Ensin voivottelen elämän rankkuutta, sitten kehun sen ihanuutta

Minulla on usein tapana olla kesäisin paras versio itsestäni. Mutta kuten huomaatte, en ole nyt paras versio itsestäni. Sen näkee jo ihan siitä, että käytän ilmausta ”paras versio itsestäni”.

Tänä kesänä olen ollut keskinkertainen versio itsestäni. Ja siihen on ihan yksinkertainen syy: lapseni piinaavat minua! He vaativat koko ajan sadan prosentin läsnäoloni, ja se on hirvittävää.

Tavallisina kesinä istuskelen kuistilla aamuisin pitkään, juon pikakahvia Juliana-kupistani (tykkään ajatella, että tuossa satunnaisessa 1970-luvulta peräisin olevassa mukissa on nimeni, essiivimuodossa) ja haaveilen. Ajatukseni vaeltelevat menneisyydessä ja tulevassa, mietiskelen kaikkea ihanaa mitä on vielä tulossa ja mitä voisi olla. Tunnen omahyväisyyden hyrskäyksiä siitä, miten mukavasti olen hetkeni järjestänyt. Että saakin istua tässä lämpimässä, katsella metsää ja mietiskellä.

Yleensä lomalla minulla on aikaa järjestellä pää niin, että lopulta olen palautunut keväästä ja odotan oikein innolla syksyä.

Tänä kesänä ei ole ollut yhtäkään omahyväisyyden hyrskettä. Ajatukseni ovat ”vaellelleet” siihen, millä kaikilla tavoilla lapseni tuhoaa itsensä 15 sekunnin kuluttua, mikäli en pysäytä käynnissä olevaa tapahtumaketjua. Hän kiipeää tikapuita pitkin katolle (kyllä, oli tapahtumassa, tikapuut laitettiin lappeelleen), hän kapuaa jakkaralle ja kellahtaa naamalleen. Hän tipahtaa kuistilta, hän kiipeää pöydälle ja hyppää selkä edellä vapaapudotukseen. Hän juoksee rannalla veteen. Hän nappaa ampiaisen käteensä. Hän syö ötökän.

Jos 1-vuotiaani olisi 31-vuotias, hän näyttäisi rantojen naiselta. Pää on niin täynnä ruhjeita, itikanpistoja, multaklimppekä ja sinistä mustikanpinttymää (mikä on mustelmaa, mikä mustikkaa, vain herra tietää).

Työkaverini sanoivat taannoin minulle, että elämän raskain vuosi on se, kun toinen lapsi on vauva. Minulle se oli kuitenkin aivan fantastinen vuosi. Liikkumaton pötkäle meni siinä sivussa. Tiesin jo kokemuksesta, että lapsen hankalin ikävuosi on 1–2. Raisan kanssa puhumme tästä ajasta kuolemanlaaksona. Tällä kertaa on kuitenkin helpottavaa, että muistan erittäin hyvin tämän menevän ohi aika nopeasti. Tiedän, että ensi kesänä pystyn olemaan taas paras versio itsestäni, eli olemaan rento ja huumorintajuinen, syventymään keskusteluihin, miettimään uusia avauksia, lueskelemaan ajatuksia herättäviä kirjoja ja sen sellaista.

Tiedän tämän siksi, että sinä kesänä kun Alppu oli 2,5-vuotias, elämä oli täällä huvilalla niin leppoisaa, että päätimme alkaa Tikin kanssa yrittää toista lasta. ”Tällaista haluamme lisää!” ajattelimme auvoisana. Pidän tätä päätöstä edelleen oikein hyvänä ideana, ja tiesin kyllä hyvin, että tämä kamikazevaihe on edessä. Olen myös täysin hyväksynyt sen, että tämä ei ole ”my summer of rest and relaxation”, koska ei aina tarvitse olla. Joskus voi olla my summer of nervous breakdown.

Kun Raisa oli täällä huvilalla käymässä, vaadin oikein erikseen keskustelua siitä, että ”voidaanko voivotella sitä, miten rankkaa tämä kahden lapsen vanhemmuus on”. Raisalle se sopi. Sitten kävimme läpi sen, miten tässä on koko ajan aika lailla hapoilla kortsukevään jäljiltä. Ja miten pinna on kohtuuttoman lyhyt etenkin esikoisen edesottamusten suhteen, mikä aiheuttaa kaikenlaisia reaktioita ja kierteitä (ihminen voi hankkia huomiota kaikenlaisin keinoin, kuten heittelemällä kuistilta kaiken irtaimiston tai hieromalla serkkunsa selkään mustikoita).

Joskus on ihan vain pakko ottaa semmonen pari minuuttia itselleen, selata puhelinta hetki, vaikka toinen lapsi roikkuisi kattokruunussa ja toinen huutaisi täyttä kurkkua. (Jotenkin ymmärrän tätä mujeria vielä entistäkin paremmin nykyään.)

Mutta tämän rankkuusvoivottelutuokion jälkeen päätimme myös kehua vähän sitä, miten kivoja lapsemme ovat, jotta meille itsellemme jäisi kiva olo. Se on itse asiassa oikein toimiva konsepti: ensin voi vähän purkaa turhautumista liittyen itseensä ja perhe-elämäänsä ja sitten lopuksi kehua vallitsevaa tilannetta ja kaivaa esiin kivoja juttuja, jottei jäisi maansa myynyt olo.

Että on ne kyllä aivan superihania, kun pötköttelevät vierekkäin ja kikattelevat. Kun Alppu spontaanisti tulee kuiskaamaan, että äiti sä oot ihana. Kun Didi on aamuisin niin hirveän iloinen, että sitä vain naurattaa. Ja vitsi mustikoiden poimiminen yhdessä oli hauskaa, kun Didikin osasi jo tunkea niitä suuhunsa suoraan mättäästä. Alpun itse keksimät herkät laulut Paidermänistä (spiderman) on maailman suloisinta. Enkä tiennyt, että Didi osaa jo osoittaa oman napansa, ennen kuin ystäväni näytti, miten saman ikäinen tyttärensä osaa. Ja onhan se nyt aika siistin näköistä, kun 1-vuotias kiipeää ketterästi tikapuita pitkin taivaaseen!

Mutta silti. Ensi kesänä. Parempi versio.

Lue myös:

Kun Alppu oli saman ikäinen, fiilikset olivat täysin samat

Kommentit (14)
  1. Ihanasti kirjoitettu, vaiheita vaan 🙂 Itselle rankimmat iät oli taas 0-1 (vauvavuosi oli joko supertylsää tai rankkaa) ja 2-3. Vuoden ikäinen oli meillä hellyyttävä, varovainen pallero. Kaksivuotiaan kohdalla ymmärsin mitä ”terrible two’s” tarkoittaa ’:). Kolmevuotias pelkkää luksusta <3

  2. Minä olen ollut aika järkyttynyt siitä, miten törkeän raskasta on olla kahden lapsen äiti (lapset 1 ja 4). Yhden lapsen kanssa oli mahdollista pitää yllä jotain laatua elämässä, parisuhteessa ja vapaa-ajassa, oli oikeastaan mukavaa ja leppoisaa. Tuli harrastettua vauvan kanssa ja olin itse elämäni juoksukunnossa, näin ystäviä ja matkusteltiin.

    Toisen lapsen syntymän jälkeen tuntuu, että työläys on satakertaistunut. Nyt ei ikinä riitä, koskaan ei saa levätä (tai siltä tuntuu) ja kaikkialle lähteminen on helvetin show maanittelua, karkailua, pakottamista ja muuta kaaosta. Tämä ei edes tunnu helpottavan yhtään ajan myötä, päin vastoin, lapset tuntuvat hiljalleen löytävän mm. keskenään tappelun ja vanhempia vastaan liittoutumisen jalot taidot.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *