Kolmenkympin kriisi on astunut ovesta sisään

julia ikkuna3.jpg

Sairasta, mä täytän kahden viikon päästä KOLKKENT vuotta!

En ole koskaan aiemmin kokenut minkäänlaista ikäkriisiä. Suuri osa mun ystävistäni on mua jonkun verran vanhempia (esimerkiksi Tiki on mua kuutisen vuotta vanhempi), joten olen vähän niin kuin elellyt siinä sivussa itseäni vanhemman ihmisen elämää, enkä ole ehtinyt kriisiytyä. Olen puuhastellut mukavia juttuja, ja asiat ovat vain ikään kuin soljahtaneet aina seuraavaan tilaan ilman sen suurempia päätöksiä. Olen ollut melko tyytyväinen elämääni.

Olen jopa vähän ylimielisesti miettinyt, että mitä nämä ihmiset tästä ikäkriisistä oikein jauhavat, se on tuntunut vähän keksityltä. Mulle ei sellaista varmastikaan tule, koska paletti on niin hyvin kasassa ja olen tällainen järkevä ihmisyksilö.

Trollolololllooo! Karma is a bitch. Nyt mulle on nimittäin iskenyt aivan järjetön ja saatanallinen ahdistus siitä, että mä olen tämän ikäinen ja aika kuluu!!!! Ymmärrys tästä hiipi mieleen tuossa viime syksynä, ja on voimistunut koko ajan. Nyt mä olen ollut päästäni sekaisin jo monta kuukautta. 

Kyseenalaistan koko ajan mun valintojani eri elämänalueilta. Päässä saattaa pyöriä luupilla monta kertaa päivässä tällaiset ajatusketjut, vaikkapa duunihommeleihin liittyen:

 

Olenko mä saavuttanut mitään järkevää elämässäni? En todellakaan ole!!!!

Sitten järki yrittää välillä jotain, että: ”No kyllä sää ainakii…” 

Ja tunne huutaa taas: ”EN OLE! EN YHTÄÄN MITÄÄN JA KAIKKI ON PASKAA! Mää vaan mietin mietin, milloin mä tein sen viimeisen ratkaisevan valinnan, jonka jälkeen KAIKKI ALKOI TUHOUTUA! Oliko se jo yläasteella? Vai vasta lukiossa?”

Sitten järki yrittää toppuutella: ”Noo, ei kaikki ole tuhoutunut, sullahan on ihan hyvä eläm…”

Tunne vastaa: ”EI OLE! Mää oon jo kolkkent! Kolkkentvuotiaana ollaan jo saavutettu vaikka mitä, tai ainakin kaikkea sitä mitä SÄÄ ET OLE!”

Järki: ”No on sulla toi lapsi.”

Tunne: ”MIKÄ SAAVUTUS SE MUKA ON? KYLLÄ HITLERILLÄKIN OLI LAPSI!”

Järki: ”No itse asiassa Hitlerillä ei ollut lasta.”

Tunne: ”Ei kyse ole nyt siitä, vaan siitä, että en ole tehnyt mitään järkevää ammatillisesti. Mistä maailma munt muistaa? Ei mistään! Mä esimerkiksi valitsin aivan liian kevytkenkäisesti opiskelualakseni viestinnän (”No jos nyt vaikka tommosta”). En tehnyt plus miinus -listoja, en käsitekarttoja tai syväanalyysiä aiheesta. En miettinyt yhtään, mihin työllistyn, millä palkalla, millainen urakehitys on luvassa ja onko koko hommassa mitään järkeä.”

Järki: ”Ihan hyvä työ sulla on, ja ihan hyvä palkka. Etkä sää olisi varmaan niillä plus miinus -listoilla päätynyt mihinkään muualle. Ja sähän tykkäät tehä tota.”

julia ikkuna2.jpg

Tunne: ”SE EI RIITÄ. KAIKKI KAVERIT OVAT NIIN MENESTYNEITÄ! Ja Britney Spearskin oli tämän ikäisenä jo saavuttanut vaikka mitä ja selvinnyt vuodesta 2007!”

Järki: ”Jaa se on pois sulta sillä lailla että..?”

Tunne: ”No ei mitenkään, mutta MÄÄ OLEN JÄMÄHTÄNYT ELÄMÄSSÄNI.”

Järki: ”Noo totaa, mihin?”

Tunne: ”KAIKKEEN. Mun pitäisi vähintään olla oman kasvuyritykseni toimitusjohtaja, olla kerännyt apurahoja kaikenlaisiin kirjaprojekteihin, osata puhua ranskaa kunnolla, osata ylipäänsä jotain kunnolla, olla erikoistunut johonkin asiaan. Olla joku niche, josta munt tunnettaisiin. Tai vähintään mun pitäisi haluta olla toimitusjohtaja ja hankkia se niche. Mutta en mä halua enkä ainakaan jaksa.”

Järki: ”No, mitä sä sitten haluat?”

Tunne: ”Aaaaaa! Mä haluaisin tietää, mitä mä haluaisin! Ja se, ettei tee päätöstä on sekin päätös.”

Järki: ”Nyt alkaa kuulostaa pelottavalla tavalla Paulo Coelholta.”

Tunne: ”Niin siinä käy, kun on tällä lailla tuudittautunut omaan mukavuuteensa, eikä ole mennyt epämukavuusalueelle, jossa TAIKA tapahtuu.”

Järki: ”Ööö, mikä taika?”

Tunne: ”No se taika, johon kaikki muut ovat taianomaisesti päässeet osalliseksi. Se mikä tekee niistä mielenkiintoisia ja saa ihmiset kunnioittamaan niiden saavutuksia.”

Järki: ”Tuo ’mitä muut ajattelee’ on vanha ja hyödytön virsi, mitä sä siitä kostut? Et mitään. Eikö ne epämukavuusalue-horisijat aina puhu, että unohda mitä muut ajattelee.”

Tunne: ”Joo-o. Ja sitten niiden instagram-sitaateissa aina lukee, että do what you love and love what you do, mutta kaiken tulee kuitenkin tapahtua siellä epämukavuusalueella!! Miten se on edes mahdollista?! Eikö se ole jonkinlainen irvokas oxymoron?!”

Järki: ”No tähän kypsään ikään mennessä sun olisi pitänyt jo oppia, että maailma on irvokas oxymoron. Nyt ihan oikeasti. Vedä henkeä. Jos sä et olisi tehnyt niitä valintoja, jotka olet nyt tehnyt, et olisi tässä. Sulla on kiva aviomies ja kivat ystävät ja ennen kaikkea Alppu, ja sitä sä et vaihtaisi mihinkään ikinä.”

Tunne: ”En tietenkään vaihtaisi.”

Järki: ”Niin jos tää olisi semmonen aikakone-elokuva, joita oli muodikasta tehdä joskus 2010-luvun alussa, niin jos sää menisit taaksepäin ja muuttaisit jotain, niin sitten sää menettäisit Alpun. SITÄKÖ SÄ TÄSSÄ HALUAT?! SITÄKÖ?! MENETTÄÄ OMAN LAPSESI?!”

Tunne: ”No en mää nyt SITÄ halua.”

Järki: ”Niin.”

Tunne: ”Mutta entä tästä eteenpäin?! Entä nyt? Mitä seuraavaksi! Valintoja nainen, valintoja! Saavutuksia! Epämukavuusaluetta! Mene sinne epämukavuusalueelle ja saavuta niitä saavutuksia.”

Järki: ”No jos jotain on tässä saavutettu, niin kyllä tämä kaikki aika epämukavalta tuntuu. Että sille alueelle on nyt sitten viimein päästy.”

 

Jep, sitten tämä luuppi vaan jatkuu ja jatkuu. Mä veikkaan, että kyse ei ole pelkästä kolmestakympistä, vaan siitä, että äikkärin jälkeen pää on edelleen vähän sekaisin. Äitiyslomalla oleminen sai mut tajuamaan, että elämä on hirveän arvokasta ja ohimenevää, ja että oma aika kannattaa käyttää oikeasti hyvin. Mutta mitä se hyvin sitten on, on täysin toinen kysymys.

Kyllä mä tällä hetkellä harkitsen jonkinlaista lobotomiaa, jotta pääsisin näistä ajatusluupeista.

 

 

Onko ketään, jolla on ollut samanlaisia keloja?Tai peräti ketään, jolla olisi ollut samanlaisia pohteita, ja joka olisi selvinnyt niistä kuiville? Miten?

 

 

Lue myös:

Sen vain tietää on surkea elämänohje

Apua, verotietokateus iski

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA   

Kommentit (52)
  1. Voi kuule, sä vertaat itteäs ihan vääriin ihmisiin. Kuten aina sanon: pitää aina verrata itteään narkkareihin. Toimii muuten paskamutsifiiliksiinki.

    Mutta joo, on ollu mullakin samanlaisia aatoksia. Haluisin olla töissä viestintäalalla, kirjottaa omaa blogia ja parantaa maailmaa järjestöhippinä. Kuulostaako tutulta toi eka osa? Se mikä ittelle tuntuu riittämättömältä on just se, mistä joku toinen haaveilee.

    Omien unelmieni sijaan oon työttömyyspätkältä äitiyslomalle jääny kahden lapsen äiti, jolla on työkokemusta hädin tuskin 2,5 vuotta ja ikää 33. Ja ihan samalta musta tuntuu, ei nämä lapset ole mikään saavutus, kaikessa ihanuudessaanki ne on vaan biologiaa – ja lahja.

    Luuserifiiliksistäni pääsen kuitenkin kaikkein tehokkaimmin yli muistamalla tämän: mun elämä on muutaman vuoden myöhässä, koska sairastin sen muutaman vuoden keskivaikeaa masennusta. Hakkasin sen masennuksen ja se on semmonen saavutus, mitä ei keskivertopulliaisella ole, vaikka se ei nyt näy missään.

    Ei kannata siis vertailla. Jokasella on oma polkunsa joka menee just niinku menee.

    Tai jos nyt lähtee vertailemaan, niin vertailee todellakin niihin narkkareihin. Aika arbitraaristahan se joka tapauksessa on se vertailukohteen valinta.

    1. Viisas kirjoitus, ja todella paljon kunnioitusta masennuksen selättämisestä.

    2. Hahahaha! Tosta tulee mun ohjenuora numero yksi! 😀 

      Ihan huikeaa kuulla, että selvisit masennuksesta, se on kyllä jo todellinen saavutus elämässä. Musta se on jo eräänlainen niche itsessään. Mun kokemuksen mukaan (ei oman, mutta lähipiirissä vierestä seuranneena) masennuksen voittaminen on vähän kuin syövän voittaminen, todella iso asia.

      Kiitos ihanasta kommentista! 

    3. Miksi narkkareihin?

  2. Jos yhtään lohduttaa, niin mä aina luen tätä blogia ja mietin, miten joku on voinut saavuttaa tuossa iässä niin paljon ja miten joku on voinut säilyä siitä huolimatta niin hulvattoman hauskana ja oikeudentajuisena tyyppinä. Oot ihan mahtava!

    1. Oi ei! Niiiin ihanasti sanottu! Hunajaa tällaisen vähän sekaisin olevan naikkosen sielulle.

    2. Mä ajattelen susta ihan samoin. Musta oot ihan hurjan menestynyt kolmekymppiseksi! Sulla on oman alan vakkarityö josta vielä pidät, hyvä palkka, omistusasunto keskustan tuntumassa, kiva mies ja ihana lapsonen. Mun mittapuulla toi on tosi hyvä saavutus! Mullakin on kiva mies ja aivan ihana vauveli, mutta jäin äitiyslomalle määräaikaisesta työstä, eli mulla ei oo mitään mihin palata. Oon muutenkin tehnyt pelkkää pätkää ja kaikkee sekalaista tutkimushommaa ja en oikein osaa mitään. Ja mulla on tosi paljon villimpi pääaine kun sulla. Viestintä on oikeen konservatiivinen valinta verrattuna. Asun appivanhempien omistamassa vanhassa kauniissa mutta ihan totaalisen vanhassa ja rönttösessä talossa, eli mulla ei ole mitään omaa. Talokin on vielä itä-vantaalla. Ja mä oon jo 33! Että sä oot ihan mun idoli kuule!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *