Kotiintuloraivolle on tieteellinen selitys + 3 muuta viisautta kirjastamme

lapsiperheen parisuhdekirja ja leipä.jpg

Aina silloin tällöin blogini saa maistaa harvinaista herkkua, kun saan tänne vieraskynän kirjoittajaksi. Tähän mennessä Sofia ja Tiki ovat toimineet vieraskyninä, nyt laajennan repertuaaria Raisaan! (Sofia on julkaissut täällä pyynnöstäni synnytyskertomuksensa, kokemuksia vauvan lonkkaluksaatiosta sekä 41 kauhuelokuvasuositusta. Tiki taas on kertonut, millaista oli olla hoitovapaalla Alpun kanssa.)

Raisaa pyysin kertomaan, mitä hän oppi tehdessään Lapsiperheen parisuhdekirjaa. Tämä on kiinnostavaa settiä, kannattaa lukea:

 

Ollaan saatu Julian kanssa mahtavaa palautetta Lapsiperheen parisuhdekirjasta, kiitos siitä! Parhaiten mieleeni on painunut viesti, jossa ihminen kertoi lukeneensa siitä parhaita paloja ääneen myös puolisolleen. (Oma rakas puolisoni on viime aikoina halunnut lukea mulle ääneen ”parhaita paloja” Tapio Tammisen kirjasta Kansankodin pimeämpi puoli. Kyllä, olisin mieluummin kuunnellut Lapsiperheen parisuhdekirjaa, joka ei sentään ole aivan noin synkkää kamaa.)

Kirjaa kirjoittaessa koin itsekin lukemattomia isoja ja pieniä ahaa-hetkiä. Osa niistä on muuttanut elämääni peruuttamattomasti. 

Tässä tulee tärkeimmät opit, jotka sain Lapsiperheen parisuhdekirjaa kirjoittaessani:

 

1. Kotiintuloraivolle on tieteellinen selitys

Nuorena olin hetken hommissa eräässä työpaikassa, jossa en ollenkaan viihtynyt. Noina aikoina olin päivittäin kammottavin versio itsestäni, mutta en kuitenkaan töissä vaan kotona. Töistä tullessani kiukuttelin poikaystävälleni, jopa haastoin riitaa hänen kanssaan. (Elin siis ikävällä tavalla todeksi Vestan Turvallista sotaa -biisin sanoitusta, heh.)

Nuo ajat palasivat elävästi mieleeni, kun sain vauvan.

Jossain vaiheessa ”seesteistä” pikkuvauva-arkea ryhdyin nimittäin taas vanhaksi tutuksi kotiintuloraivoajaksi. Kun puoliso palasi töistä kotiin mun ja vauvan luo, tunsin vastustamatonta halua kiukutella hänelle tovin. Raivonpuuskan jälkeen sieluni oli jälleen sees, ja ilta yhdessä voitiin tavallaan aloittaa raivon tuulten puhdistamalta pöydältä, näin mun itsekkäästä näkökulmastani katsottuna.

Kirjaa kirjoittaessani koin valtavan ahaa-elämyksen: en olekaan pelkästään huono ihminen. Kotiintuloriidoille on nimittäin psykologiassa selitys, jota avataan kirjassamme.

Kyllä, riitelen edelleen puolisoni kanssa (ja nykyään myös kolmevuotiaan lapseni kanssa, eli ojasta allikkoon terve vaan). Riidat on kuitenkin selvästi vähentyneet sen jälkeen, kun hoksattiin, miten tämä homma toimii, eli miksi erityisesti mun pinnani saattaa olla kireällä kotiin paluun hetkellä. 

lapsiperheen parisuhdekirja ja leipä2.jpg

2. En ole ainut yksinäisyyttä kokenut vanhempi

Kun tulin raskaaksi, en tuntenut kovin montaa vanhempaa. Olin allapäin odotusaikana, koska pelkäsin, etten myöskään tule tutustumaan uusiin ihmisiin. Pelotti, miten pitkiä päivistä vauvan kanssa kahden oikein tulisi.

Vauvan synnyttyä olin sikäli onnellisessa asemassa, että pystyin hengailemaan muutamien vanhojen kavereideni kanssa arkisin päiväsaikaan. Pystyin joskus sopimaan esimerkiksi yrittäjien ja freelancereiden kansa yhteisiä lounaita. Se oli ihanaa ja tärkeää. Uudessa tilanteessa säilyi sentään jotain tuttua. Jossain vaiheessa uskalsin jo mennä kokeilemaan esimerkiksi vauvajoogaa ja seurakunnan vauvakerhoa. Ja sitten löydettiin toisemme Mirjan, Julian ja Mariannan kanssa.

Tiedän siis olevani oikeasti hyvässä asemassa, sillä kaikilla vanhemmilla ei ole ollenkaan seuraa uudessa elämäntilanteessa ja/tai yksinäisyys on jatkunut jo pidempään. Jotkut yksinhuoltajat taas kertoo tuntevansa olonsa yksinäiseksi siitä syystä, ettei kaikkea lapseen liittyvää iloa ja vastuuta pääse jakamaan tämän vastuun suhteen tasavertaisen aikuisen kanssa.

Oma kokemukseni on eräänlainen tilapäinen kevytversio yksinäisyydestä. Sen perusteella tiedän, miltä tuntuu viettää aikaa lähinnä kotona kaksin vauvan kanssa. Yksinäisinä päivinä en vain keksinyt, mihin tänään voisi enää mennä tai ketä tavata. 

Vauvan syntymä ei kuitenkaan pannut koko ystäväpiiriäni uusiksi, kuten joillekin tahtomattaan käy. Kirjassa on kokemuksia siitä, kuinka vanhat kaverit tuosta vain hylkäävät, kun vauva ilmoittaa tulostaan. Äideistä jopa kymmenisen prosenttia on tutkitusti heitä, joilla yksinäisyys lisääntyy äkkiä ja paljon, kun vauva syntyy. Puhutaan ostrakismista, hyljeksityksi tulemisesta, joka on syvästi haavoittava kokemus.

Kirjaa varten haastattelin monia yksinäisyyttä pidempään ja syvemmin kokeneita vanhempia. Yksinäisyyslukua kirjoittaessa lämpimät ajatukseni oli näiden kaikkien ihmisen kanssa. Opin ensinnäkin sen, kuinka raskas kokemus voi esimerkiksi olla, kun ei tuoreena isänä löydä yhtään isäkaveria.

Toisaalta jos joskus vielä saan lapsia, en ehkä pelkää yksinäisyyttä niin paljon kuin ekassa raskaudessa. Kirjaan nimittäin kertyi myös lohduttavia tarinoita: joskus uusia kavereita voi ilmaantua juuri vauvaelämän ansiosta.

Entä miten ystävät liittyy parisuhteeseen? Sen voi lukea kirjasta. 😀

 

3. Rahojen jakamisesta kannattaa puhua ennen lapsen syntymää

Emme puhuneet rahojen jakamisesta puolisoni kanssa ennen lapsemme syntymää. Olisi todellakin kannattanut, jo ihan periaatteen vuoksi. 

Tutkitusti kahden vanhemman perheissä erityisesti äidit kokee, että rahat ei riitä. Ilmeisesti se johtuu siitä, että (perhevapaalla olevat) naiset pyörittää heterosuhteissa nimenomaan sitä arkista taloutta ja käy esimerkiksi säännöllisesti ruokakaupassa. 

Kirjan (Julian kirjoittama!) oivallinen rahaluku auttaa keskustelussa alkuun. Jos joskus saan lisää lapsia, aion käydä puolisoni kanssa rahakeskustelun täsmälleen kirjan neuvomalla tavalla.

lapsiperheen parisuhdekirja ja leipä3.jpg

4. Perheideaaleja voi kyseenalaistaa monin tavoin

Suosikkisitaattini ehkä koko kirjassa on tämä yhden lapsen äidin sanoma viisaus: Lapsenhoitajiksi tulleet naapurit ja ystävät ovat olleet korvaamaton apu ja parisuhteemme kantava voima.

Kaikilla ei ole elämässään tasavahvoja tukiverkkoja isovanhemmista, mutta miksi avun ja tuen edes pitäisi tulla juuri heiltä? Kirjaa tehdessäni opin myös, että vaikka meidän sukupolvi on skarppina monien tasa-arvoasioiden kanssa, juuri isovanhempien rooleihin liittyy paljon vanhanaikaisia odotuksia (jopa vanhanaikaisempia kuin vanhempien rooleihin!). Isovanhemmista äidinäiti osallistuu yleensä kaikkein tiiviimmin lapsiperheen elämään, ja juuri häneen kohdistuu myös helposti odotuksia esimerkiksi lapsenhoidon suhteen. 

Tätä asetelmaa me haluttiin rikkoa kirjassa muiden kuluneiden käsitysten lisäksi. Haastattelemamme asiantuntijat vakuuttavat, että lapsenvahdiksi saa (tietenkin!) pyytää ketä tahansa luotettavaa aikuista. Edes aiempi kokemus lapsenhoidosta ei ole (tietenkään!) pakollista.

Jos esimerkiksi omat ystävät osoittaa halua olla mukana perhe-elämässä, niin mikäs sen mahtavampaa. En siis nyt tarkoita, että kun yhdelle syntyy lapsi, niin ystävyyssuhteista tulee lapsenhoitosuhteita. Jokainen saa itse määritellä, mitä tämä ystävien osallistuminen voisi olla.

Mun elämässäni on ihanasti ja onnekkaasti käynyt niin, että omista ystävistäni on tullut jo kolmevuotiaalle aivan selvästi niitä luottoaikuisia, joista kirjoitetaan nuortenlehti Demin palstoilla (”jos et uskalla kertoa asiasta vanhemmillesi, puhu siitä jollekin luotettavalle aikuiselle”). Heille on siis jo tässä vaiheessa muodostunut oma erityinen ja minusta erillinen ihmissuhteensa. En tiedä mitään liikuttavampaa. En myöskään malta odottaa, millaisiksi nää suhteet vielä muodostuukaan tulevaisuudessa.

Ystäväni Aleksi esimerkiksi antoi lapsen nimiäislahjaksi maailman ihanimman kortin. Siinä luvattiin ”10 lapsivapaata kaljaa” eli Aleksin toteuttamaa lapsenhoitokertaa mulle ja Antille, ja lisäksi ”10 vanhempivapaata kaljaa” Aleksin seurassa Fridalle, sitten kun hän saa tällaisista iloista nauttia. Ei ole hetkeäkään epäilyttänyt jättää lapsosta (nyt jo kolmesti!) Aleksin hellään huomaan. (En ole esimerkiksi miettinyt, että mitäs jos ne alkaa siellä nauttia NYT niitä vanhemmista vapaita kaljojansa.)

Kyllä, tiedän olevani erittäin hyvässä asemassa tällaisten mahdollisuuksien takia. Toisaalta meilläkin isovanhempien osallistuminen on esimerkiksi terveyssyistä ja maantieteestä johtuen paljon rajallisempaa kuin monilla muilla. Näitä muita lapsiperheen luottoaikuisia on siis ollut myös tarvetta etsiä muualtakin kuin lähimmistä sukulaisista. 

Uskon vakaasti, että tästä on syntynyt ennen kaikkea iloa jokaiselle osapuolelle, niin meille, lapsellekin kuin ystävillemmekin. Olen sitten vastaavasti koettanut itse olla saatavilla kavereiden lasten suhteen (ja totta kai tavata säännöllisesti ystäviä myös ilman lasta). Näiden kolmevuotiaiden kohdalla jonkinlaisesta hoitonringistä alkaa muuten olla ihan uudenlaista hyötyä: esimerkiksi kun Mirjan tytär Taimi oli meillä leikkimässä viime viikon torstaina, oli se ainut ilta koko viikkona, jolloin muhun ei kohdistunut paineita toimia varsin pitkäpiimäisen ja ergonomian päälle ottavan ”hevosleikin” hevosena. 

 

Janotaan muuten edelleen saada Julian kanssa kirjasta rehellistä palautetta.

Jos olet saanut kirjan käsiisi, kerro meille, millaisia ajatuksia se herätti!

 

 

Lue myös:

Lapsiperheen parisuhdekirja esittelyssä

Näin kirjoitimme Lapsiperheen parisuhdekirjan

Lapsiperheen parisuhdekirjan julkkarit

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit (13)
  1. Kotiintuloraivo! Mind. Blown.

  2. No nyt tekee mieli lukea tuo kirja! Ja äitee innostuu varmaan lukemaan kanssa. 🙂

    Tuli kotiintuloraivosta mieleen tämmönen keissi, kun äiti tuli kotiin töistä. Mä olin vielä ihan lapsi. Hän huomasi, että olin syönyt viimeiset leipäpalat tajuamatta ilmoittaa hänelle leivän loppuneen. Ja siitä hän sitten raivosi ja kiukutteli mulle tovin. Sitten hän pyysi asiaa jälkikäteen anteeksi ja tunnusti, että jo kotimatkalla hänet oli oikein vallannut tämä tunne, että voi kun saisi jonkun syyn purkaa mulle kiukkuaan. Äiteellä oli varmaan just tosi rankkaa silloin töissä. Ja nyt kun muistelen, ylitöistähän tuo oli kotiin silloinkin raahustanut.

    Mutta että täytyy sen kai tosiaan olla ihan oma ilmiönsä!

    Enkä sano, etten olisi muka itse koskaan tähän syyllistynyt. Ihan varmasti olen. Äidin keissi oli nyt näin äkkiseltään se yksi ainoa, joka on aivan elävästi piirtynyt mun mieleen. Exältä jos lähtis kysymään, sieltä hyvinkin vois tulla näitä tarinoita mun kotiintuloraivoista.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *