Kolme lasta, neljä naista

Juliaihminen

Vietettiin elokuun viimeinen viikonloppu meidän mökillä Kakskerrassa Raisan, Mirjan ja Mannen sekä meidän lasten kanssa. Vieläkin jaksan ihastella sitä, miten tuonne Kakskertaan pääsee noin kolmassa tunnissa julkisilla, eli junalla ja Turun paikallisliikenteen bussilla. 

Nyt kun lapsemme ovat 2- ja 3-vuotiaita, ne ovat jo aivan mainiota seuraa toisilleen ja meille. Toki aina välillä piti taltuttaa joitain pieniä maailmaa musertavia erimielisyyksiä ("toi otti mun kalan"), ja viikonlopun lopuksi hylly, jonne laitetteiin kaikki "jos ette osaa leikkiä sillä, niin minä otan sen teiltä kokonaan pois" -esineet oli melko täynnä. Koska kukapa nyt ei haluaisi leikkiä yksin sulkapallomailalla tai kumipallolla, ei niitä todellakaan kavereiden kanssa jaeta.

Tehtiin luonollisesti satokausityydytys-ruokia, eli uunivihanneksia ja lohta. Lauantaina leivottiin sekä puolukkamustikkapiirakka että omenahyve. Täydellistä nautinnoille antautumista oli käsillä.

Lasten kanssa oli myös jotenkin kivutonta ja kepeää saunoa. Käytiin myös uimassa suht lämpimässä järvessä, ja Alpusta on kuoritunut tänä kesänä todellinen vesipeto. Nytkään se ei olisi halunnut lähteä ylös, vaikka huulet sinersivät.

Lauantai-iltana vietettiin järvellä elotulien iltaa, mikä tarkoitti sitä, että vastarannalla paloi jylhä kokko ja illan mittaan ihmiset ampuivat raketteja. (Länsi-Suomessa tapahtuman nimi on ilmeisesti venetsialaiset.)

Molempina iltoina oltiin kyllä taas todella melkkiksiä, ja mentiin nukkumaan oikeastaan yhden aikuisten seurassa nautitun riesling-lasillisen jälkeen.

 

Joka kerta, kun teen tämän porukan kanssa minkä tahansa viikonloppu- tai arkiretken, päätän mielessäni, että näitä pitää tehdä aina vain lisää. On niin kivaa vain löllyä. Ja on meillä nyt taas suunnitteilla kaikenlaista. Seuraavaksi tarkoitus olisi mennä Kaurilan saunaan, mutta ilman lapsia, koska kyllä sitä välillä pitää saada olla ystävien kanssa ilman showta.

Tällaisista viikonlopuista tulee sellainen olo, että elämässä voi järjestää itse itselleen jatkuvasti kaikenlaista kivaa, niin että ei tässä nyt tarvitse odotella mitään ensi kesää. Yhtä lailla voi nauttia syksystä ja talvesta, kun eivät nämä ystävät minnekään talvihorrokseen katoa.

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

 

Kommentit

Vilmiss (Ei varmistettu)

Öööö miks mä opin vasta nyt sanan melkkis??? Käyttöön!

Juliaihminen
Juliaihminen

Tervetuloa melkein keski-ikäisen ihmisen elämään <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Haluaisin, että mun elämässä ois enemmän tällaista. Mutta, ei kukaan jaksa (enkä usein itsekään) järjestää tai lähteä, kaikki selviytyvät yksin arjestaan omissa poteroissaan. :(

Juliaihminen
Juliaihminen

Just noin käy vain niiiin helposti.

Ja toisaalta, me kanssa puhuttiin, että mahtaisiko onnistua kahden lapsen kanssa.. (Toisaalta lohduttaudun sillä, että jos olisi kaksi lasta, niin lapsella olisi myös kaksi vanhempaa.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Missä Alpun kaksisarvilippis on?

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahhaha, sain sen HBO-kanavan tiedottajalta ja kaveriltani Nina Palmroosilta. Itse en ehkä olisi hankkinut tuollaista, mutta Alppu rakastui siihen niin ikihyviksi, että sillä on se päässään jopa nukkuessa päiväkodissa.

Kyse on siis HBO:n lastenkanavasta, ja olen sitä mieltä, että Alpun pitäisi alkaa saada pikkuhiljaa jotain sponssia, kun se on kiertänyt esim koko kesän ympäri Suomea mainostamassa kyseistä tuotetta :D

(Jotkut tatuoi ihoonsa logoja, jotkut liimaa logohatun päähänsä.)

norps123 (Ei varmistettu)

Mutta näissä kuvissa hän on ilman pippistä! *shocked* (Tätä alkuperäinen kommentoijakin taisi tarkoittaa.)

Juliaihminen
Juliaihminen

Lol!! Mä luin ”mistä” mutta siinä lukikin ”missä”!!

Mä siis riistin pippiksen päästä, koska halusin edes yhdet kesäkukat ilman tuota kaunista asustetta.

Juliaihminen
Juliaihminen

öö siis kesäkuvat.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ja kyllä onnistuu myös kahden lapsen kanssa, miksipä ei :-) Elämä on ihan hyvä!

Vierailija (Ei varmistettu)

Olet sivunnut aihetta ennenkin (korostamalla kivasti sitä, miten lapsettoman sinkun ei pidä päätyä nukkumaan sohvalla jne.), mutta toivoisin vaan vielä lisää juttua siitää, miten ystävyyteen ja ystäväporukan dynamiikkaan vaikuttaa se, että osa saa lapsia ja osa ei. Tuli vaan mieleen tän jutun otsikosta. Miten olette puhuneet siitä? Onko ollut hapuilua siihen, miten homma toimii?

Oma ystäväpiiri on suurimmalta osalta vielä alle kolmekymppisiä ja lapsettomia, mutta aistin muutoksen merkkejä horisontissa ja kaipaan tietoa siitä mitä on tulossa!!!

Vierailija (Ei varmistettu)

Oi tälle suuren suuri komppaus!

Mun läheisimmässä ystäväpiirissä on käynnissä myllerrys kun yksi meistä sai lapsen 1v sitten. Osa on hankkimassa ehkä lähivuosina, minä taas vasta vuosien päästä. Tämä lapsen hankkinut on muuttunut ihan kokonaan ja tuntuu etääntyneen kovasti meistä muista. Ei enää voi nähdä arki-iltaisin (siis klo 19 pitää lähteä kotiin), koska "vauva pitää saada nukkumaan ajoissa" vaikka lapsella on ihan täysillä messissä oleva isä. Ei juo enää tippakaan alkoholia (ei sillä että olisi nyt pakko dokata) ja lähtee kaikista synttärijuhlista ja kihlajaisistakin ajoissa kotiin, vaikka isä olisi siellä lapsen kanssa. Ei ole myöskään oikein enää kiinnostunut meidän muiden ihan tavallisista kuulumisista.

Jotenkin mä oon niin järkyttynyt tästä muutoksesta vaikka toki ymmärrän, että mä en lapsettomana voikaan sitä ymmärtää. Harmittaa tosi paljon että menetin mun entisen parhaan ystävän ja sain tilalle haljun ihan lapsessa kiinni olevan kaverin. Mua kauhistuttaa itse hankkia lapsia joskus kun näen ton muutoksen niin suurena ja negatiivisena. Musta tuntuu, että näin ei saa sanoa ääneen ja tähän tulee varmaan kipakoita kommentteja alle mutta tässä on mun suodattamattomat ajatukset.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun korviin (koulutettu, 25vee, lapseton) kuulostaa rehelliseltä ja tosi tavalliselta ajattelulta, mitä ainakin mun ympärillä on.

Tämän takia haluisinkin just kuulla siitä, miten asiaa käsitellään hyvin. Haluisin että tästä puhutaan enemmän. Musta tuntuu että mun 10-15 vuotta vanhemmat ystäväni, joilla on lapsia, varoo mun seurassa puhumasta lapsista, vaikka kuulisin niiden rehellisiä ajatuksia vanhemmuudesta ihan yhtä mielelläni kuin vaikka rahasta tai parisuhteesta tai hyvistä Netflix-sarjoista. Ne vaan näyttää siltä, että pelkäävät vaikuttavansa tylsiltä. Ja mä pelkään, että jos hankin lapsia, vaikutan itse tylsältä ja menetän ison osan lapsettomista kavereista. Miksi lapset eriyttää ihmisiä? Sos!

Suosittelen Anu Silferbergin Äitikorttia (Bookbeatista esim) ihan kaikille. Varsinkin sen alkua! Kumpa ois enemmän sellasta puhetta (ja tällasta kuin täällä blogissa, tämä on super!!).

Juliaihminen
Juliaihminen

Nämä on mega hankalia juttuja!

Tästä pitää kyllä kirjoittaa ihan oma postauksensa, on sen arvoinen aihe, mutta näin lyhyesti: Fiilaan sekä ystävääsi että sua 100 %. Jotenkin lapsen saaminen laittoi oman pään totaalisen sekaisin, ja musta tuntuu, että vasta ehkä reilun vuoden jälkeen aloin "palautua" normaaliksi itsekseni. (Esim aloin taas juoda alkoholia - ja believe me, se on ihan oikeasti tärkeä osa elämääni ja nautintojani.)

Mulle kävi kanssa vähän niin, että vaikka lapsen isä pystyi hyvin nukuttamaan lapsen, niin sitten vain jotenkin spennailin ja lähdin usein ajoissa kotiin. Tunnen siis pistoa sydämessäni, kun luen tätä kommenttia, sillä olen varmaan vähän tuollainen ollut monelle ystävälleni vauvavuotena. Sitä on kuin ufo hetken aikaa.

Meidän tämä nelikko on oikeastaan muodostunut vasta sen jälkeen kun kaikki olivat saaneet lapsen. Marianna, jolla ei ole lasta, on meidän vauvakuiskaaja, jota ei lapsijutut häiritse - ja toisaalta ei me lapsista kauheasti puhutakaan, kun on niin paljon muutakin räntättävää maailmassa. Mutta jotenkin se, että kaikki ovat saaneet olla tässä jengissä omilla ehdoillaan, on tehnyt elämästä hirveän helppoa. Ketään ei häiritse, jos joku jättää tulematta viime hetkellä, vaan kaikki ymmärtää, että aina ei huvita. Veikkaan, että moni lapsetonkin ihminen haluaisi mielellään tavata ystäviään niin, että on optio jäädä halutessan himaan ilman että muut ärsyyntyy ja alkaa syyttää ohareiden tekemisestä. Näin näkeminen ei myöskään tunnu koskaan velvollisuudelta Ehkä juuri tällainen joustavuus ja ymmärrys muita kohtaan yhdistää meitä vahvasti. 

Mutta joo, ehkä sanoisin, että hang in there, kyllä se sun kaveri sieltä vielä palaa - ja jos ei palaa, niin voi olla että hän kärsii siitä itse eniten. En usko että lapsen saaminen loppujen lopuksi muuttaa ihmistä niin kovin paljon, mutta vauvavuosi saattaa kyllä mennä vähän huuruissa :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla ei ole lapsia, mutta melkein kaikilla kavereilla on. On ollut jo pidemmmän aikaa. Yhden kanssa lapsen tulo ei ole muuttanut paljoakaan, toisen kanssa on lähennytty sen myötä, yksi on ollut minuun helvetin pettynyt, kun en ole tarpeeksi tukenut häntä hänen äityidessään. Viimeinen on ollut aika ahdistavaa. Eli ei ole standardimallia. Äitiys muuttaa totta kai ajankäyttöä. Mutta on minullakin elämässä kaikenlaista menoa, joten en istu kotona itkemässä tyttöjeniltojen perään.

Dippadaadaa (Ei varmistettu)

Tämä on mun mielestä mielenkiintoinen keskustelu. Haluaisin heittää pari huomiota myös edellisistä kommenteista.

On varmasti pelottavaa ja ihmeellistä, kun ystävä uppoutuu uuteen elämänvaiheeseensa - varsinkaan, jos itse ei ole sellaista kokenut. Ja on ymmärrettävää, että silloin tavallaan myös pelkää menettävänsä ystävänsä. Kuitenkin elämä muuttuu ja jatkuu - kaikki ei voi aina olla niin kuin silloin opiskeluaikana, kun nähtiin joka ilta toisten luona ja ystävät olivat se perhe. Itsekin toista lasta odottavana haikeilen joskus näiden aikojen perään. Siksi olisi hyvä myös pyrkiä ymmärtämään sitä lapsen saavaa osapuolta eikä syyllistää muutoksesta, koska muutos on luonnollista. Itse olen saanut kovasti vihjailuja siitä, kuinka "Teet niin kauheasti, ei äidin tarvisi noin paljon tehdäkään, kyllä voi itseäänkin ajatella" ja "Menet vaan käymään jossain" ja "Kyllä se vauva pärjää" ja "Kyllä itseäänkin pitää ajatella". Nämä kommentit ovat jotenkin harmittaneet, sillä itse olen nauttinut vauvan kanssa olemisesta, kokenut sen paljon tärkeämmäksi kuin vaikkapa yksin elokuvissa käymisen (olen kyllä käynyt elokuvissa vauvan syntymän jälkeenkin) ja mielestäni ne kertovat myös kommentoijan peloista ja ehkä tietynlaisesta itsekeskeisyydestä, joka muuttuu kun saa pienen vauvan (enkä puhu itsekkyydestä tai tarkoita sitä, etteivät lapsettomat ajattelisi muita. Joskus ajattelevat paljon enemmänkin). Ihan kuin en saisi nauttia vauvastani ja siitä elämänvaiheesta. Kommentit ovat varmasti tarkoitettu myös tueksi, mutta loppujen lopuksi eivät ole olleet sitä. Olisiko tästä voinut olla kyse ylemmmällä kommentoijalla, joka ihmetteli, kun ei ollut "tukenut äitiydessä" kaveriaan?

Muissa kommenteissa ihmeteltiin myös, ettei kaveri enää pääse iltamenoihin tai lähtee kauhean aikaisin. Onhan se tylsää, jos ei koskaan enää voi olla mukana, mutta on se tylsää myös tälle äidille, jos kaverit aina näkevät vain iltaisin baarissa tai illanistujaisissa. Voisiko niitä treffailupaikkoja vähän muuttaa? Voisiko lapsi olla joskus mukana ja joskus ei? Päivällä tapahtuvat näkemiset ovat usein helpompia - ja jos lapsi herää poikkeuksetta vaikka 5.50 joka aamu, on yöunen merkitys niin suuri, että nukkumaan voi joutua lähtemään vaikka ihan siksi.

On ikävää, jos kaverit odottavat ja vaativat, että ystävä ei saisi muuttua, kun hänen elämänsä on mullistunut suuremmin kuin koskaan ennen. Ja useimmat vanhemmat kuvailevat tätä mullistusta elämänsä parhaaksi. Ehkä muutos voi olla myös hyvästä ja molemmat voivat oppia toisiltaan?

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä kommentti oli ihana, sanoit munkin asian paremmin kuin olisin itse osannut.

Minä olen just se äiti, jonka on pakko lähteä kotiin viimeistään klo 20, vaikka vauva on siellä isänsä kanssa. Lapsi ei nukahda ilman minua ja pikkutunneille huudattaminen ei kiinnosta. Ymmärrän, etteivät lapsettomat kaverit välttämättä voi ikinä käsittää tätä pakkoa ja se on ihan ok.

Olen kuitenkin pohjattoman surullinen siitä, että ystäväni lipuvat vain kauemmas. Toivoisin, että voisimme joskus tavata alkuillasta tai lounaalla. Tai viettää iltaa ilman alkoholia. Tai että he tulisivat meille illalliselle. Tai ehkä lähtisimme viikonloppuna päiväsaikaan ikkunaostoksille/lenkille/whatever. On surullista, että joidenkin ystävien kanssa se ainoa mahdollinen yhteinen tekeminen tuntuu olevan yömyöhään dokaaminen. (Sekin on hauskaa, ei siinä).

Muutama ihan lapsetonkin kaveri on onneksi kolmekymppistyttään alkanut preferoida pitkiä yöunia ja melkkismäisiä ajanviettotapoja. Heitä näen yhtä paljon kuin ennenkin, teemme vain eri asioita. Ja todellakin puhumme enimmäkseen muusta kuin lapsista. Kun kerran aikuisseuraan pääsen, haluan myös puhua aikuisten juttuja.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ylempi kommentoija tässä taas moi. Siis se "en tukenut ystävää äitiydessä". Minulle on ollut selvää, että tapaamiset järjestyy lasten ehdoilla ja lapsiperheiden aikataulujen mukaan. Enkä ole esimerkiksi ikinä ehdottanut tai olettanut, että ystävät tulevat tapaamaan minua ilman lapsia. Toki he ovat joskus itse sitä toivoneet, jolloin näin on tehty. Minusta on myös ihanaa puhua ystävieni lapsista ja kasvatukseen liittyvät dilemmat ovat minusta kiehtovia. On etuoikeus nähdä tätä puolta elämää ja on kiva, että kelpaan niihin keskusteluihin , vaikka en itse äiti olekaan. Näillä spekseillä olen olen toiminut kaikkien lapsellisten ystävieni kanssa. Silti yhden kokemus oli, että jollain lailla hänet hylkäsin. Kommenttini pointti oli, että asiat voi ystävyyssuhteissa mennä lasten ilmaannnuttua hyvin monella tavalla. Se ei aina ole kenenkään syy.

Kommentoi