Kaikki ei ole minun vikaani

Veikkaan, että elämäni tulee olemaan loppuun asti kamppailua siitä, mitkä kaikki asiat ovat sellaisia, joihin minä voin vaikuttaa ja mitkä sellaisia, joihin en. (Kuulostaa siltä kuin olisin aloittanut amerikkalaiselokuvan AA-kerhossa.) Olen nyt tässä kuluneen vuoden aikana alkanut oivaltaa sellaisen aika perustavanlaatuisen seikan, että minä en voi vaikuttaa joka tilanteessa siihen, miten muut ihmiset käyttäytyvät. Ja muilla ihmisillä tarkoitan 3-vuotiasta lastani.

Nyt alkaa tuntua siltä, että ensimmäinen uhma on takanapäin. Enää päiviin ei juurikaan ilmaannu irrationaalisia kohtauksia, joissa maailman järkkyy siitä, kun banaani on laitettu puoliksi tai keskellä yöllä ei lähdetä käymään kaupassa. Kielen oppiminen on ihmeellinen asia, tuntuu aivan uskomattoman ihanalta, kun ihmisen kanssa voi tehdä sopimuksia. ”Jos saat kastoa nyt jakson Ryhmä Hauta, menet sitten kylpyyn sen jälkeen ilman yhtään huutammista.” Ja näin tapahtuu, uskomatonta!

Mutta viime syksynä oli kyllä välillä vähän tiukkaa. Yksi juttu, mikä teki siitä tiukempaa kuin olisi ollut tarpeellista, oli se, että minulla on tapana syyttää itseäni erinäisistä tilanteista.”Jos ruoka olisi ollut aiemmin valmista, niin ei olisi ehtinyt tulla nälkä…” ”Jos olisin vielä selkeämmin ja ajoissa selittänyt, että seuraavaksi lähdetään kotiin, niin…””Jos olisin onnistunut saamaan lapsen eilen aiemmin nukkumaan, niin se ei olisi ollut aamulla niin väsynyt ja silloin…” ”Jos olisin jaksanut olla vähän rauhallisempi, jos ei olisi tullut kiire, jos minä en haluaisi lähteä tänään pois kotoa…”

Siskoni Lotan kanssa naureskeltiin, että oma ajatusmaailma alkaa muistuttaa sitä diskurssia, millä naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhuttiin vielä muutama vuosi sitten. ”Jos olisi ollut pidempi hame / jos ei olisi kävellyt pimeän puiston läpi / jos ei olisi ollut humalassa / jos ei olisi provosoinut itse / jos olisi istunut kotona ja lukenut raamattua…”

Valittelin tätä ystävälleni, ja hän sanoi jotain sellaista,joka muutti koko ajattelutapani. Hänellä on tapana ajatella tilanteita vähän samalla tavalla kuin minulla: että sitä on itse vastuussa vähän kaikesta.

Hän oli puhunut aiheesta terapeutilleen, joka käänsi tilanteen kiinnostavalla tavalla toisinpäin: Sinä et voi vaikuttaa kaikkeen ja kaikkien käytökseen. Itse asiassa on jopa hieman itsekeskeistä kuvitella, että juuri sinun teot, sanat ja päätökset ohjailevat loputtomiin muiden ihmisten tunteita ja reaktioita.

Joskus nyt vain on niin, että lapsi saa raivarin ja sillä piste. Se kuuluu lapsena olemiseen hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Joskus puoliso on pahalla tuulella, ja se ei liity sinuun mitenkään. Joskus ystävä, työkaveri, pomo, bussikuski tai naapuri on kärttyinen, ja se ei ole sinun vastuullasi eikä sinun tarvitse tehdä asialle mitään.

Tämä monelle itsestäänselvä oivallus on auttanut minua paljon viime kuukausien aikana. Totta kai minä voin edelleen helpottaa lapseni tunnemyrskyä ja auttaa häntä siitä läpi. Mutta minun ei tarvitse kokea siitä syyllisyyttä. Elämä on sellaista, että kaikkea ei voi ennakoida ja ruoka ei voi aina olla heti valmista. Ja se on ihan ok, että lapsi oppii tämän 2-vuotiaana. Kaikki ei pyöri hänen ympärillään – ja ennen kaikkea, kaikki ei pyöri minun ympärilläni. Se olisi hyvä oppia näin 31-vuotiaana.

Sattuuko kellään muulla olla tapana itsensä soimaaminen vähän kaikesta?

Kuvat: Lapsi odotti kovasti ensimmäistä kertaa luistelemaan pääsyä mumman ja serkkujen kanssa mutta ei sitten ihan lämmennyt tälle harjoitusmetodille, jossa roikotimme häntä pitkin jäätä. Hehehehe. Ensi kerralla etsitään sellainen luistelutuki! Onneksi pulla ja kuuma kaakao saivat luistelun kurimuksen unohtumaan.

Lue myös:

Kun lapsi on hieman kohtuuton

PODCAST // FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Kommentit (6)
  1. Koen samaa tunnetta, et ole ainut. Tuntuu että tämäkin on naisille ominaisempaa kuin miehille. Vaikka minulla ei olekaan lasta, koen ihan kaikenlaiset ihmissuhteet todella koetteleviksi joskus siksi, että ajattelen samoin itsekkäästi, että muiden ihmisten tunteet johtuvat minun tekemisistäni tai tekemättä jättämisistä. Ja jotkut ihmiset myös valitettavasti osaavat manipuloida tätä tunnetta hyväksi käyttäen…

    Pahimmillaan tämä tapahtuu myös työpaikalla. Minulla on miespuolinen kollega, joka on emotionaalisesti todella hankala, epätasapainoinen ja impulsiivinen, ja vaatii todella paljon ”ihailua” ja kehumisia päivittäisellä tasolla. Olen löytänyt itseni pohtimasta johtuuko hänen työhyvinvoinnin puutteensa siitä, etten itse ole tarpeeksi kannustava kollega, ym ja koen usein huonoa omatuntoa asiasta. Ihan järjetöntä! Jos jollakulla on vinkkejä siihen miten päästä näistä ajatusmalleista eroon, otan mielelläni vastaan. 🙂

    1. Ah, ihan tämmönen klassinen esimerkki, jossa omaa tunnetyötä yritetään sysätä toisten päälle. Älä anna sen paskiaisen nujertaa sinua, pysy kovana! Me naiset olemme niin kovan luokan tunnetyön tekijöitä, että teemme sitä herkästi kaikkien muidenkin puolesta, ja mitä me siitä saamme? Pelkkää lisää vaatimuksia ja kiukutteluja!!

  2. Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina
    11.3.2019, 22:15

    Mutta mitäs sitten, jos on kolmevuotiaan kanssa sopinut, että Ryhmä Haun jälkeen mennään kylpyyn ilman mitään huutamisia, ja sitten ohjelman loputtua se unohtaa koko sopimuksen ja heittäytyy raivoamaan, että haluaa toisen jakson, että ei varmasti mene kylpyyn ja että karkkipäivän pitää olla nyt? Ihan vaan kaverin puolesta kyselen…

    1. Siis MITÄ? Tapahtuuko joissain perheissä TÄLLAISTA? Itse en ole ikinä kuullutkaan. Omalla kolmevuotiaallani on tapana iltakylvyn jälkeen alkaa opetella piin desimaalilukuja tai ryhtyä opiskelemaan vanhaa kirkkolatinaa, joten tällainen skenaario tuntuu täysin vieraalta…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *