Kahvilaperhe lähettää terveisensä

ystävät talvi3.jpg

Joulukuun sana on ollut Prismaperhe. Siihen kiteytyy syy, miksi ihmiset lykkäävät lapsen hankkimista tai skippaavat sen kokonaan. Nuorilla ihmisillä on mielikuva siitä, että kun ihminen saa lapsen, hän taianomaisesti muuttuu automarketissa suhaavaksi raivopääksi, jolla ei ole enää omaa aikaa tai identiteettiä.

Mielestäni lapsen hankkimisen ”lykkääminen” on erinomainen idea. Sain itse esikoiseni vähän ennen keskiarvoikääni: 29-vuotiaana. Tällä hetkellä ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet naiset saavat esikoisensa keskimäärin 32-vuotiaana. Olen tosi iloinen, etten hankkinut lasta aikaisemmin. Kuten olen kirjoittanut, on joukko asioita, joiden tekeminen on huomattavasti helpompaa ja mahdollisesti kivempaa ennen beebelin ilmaantumista taloon.

Ylipäänsä olen sitä mieltä, että jos ihmisen ei tee mieli hankkia lasta, on täysin itsestäänselvää, ettei hänen kannata hankkia lasta. Kaikenlaiset synnytystalkoohorinat tuntuvat täysin absurdeilta liikakansoitetulla maapallolla.

ystävät talvi.jpg

Prismaperheet voivat olla täydellisen onnellisia oloihinsa (terkkuja vaikka Asikaisen järjettömän hauskaan blogiin). Tykkäisin itsekin käydä Prismassa, koska siellä on halvempaa kuin Alepassa, mutta joudun tyytymään Kalastaman Liideliin, koska meillä ei ole autoa (eikä tule olemaan).

En kuitenkaan itse tunnista itseäni Prismaperheen kuvastosta, enkä oikeastaan edes tästä Suomi 100 -kuvasarjasta, jossa äidit lounastavat paahtoleivän palasen, kun vain kiireeltänsä ehtivät. 

Olin vuoden kotona vauveloni kanssa, ja kyllä mä muistaakseni aina välillä söin itse kokkaamani kalapuikkolounaan kotona, mutta aika harvoin. Oikeastaan päivät rakentuivat nimenomaan lounaan ympärille, piti vain aina päättää, kenen kanssa ja missä. Kallion, Hermannin, Arabian ja keskustan lounasravintolat tekivät mun äitiyslomasta nimenomaan loman. Nyt olen perjantaisin hoitovapaalla Alpun kanssa, ja ulkona syöty lounas on edelleen niiden päivien kohokohta. Lisäksi viimeiset kaksi vuotta olen norkoillut kahviloissa yhteensä enemmän kuin aiemmin koko elämäni aikana. 

ystävät talvi2.jpg

Me puhuttiin juuri pienessä glöginousussa Mirjan pikkujouluissa siitä, että nämä viimeiset kaksi vuotta saattavat olla olleet elämäni parhaita. Olen löytänyt ympärilleni ihmisiä, jotka ovat koko ajan läsnä. Etenkin nämä kolme kuvassa esiintyvää naista, Marianna, Mirja ja Raisa, ovat nostaneet valtavasti elämänlaatuani. Ja se mikä meidät alun perin yhdisti, oli juurikin äitiyslomalla yhtä aikaa oleminen (joskin lapseton Marianna on ollut mukana muuten vain, mikä on ollut sekin taivaan lahja). 

Ei mene viikkoa, etteikö lähdettäisi jonain arki-iltana spontaanisti lasten kanssa Mäkelänrinteelle uimaan tai käytäisi jossain lastentapahtumassa pyörimässä. Viikonloppuisin istutaan pitkillä lounailla, käydään näyttelyissä ja pikku retkillä. Lapsi myös pakottaa mut irtaantumaan töistä ja ottamaan aikaa sille, että vietän kavereiden kanssa hyviä hetkiä. Me tehdään asioita sillä lailla lasten ehdoilla, että meillä on mukavaa, koska meillä on kivaa silloin kun lapsilla on kivaa. Mutta pointti on aika hedonistinen: nimenomaan se, että minulla itselläni on kivaa. Koska (kuten olen sanonut) vaikka kyseesä on minun lapseni lapsuus, niin kyseessä on myös minun aikuisuuteni. Enkä halua uhrata sitä kenellekään. Enkä usko, että uhriutuva äiti on yhdenkään lapsen ideaali. Enkä näe mitään syytä, miksei näitä kahta asiaa voi yhdistää siten, että sekä lapsella että vanhemmalla on rentoa ja hauskaa. 

