Kohtuuttomuuksia

tuoli sotku.jpg

Jep jep jep, uhmaikä. Mutta jotenkin sitä aina kuvittelee, että juuri minun lapsellani olisi taianomaisesti päässään sellainen kohtuullisuuden ja reiluuden vaaka, joka johtaisi siihen, että se automaattisesti kohtelisi minua niin kuin ihmistä. Sellaista ei tietenkään ole, ja ihminen on kulttuurinsa konstruktio, eli kaikki pitää oppia ja ennen kaikkea opettaa. Ei 2-vuotias osaa edes sanoa reilu, miten se voisi tuneta reiluuden käsitteen saati noudattaa sitä.

Mun pitäisi hokea takoa tuota koko ajan päähäni, koska jos hetkeksikin unohdan sen, alkaa tuntua hilppasen kohtuuttomalta, kun: 

– lapsi huutaa junassa 45 minuuttia, koska puolitin hänen karjalanpiirakan, jotta hän voisi syödä suoraan riisiosuutta eikä joutuisi repimään piirakan kuoria irti. ”Piilakka on likki! Likki!”

– lapsi järkyttyy ikihyviksi, kun ei voi ottaa isin tennismailaa päiväkotiin leluksi

– lapsi menee makaamaan kasvot lattiaa kohti ja ulisee, kun olen kehdannut puolittaa hänelle tarjoamani banaanin (okei okei, ymmärrän vähemmästäkin, tämän lapsen ruokia ei lähdetä puolittelemaan, miten typerä voin olla, kun en opi kerrasta)

– lapsi purskahtaa katkeraan itkuun, kun ei saa vedellä potkupyörällään Hämeentietä pitkin (siinä liikkuu muutama auto)

Kerroin IG-storyssäni siitä, miten olen alkanut viime aikoina huvittaa itseäni näissä tilanteissa sillä, että kuvittelen 2-vuotiaani poikani 32-vuotiaana miehenä, ja mietin, millaista olisi, jos aikuinen ei olisi vielä oppinut minkäänlaista tunnekontrollia ja riehuisi puolitetusta banaanista yhtä mielivaltaisesti. Se aiheuttaa minussa paljon huvitusta, kun katson lohduttomana lattialla kieriskelevää lastani.

Sain myös paljon lohdullisia viestejä, joista tuli hyvä mieli. Vanha klassinen minä en ole ainoa auttaa näissä tilanteissa paljon. Muidenkin lapset osaavat, sain esimerkiksi:

– videon siitä, kun 2-vuotias tyttö pyöriskelee maailman hylkäämänä lattialla ja huutaa tuskissaan, sillä ”isä meni avaamaan takin vetskarin viimeisen sentin”. Ymmärrän, omakin maailma tuhoutuisi tuossa tilanteessa.

– kokemuksen siitä, kun 4-vuotias tyttö oli kertonut äidilleen: ”Jos sä et lue tätä kirjaa mulle tänään, niin mä en halua enää olla sun lapsi.”

Nykyäajan lapset. Arvostan niiden draaman tajua.

 

Millaiset asiat ovat saaneet teidän lasten maailman romahtamaan?

 

Kuvassa: Kun paperi ei enää riitä.

 

Lue myös:

Lapsi kalisuttelee kirkossa kastetoimituksen aikana – minä valitsen nauraa

Jokainen taito tulee yllätyksenä

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit (14)
  1. Reilu yksivuotias keksii draamaa itse, jos sitä ei muuten ilmaannu. Laittaa tahallaan väärän muotoista palikkaa palikkalaatikkoon ja kun ei mene, paiskaa palikat mäkeen ja heittäytyy lattialle itkemään. Kai sitä täytyy raivaritkin opetella, että osaa sitten oikean paikan tullen antaa mennä 😀

    1. Hahaa, erittäin hyvä pointti. Mys raivarit täytyy opetella! Elämä olisi ihan kaameaa, jos ei osaisi missään tilanteessa raivostua 😀

  2. Meillä uhmaikäinen kaksvee ja eri kierroksilla uhmassaan oleva viisvee saa välillä keskenään kans melkoisia kriisejä aikaan, tyyliin: ”Äiti!! Pikkusisko sano, etten saa kaakaota vaan pelkkää vettä!”. Yks automatka isomman kans ”keskusteltiin” (eli lapsi huutoitki ja minä rauhoittelin) siitä, miksi omakotitaloa ei voi vaan ostaa ihan sen takia, että lapsi haluaa trapetsin -.-’ Toisaalta taas isompi on oppinut jollain tasolla huumoria niin, että tilanteet saattaa päättyä nauruun, kun ipana itsekin huomaa oman käytöksensä olevan vähintäänkin hassua 🙂

    1. Ah, ihana ajatus, että huumori voi kehittyä joskus noin korkealle levelille!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *