta olkapäitään korviinsa. He suhtautuvat minuun välinpitämättömästi, ja se on tarkoituskin.”

Nyt äitiyslomalla oon ollut muutamia väsymyspiikkejä lukuun ottamatta melko hyväntuulinen, koska mihinkään ei ole kiireä eikä mua erityisemmin stressaa mikään. Mutta sitten kun palaan duuniin, nämä pohdinnot pitää muistaa. Mun suuri toiveeni on, että olisin sellainen äiti, että mun lapsi ilahtuisi aina, kun saavun kotiin.

 

Lue muita pohdintoja vanhemmuudesta:

Kun vauvan kanssa on tylsää

Irrationaaliset pelot lapsen puolesta

Vauvavuotena ei erota

 

 

Kommentit (15)
  1. Niin totta. Olen koko ikäni pelännyt isääni, pelkään edelleen, vaikka toisella tavalla.

    Kunpa lapset eivtä koskaan olisi joutuneet pelkäämään minua. Silti niin käy. Tulin kotiin töistä ja sain taas kerran raivarin jostakin koko päivän pöydällä seisseestä voirasiasta tai ympäri keittiötä levinneistä leivänmuruista, kun pikkuinen tyttäreni tuli varovasti yläkerran portaita alaspäin ja ojensi edessään kädellä karkkia kuin villipedolle: ”Äiti, haluatko karkin?” Siihen suli kiukku ja tilalle tuli elinikäinen häpeä omasta käytöksestä.

    Stressi, väsymys, turhautuminen, aikuisten asiat. Miten niiden yläpuolelle pääsisi, huumoriin ja välinpitämättömyyteen? Se ei ole helppoa.

    1. Hehee, klassinen karkilla lahjominen! Et taida olla niin pelottava 😀

      Ja nyt kun on oma lapsi, niin tajuan, että ei noiden stressien ja väsymysten yläpuolelle vaan aina pääse, vaikka kuinka yrittäisi olla täydellinen.

  2. Mulla on erityislapsi ts. lapsi jolla on vamma, jonka syntyyn hän tai minä emme ole millään tapaa voineet vaikuttaa. Sen seurauksena elämämme on näkökulmasta riippuen arvaamatonta tai yllätyksellistä. On päiviä, kun räjähdän yhdestä eteisen käytävällä lojuvasta sukasta ja on päiviä, kun se samainen sukkapuoli on pienin ongelmistani. Lapsen sairaus kuormittaa ihan älyttömästi, olen vuoroin kiitollinen ettei se ole pahempi, vuoroin vihainen, katkera, pelokas ja surullinen. Kamalinta on, että huomaan lapsen vilkaisevan minuun aina arvioiden. Se pieni ressukka joutuu skannaamaan millä mielellä olen! Tää vanhemmuus on vaikein laji, minkä pariin olen ikinä ajautunut.

    1. Oi voi, rankan kuuloinen tilanne. Ihan älyttömän ymmärrettävää, että väsyneenä kiukustuu. Se on niin inhimillistä, itsekin oon huomannut, että vaikka kuinka tekisi pyhiä päätöksiä, niin tiukan paikan tullen sille ei vaan voi mitään. Saatoin ehkä tossa tekstissä kuulostaa vähän hurskastelevalta, niin kuin itse olisin joku missis seesteinen aina – en siis todellakaan ole.

      Vanhemmuus on todella vaikea laji. Paljon halauksia ja tsemppiä, oot ihan huippu vanhempi ja selvästi mietit lapsosi parasta! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Instagram did not return a 200.