Meni puolitoista vuotta, että palasin lapsen syntymän jälkeen sillä lailla ”normaaliin” elämään, että voin nykyään ihan helposti tehdä asioita ilman Alppua. Jos vertaa vuoden takaista joulukuuta tähän, niin vuosi sitten en lähtenyt iltaisin hillumaan kaupungille, mutta nyt olen ollut käytännössä joka viikonloppu ja parina iltana myös viikolla humpuuttelemassa ja skumpuuttelemassa. Lapsella on isä, jonka kanssa lapsi viihtyy. (Myös isä pääsee hummailemaan halutessaan.)

ystävät talvi4.jpg

Tämä voi nyt tuntua vanhan toistolta ja rautalangan vääntämäiseltä, mutta sanonpa silti. Elämä muuttuu, kun ihminen saa lapsen. Mutta se, miten se muuttuu, on aika paljon omissa käsissä. Ei ole mitään maailman mahtia, joka pakottaisi kaupungissa viihtyvän ihmisen lähiöön vaeltelemaan Prisman käytävillä hikikarpalot otsalla. Mutta jos Prisma ja lähiö alkavat houkuttaa (on niissä ehdottomasti puolensa, enkä todellakaan voi vannoa, ettenkö vaikka toisen lapsen saatuani yhtäkkiä löytäisi itseäni rivarista S-kortti ojossa), niin sekin on luultavasti mainettaan parempaa elämää.

Mun oma elämä on muuttunut lapsen saamisen myöä mielettömästi paremmaksi. Mä olen rauhallisempi, tyytyväisempi, tasapainoisempi ja iloisempi kuin ennen lasta. Pienet asiat eivät enää saa mua tolaltaan, en stressaa enää siisteydestä tai tulistu kaikenlaisista pikku ärsyttävyyksistä samalla tavalla. Lapsen kasvamisen seuraaminen on iskenyt mun tietoisuuteen vahvasti sen ajatuksen, että aika oikeasti kuluu, ja siksi siitä pitää nauttia mielellään koko ajan. Perus arjen pitää olla kivaa, ei riitä, että loma tai viikonloppu on tulossa.

 

Kuvassa: Mun rakas kahvilaperheeni, eli Manne, Mirja ja Raispuutto

 

Lue myös:
 
Tee nämä neljä asiaa ennen kuin hankit lapsen
 
Äitiyden 11 ristiriitaa
 
 
 
 
 
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA
 
 

Kommentit (22)
  1. Mä asun lähiössä ja nykyään kun ei todellakaan jaksa käydä kaupassa koko ajan (on meilläkin ihan kaksi s-markettia ja k-kauppa lähellä) niin käydään kerran viikossa Prismassa tai Citymarketissa ja ostetaan jääkaappi täyteen ja vaipat viikoksi. Hauskinta siinä on se, että lapsi ra-kas-taa marketteja. Sen kanssa siellä on oikeesti kiva käydä. Sillä on nykyään ihan oma nyt mennään markettiin -tanssi ostoskärryjen lastentuolissa. Mutta siis, vietin silti äitisylomani pitkälti lounaalla, kahvilla, museoissa ja haahuilemalla kaupungilla. Pääkaupunkiseudulla juna ja bussi tuo aika kätsysti keskustaan ja vauveli on hyvä totuttaa jo pienestä matkailuun. Meidän vähän päälle 1-vuotias on ihan loistava junailija ja busseilija, ja edelleen viihtyy ihmistenilmoilla hyvin, koska se on tottunut siihen. Toki nykyään enemmän on iän tuomaa häsläystä ja kaikkea, mutta silti. Kaikki eivät voi asua kaupungissa, mutta oikeasti sieltä lähiöstäkin pääsee vaikka minne! Ylipäänsä ei pidä ajatella, että elämän pitäisi olla jonkin laista vaan mieluumminkin millaisen elämän minä itse haluan itselleni. Ja siitä sitten rakentaa itselleen mukava paketti. Lähiössä tai kaupungissa, lapsella tai ilman.

    1. Just näin! Itse vietin lapsuuteni vielä lähiötäkin kauempaa, ihan landella, ja kyllä sen 25 kilometriä keskustaan vetäisi ihan iisisti bussilla päivittäin. Välillä kieltämättä vähän himottaa isommat neliöt ja sellainen piha, jonne 2-vuotiaan voisi vain tyrkätä ovesta ulos, mutta tällä hetkellä vielä kävelymatka päiväkotiin ja töihin vie voiton.

      Huomasin myös yksi päivä, että mulla alkaa olla ihan hyvänkokoinen haba ilman salilla käymistä, kun olen roudaillut tuota 12 kilon jötkylää ylös alas neljänteen kerrokseen, kun hissiä ei ole. No, en valita, koska nämä on vain prioriteettivalintoja. 🙂

  2. Ässätässä
    22.12.2017, 13:52

    Kiitos tästä. Itse olen juurikin tuo lykkääjä, koska äitiys pelottaa mua sairaasti. Kuulostaa järjettömältä, mutta en halua sellaiseksi äidiksi, joka väittää tietävänsä mitä on rakkaus vasta silloin kun saanut palleron käsiinsä tai ei anna isän hoitaa lasta koska ”ei se kuitenkaan osaa”. En ole ihminen, joka haluaa yhtäkkiä väheksyä kaikkea ensimmäiset 30 vuotta kokemaansa tai joka ei luottaisi puolisoonsa. Silti pelkään aivan hulluna, että synnytyksessä multa katkeaa aivoista joku suoni, joka aiheuttaa tämän. Kiva siis kuulla, että on niitä muitakin tapoja olla ja elellä ja ettei äitiys ole mikään tartuntatauti, johon ei voi itse vaikuttaa.

    Ps. Asun lähiössä ja käyn Prismassa ilman lastakin. Sen asian kanssa olen jo sinut. 😀

    1. Ymmärrän sua!

      Mä en vain oikein usko tuohon, että ihminen muuttuisi sellaiseen suuntaan, johon ei tahdo muuttua. Pikemminkin ajattelen, että kun lapsen (tai iän, kuka näistä tietää) myötä monet paineet putoaa harteilta, semmonen todellinen minuus voi tulla vielä paremmin esiin.

      Olen btw nyt Turussa meidän äbälässä, Itäharjun Prisman vieressä. Aion todellakin tehdä huomenna tuonne Prisman ihmemaahan toivioretken. Sieltä saa vaikka mitä ja vaikka kuinka halvalla! Fantastista!

    2. Tuo kontrolin menettämisen pelko taitaa olla monilla suurena syynä lasten hankinnan empimisen, tunnistan itsessänikin. Kun on riittävästi ikää ja itsevarmuutta, tietää vihdoin kuka on ja mitä haluaa. On aika pelottavaa menettää se kauan tavoiteltu olotila.

      Lapsen saaminen herättää kaikkia ihan kreisejä ajatuksia ja reaktioita. Mun mielestä tärkeä osa vanhemmaksi kasvamista oli antaa itselle lupa vähän sekoilla siinä alussa. Se kuuluu asiaan, hormonimyrsky on vahva trippi.

      MUTTA: se menee ohi. Alkuhämmennyksen jälkeen sitä saa taas pakan kasaan ja elämä alkaa tuntua ihan normaalilta. Samalla ehkä oppii antamaan itselleen vähän armoa, kaikki joskus vähän koheltaa, ei se maailmaa kaada. Ja normaali parisuhde kestää pienen hässäkän, puolisonkin maailma siinä mullistuu yhtä lailla ja sekoilu on helposti molemminpuolista alussa. Se on ihan hyvällä tavalla yhdistävä kokemus 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *