Kannattaako lasta pakottaa harrastamaan?

trainspotting.jpg

Kysyin blogissa tovi sitten, millaisia kokemuksia ihmisillä on ollut harrastusten valmentajista ja sain tosi kiinnostavia vastauksia. (Kiitos tuhannesti teille!) Kirjoitin niiden perusteella Ylelle kolumnin siitä, miten huono valmentaja voi tappaa lapsen harrastusinnon heti alkuunsa. Ylen tuottaja laittoi viestiä, että nyt kolumnin on käynyt lukemassa yli 20 000 ihmistä, minkä uskon tarkoittavan sitä, että monilla on kokemuksia siitä, millaista on olla huonon valmentajan alaisuudessa.

Haastattelin kolumnia varten urheilupsykologi Satu Kaskia. Hän kertoi neljän K:n säännöstä, joka koskee harrastavan lapsen vanhempia: Kustanna, kuljeta, kannusta ja kuuntele. Ihmiset kommentoivat siihen, että oikeastaan tuon pitäisi mennä niin päin, että kuuntele olisi ensimmäinen K. ”Aloite harrastukseen tai sen aloittamiseen pitäisi tulla lapselta. Ei niin, että lapsi on vanhemman harrastusväline”, yksi äiti kommentoi.

Oma lapseni ei tällä hetkellä harrasta mitään. Vein Alppua muskariin vuoden verran, ja mietin tässä, alottaisinko nyt joulun jälkeen sen uudestaan. Alppu selvästi tykkäsi siitä, ja olisi ihanaa, jos hän innostuisi musiikista noin yleensä ja aloittaisi jossain vaiheessa jonkun soittimen harjoittelun.

Mä itse soitin pianoa noin kolme vuotta, mutta jotenkin vain inhosin sitä. Yhdelläkin pianotunnilla opettaja kysyi ivallisesti, onko mulla uusi kello, kun katson sitä niin usein. Hehehhe. Ei ollut. Sitten vaihdoin soittimen kitaraan, ja jatkoin sitä intohimoisesti monta vuotta. Missään vaiheessa vanhempani eivät pakottaneet minua mihinkään harrastukseen. En usko, että niitä olisi edes kiinnostanut niin paljon, että olisivat jaksaneet käyttää energiaa siihen. Ihmisen pakottaminen vaatii nimittäin todella paljon vaivaa. (Olen oppinut tämän, kun laitan rimpuilevalle lapselle talvikenkiä aamuisin.) 

Toisaalta mä olen aina ollut aika pedantti tyyppi, vähän sellainen, että jos johonkin ryhdytään, sitä sitten tehdään. (Onneksi sittemmin olen oppinut, että aina voi luovuttaa.) Entä jos oma lapsoseni onkin luonteelta semmonen, että se ei jaksa pitkäjänteisesti harrastaa mitään? Pitääkö mun sitten maanitella sitä pysymään tietyn harrastuksen parissa, vaikka lupailla sille jotain palkintoja? Koska onhan siitä ihmiselle hyötyä, että hän tekee jotain asiaa vapaa-ajallaankin pitkäjänteisesti ja pieteetillä, siinä kasvaa henkisesti. 

No, tunnen itseni. Veikkaan, ettei minustakaan irtoa niin paljoa energiaa, että jaksaisin kovinkaan määrätietoisesti pakottaa vastentahtoista lasta harrastukseen. Elämässä on muutenkin niin paljon pakkoja (päiväkoti, koulu, vaatteiden päälle laittaminen aamulla), etten kyllä varmaankaan jaksa erityisesti suostutella lasta jatkamaan harrastusta, jos hän ei siinä viihdy. Toki tämän pakottamisen voi tehdä myös ovelasti huokailemalla oikeassa kohdassa ja ilmaisemalla hienovaraisesti pettymyksensä, jolloin lapsi syyllistyy ja jatkaa harrastusta. Ehkä otan sen keinon käyttöön!

No ei nyt sentään. Tai no, tällä hetkellä minulla on vielä tällainen idealistinen käsitys itsestäni rentona ja kannustavana joskaan ei pakottavana kasvattajana. Katsotaan, miten sitten suhtaudun tähän, kun lapsi on aloittanut 11 eri harrastusta ja lopettanut niistä 13.

 

 
Onko tietä pakotettu tai suostuteltu harrastuksiin? Jos, niin hyötyä tai haittaa siitä on ollut?

 

Alkuperäisen kolumnin voi lukea Ylen sivuilta ja kokemuksia huonoista harrastusvalmentajista aiemmasta postauksestani.

 

Kuvassa: Taimi ja Alppu harrastamassa trainspottingia

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOK

 

 

 

Kommentit (21)
  1. Tää on hankala asia. Oon periaatteessa samaa mieltä kuin sä, mutta sitten taas…mun esikoinen on vähän sellainen, että se ei innostu oikein palavasti mistään järjestetystä (innostuu kyllä todella paljon parhaan kaverinsa kanssa keksimistä leikeistä&kirjoista, peleistä ja sarjakuvista). Kuitenkin me vanhemmat ollaan todettu että monestakin syystä joukkuelajin harrastaminen on hälle hyväksi. Esimerkiksi: ”joukkuekokemus” eli saa olla osa ryhmää joka toimii yhdessä kaikki toistensa puolesta, sitten toki liikunta, sosiaaliset taidot (oppii tulemaan toimeen muidenkin kuin parhaiden kaveriensa kanssa), onnistumisen kokemukset, ja yhtenä tärkeimmistä se, että isompana hänellä on jonkinasteinen taito halutessaan harrastaa lajia edelleen (poikien on vaikea teininä/nuorena aikuisena ihan kylmiltään mennä mukaan joukkueeseen). Tämä on vaatinut jonkinasteista raahaamista treeneihin ja peleihin välillä. Mutta uskon, että tää kuitenkin kannattaa. En tietenkään itkevää ja vastustelevaa lasta veisi, mutta kyse on siitä, että lapsi vähän niin kuin haluaisi harrastamisen edut ja samalla oikeuden jäädä pois ”kun ei vaan huvita”.
    Yleisesti mun mielestä lapsi voi kokeilla aika vapaasti eri lajeja niin, että kauden jälkeen voi sitten lopettaa jos ei tykkää, tai jos on ihan kamalaa, niin muutaman kerran jälkeen.

    1. Olen kanssa kelannut tuota joukkuekokemusasiaa, ja juuri se olisi kyllä tosi kiva tarjota lapselle. Eikä nämä tietenkään mustavalkoisia ole, enkä näe pientä maanittelua kyllä minään ihmisoikeusrikkomuksena. Jotenkin niin, että taustalla on se ajatus, että kokonaiskuvassa homma on lapsen parhaaksi… Hankalaa, todellakin!

      1. Joo ja ei meilläkään alle 4-vuotiaat ole harrastaneet mitään kuin ihan satunnaisesti, huh sentään! Tässä on kyse nyt koululaisesta, joka eskarilaisena kokeili eri palloilulajeja ja tykkäsi tuosta yhdestä, jonne sitten olemme kuskanneet nyt 3 vuotta. Yleensä lähtee kyllä ihan mielellään, mutta ei ole niitä jarilitmasia jotka harjoittelee vapaa-ajallaan yksin kentän nurkalla…

  2. Mä olen aina saanut harrastaa juuri sitä, mitä itse olen toivonut, eikä mun vanhemmat ole mua koskaan mihinkään edes ohjailleet saati sitten pakottaneet. Samaa linjaa olen pitänyt omien lasten kanssa. Lapaset osaavat jo hyvinkin pieninä kyllä kertoa mistä pitävät ja kokeilemalla se viimeistään selviää.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *