Kultalusikka vs köyhä koti – erilaiset rahataustat hiertävät suhteessa

Juliaihminen

Suomalaisten parien viisi yleintä riidan aihetta ovat: kotityöt, lasten kasvattaminen, ajan käyttö, rahan käyttö ja seksi. 

Mä ja Tiki riidellään enimmäkseen kotitöistä ja kinastellaan pikkasen lapsen kasvattamisesta (mä olen lepsumpi kuin Tiki). Pahimmat matsit meillä käydään ajankäytöstä (molemmat haluaisi paljon enemmän omaa aikaa). Rahasta ja seksistä ei riidellä koskaan.

Seksistä ei sen enempää, mutta siitä olen iloinen, että ollaan hiottu huipppuunsa rahahommat niin hyvin, ettei niistä tule koskaan mitään sanomista. Asiat eivät kuitenkaan aina ole olleet näin. Toisin kuin aiemmassa parisuhde ja raha -postauksessani väitin, kyllä raha on aikoinaan hangannut suhteessa. Olin vain tyystin unohtanut sen.

Aiemmin meidän perusriita oli se, että mun mielestä Tiki käytti rahaa liihan lepsusti. Todellisuudessa hän ei ollut mitenkään hullu tuhluri, mutta kun minä halusin säästää joka pennin, niin ärsyynnyin, kun Tiki osteli holtittomasti xylitol-pastilleja ja cockista. (Nykyään meillä riidellään vain tyhjistä xylitol-pastillipakkauksista, jotka liihottelevät ympäri asuntoamme.)

Nämä kinat kuitenkin ratkesivat lopulta aika klassiesti: puhumalla ja luomalla systeemin. Tiki sanoi, että hän saa käyttää omat rahansa mihin huvittaa, ja yhteiset rahat (aiemmin mainitsemani kauppatili, asuntotili) käytetään yhteisiin juttuihin. Molemmat säästäköön omista rahoistaan sen, minkä haluaa.

 

No, meillä on se etu puolellamme, että tulotasomme ja kulutustottumuksemme ovat suht samanlaisia. Meillä on myös suurinpiirtein samanlaiset perhetaustat. Keskustellessani parisuhteessa elävien tai eläneiden ihmisten kanssa aiheesta olen tajunnut, että jotkut tilanteet ovat tosi kinkkisiä. Uskon, että nekin voi kyllä ratkaista, mutta niissä pitää sitten puhua, luoda systeemeitä ja tulla vastaan vähän enemmän. 

Kävin äsken esimerkiksi Instagramissa tosi kiinnostavan keskustelun yhden mimmin kanssa siitä, miten eri lähtökohdat vaikuttavat suhteeseen. Hän kertoi olevansa parisuhteessa niin sanotun duunariperheen lapsen kanssa, ja itse hän on ennemminkin ns pappa betalar -tyyppiä. "Ei ole aina yksinkertaista, kun mä syön kolmatta kertaa sushia samalla viikolla, kun toinen mussuttaa jauhelihaa", hän kommentoi. Hän analysoi, että suurin ongelma on se, että siitä tulee helposti kateelliseksi, kun toinen on saanut paremmat kortit heti maailmaan syntyessään. 

"Tämä on tosi piiloteltu asia suomalaisessa yhteiskunnassa, kun halutaan uskoa siihen, että kaikilla on samat mahdollisuudet. En yhtään ihmettele, miksi kultalusikka suussa syntyneet pariutuvat samanlaisten kanssa", hän jatkoi.

Tämä on todella hyvä pointti. Se ei ole oikeasti helppoa, jos toisella on tosi erilainen tulotaso tai ihanne siitä, mihin rahan pitäisi riittää. Yksi nainen analysoi, miten jos pariskunnasta toinen on perheestä, jossa on riittänyt aina kaikkea ja toinen tosi pienituloisesta, niin maailmankatsomukset voivat poiketa vahvasti toisistaan: Pienituloisen perheen lapsi ajattelee, että on pakko säästää, kun ei sitä voi tietää, että tuleeko rahaa vielä huomenna. Varakkaan perheen lapsi on tottunut turvaverkkoon ja siihen, että rahaa on aina. Kumpikaan ei ole paha tai ilkeä, tämä on vain ajatusmaailman eroavaisuus. Sitten voi olla, että varakkaan perheen lapselle tulee nihkeä fiilis toisen piheilystä. Voi tulla olo, että "tuo ei halua panostaa meidän suhteeseen ja meihin niin, että käytettäisiin rahaa johonkin yhteiseen, matkustettaisiin tai syötäisiin hyvin". 

En väitä, että tällaiset ristiriidat ratkeaisivat ihan yksinkertaisesti ensimmäisessä keskustelussa, mutta ajattelen, että ainakin se, että avaa toiselle, miten ajattelee rahasta ja miksi ajattelee näin, voi helpottaa tilannetta. Mistä omat raha-ajatukset kumpuavat? Miten rahaan suhtauduttiin lapsuudenkodissa?

On myös muita juttuja, jotka aiheuttavat paljon ongelmia suhteessa: Jos toinen on epäluotettava rahankäyttäjä tai hirveä huithapeli niin, että laskut menee helposti perintään, vaikka rahaa olisi tilillä.

Suosittelen kuuntelemaan tänään ilmestyneen Melkein kaikki rahasta -podcastin uuden parisuhde-jakson, jossa juttelen Lean life -blogin (suuri suositus!) Sonja Rajalan kanssa siitä, miten voi päästä parisuhteessa tilanteeseen, jossa rahasta ei riidellä koskaan.  

Se on mahdollista nimittäin!

 

Onko nykyisen tai entisen seurustelukumppanisi taloudellinen tausta samanlainen vai erilainen kuin oamsi? Miten tämä on näkynyt suhteessa?

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin parisuhdejakso ja lue juttu avioehdosta.

 

 

Kuvat: Nämä kuvat otettiin 10.10., jolloin muistettiin vasta iltapäivällä, että olemme seurustelleet tasan kymmenen (!) vuotta.

 

Lue myös:

Parisuhteen raha-asiat käytännössä: ainakin kaksi yhteistä tiliä 

Melkein kaikki rahasta -podcastini ensimmäinen jakso on ulkona: kuuntele palkasta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

Ammmanda (Ei varmistettu)

Voi mennä toisinkin päin tuo erilaisista taustoista tuleminen - ihan hyvin toimeentulevan perheen lapsena minulla on aina ollut rahaa ostella mitä huvittaa (ja niin olen tehnytkin) ja nuukuuteen 'heräsin' vasta pari vuotta sitten (olen 25). Kumppanini on taas perheestä, jossa jokainen penni on laskettu, ja esimerkiksi lelujen/pelien/laitteiden sijaan joululahja on aina ollut vaikka perheen yhteinen lomamatka.

Nyt kun olemme molemmat työmaailmassa, minä olen 'kokenut' (yli)kuluttamisen ja ostelun sijaan olen koko kokopäiväduunin ajan säästänyt asuntoon ja rahastoihin. Toki silti ostan mitä tarvitsen, mutta hienot merkkitavarat eivät juuri kiinnosta. Kumppani taas on tilanteessa, jossa hänellä ensimmäistä kertaa on oikeasti rahaa käytössä ja mielestäni (en ole tätä hänelle sanonut) hän käyttää sitä tuhlaavasti- ostellen hienoja puhelimia ja kenkiä ja vaatteita. Hankala tilanne, koska toivoisin meidän säästävän yhdessä tulevaisuutta varten. Toisaalta ymmärrän hyvin että hän ei ole aiemmin ollut samassa tilanteessa, ja mikäs minä olen tuomitsemaan- minulla on jo joskus ollut kivoja ja kalliita juttuja, ja silloin ne tuntuivat tosi tärkeiltä. Kinkkinen juttu!

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo on muuten ihan totta. Lapsuudesta voi tulla myös vähän sellainen vastareaktio, että kun nyt minulla on varaa, niin haluan käyttää. Ja ehkä sitä pitääkin voida hetken aikaa elämässä elää sillee huolettomasti kuluttaen ja kokeilla, millaista elämää se on. Sitten ehkä muutamassa vuodessa homma voi tasaantua. Itsellenikin joskus 20-vuotiaana shoppailu tuntui jotenkin tosi hienolta, nykyään ei enää juurikaan kiinnosta.

(Oma vastareaktioni lapsuuteeni on ollut se, että kun saan kerrankin syödä niin paljon vanukasta kuin haluan, niin syön sitä joka päivä.)

Sanna-Leena
Ensitanssi

Kysyin just puolisoltani (joka on duunariperheestä), että mikäs homma, kun mulla (kultalusikkatapauksella) jää jatkuvasti rahaa säästöön ja hänellä palaa kaikki. Palkat meillä on melko samaa tasoa, mulla vähän pienempi. Puolison mukaan mä olen tottunut siihen, että rahaa on aina, ja siksi pelkään sitä, ettei sitä jonain päivänä enää olekaan. Duunariperheen lapsi taas on huomannut, että elämä voi olla hauskaa silloinkin, kun tili on tyhjä (ja purjevene ostettu). 

Että joo, teorioita on monenmoisia. Onneks on yhteinen taloustili ja molemmilla omat pätäkät.

Vierailija (Ei varmistettu)

Voisiko tähän liittyä myös se, että varakkaiden perheiden lapset osaavat sijoittaa rahaa paremmin, koska tieto kulkee perheessä vanhemmilta lapsille ja toisaalta saattaa olla, että vanhemmat painostavat (hyvällä tavalla) enemmän menestymään ja laittamaan rahan poikimaan? Olen itse duunariperheestä, jossa raha-asioissa ollaan aika lepsuja johtuen osittain siitä, että sijoittaminen tuntuu vaikealta eikä rahaa toisaalta olekaan laittaa kovin paljon pidemmän ajanjakson rahastoihin. Toisaalta se (ja kalliit koulut, jonne ne viimeisetkin pennoset ovat menneet) on motivoinut myös pärjäämään paremmin ja oppimaan sijoittamisesta muualta.

Kiitos Julia mielenkiintoisesta blogista nyt samalla kun kommentoin! :)

Pax
Liikehdintää

Asia, joka on hämmästyttänyt tässä oman elintason noustessa (toistaiseksi täysin puolison siivellä), että varakkailla on enemmän mahdollisuuksia "luksukseen". Kaverit lainaavat helpommin mökkejä tai jopa ulkomailla olevia taloja, jolloin pääsee pienemmillä kustannuksilla. Aiemmin, kun liikuin toisenlaisissa piireissä, ei tällaisia mahdollisuuksia ollut, enkä osannut kuvitella millaista se voisi olla. Tuntuu siis, että ilmaisedut kasvavat tulojenkin kasvaessa, kun kenenkään ei tarvitse kitkuttaa jokaista euroa, vaikka esim. lapsiperheissä tiukemmalla ollaankin.

Meillä on onneksi molemmilla suht samanlainen tausta ja suhtaudumme tähän nykyiseen elintasoomme epäuskoisen suopeasti. Toisaalta moni toimintatapa noilta köyhemmiltä vuosilta mahdollistaa sen, että elämme rahoillamme omasta näkökulmastamme ihan mukavaa elämää. Joillekin taas omakotitalo ja kaksi autoa voisivat olla välttämättömyys, ja sellaiset ovat pois meidän ulottuviltamme.

Tiedän eroon päättyneen parisuhteen, jossa toinen oli hyväksynyt nykyiset olosuhteensa ammatin ja tulotasojen suhteen ja toinen taas eleli "tulevaisuudessa", yli varojensa. Yhteistä luottamusta ei löytynyt siihen, että esimerkiksi asuntolaina tulisi maksetuksi sovitusti, joten suhde päättyi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Nuo on oikeasti mun mielestä järjettömän isoja juttuja. Ihan vain jo se, että aletaan puhua yhteisen kodin ostamisesta, ja jos molemmilla on suht sama tulotaso, niin olisi kivaa, jos molemmat saisi jotain säästöön. 

Tällöin nimittäin se, että onko toinen saanut säästettyä asuntoon pesämunaa näkyy aivan suoraan siinä, millaiseen asuntoon parilla on varaa. Siinä mielessä aiheesta keskustelu on tosi tärkeää. Meillä meni niin, että alettuamme seurustella Tiki rupesi säästämään (pakotin sen perustamaan ASP-tilin). Se oli hyvä homma, sillä en olisi mitenkään yksin kyennyt ostamaan kämppää Helsingistä kantakaupungista vain omilla säästöilläni.

Mun mielestä yhteiset haaveet ja tulevaisuuden suunnitelmat on tärkeä osa suhdetta, ja vaikkei suhde pelkkään rahaan kaatuisi, niin siihen se voi kaatua, että on erilaiset ajatukset hyvästä elämästä ja odotuksista elämältä.

Aavah (Ei varmistettu)

Tiedätkös, sun ansiosta meidän taloudessa ei ole riidelty rahasta enää aikoihin. Hommattiin siis yhteinen ruokatili johon molemmat pistää saman summan kuukausittain ja sieltä maksetaan kaikki ruokaostokset ja jos käydään ulkona yhdessä syömässä, vakuutukset, sähkö, siivous, spotify jne.

Lisäksi meillä on matkatili.

Molemmat käyttävät oman tilin rahojaan miten haluaa eikä toisella ole niihin mitään sanottavaa, heh.

En ymmärrä miksi me ei alkuaikoina ymmärretty yhteisen tilin loistavuutta, nyt en vaihtais tätä mihinkään.

Eli kiitos sulle! <3

Juliaihminen
Juliaihminen

Ei vitsi miten super kiva kuulla!!!!! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Meillä on puolisoni kanssa erilaiset taloudelliset taustat: mä tulen ylempään keskiluokkaan kuuluvasta perheestä ja puolisoni puolestaan köyhyysrajalla kitkutelleesta perheestä. Meillä suurin ero oli ehkä siinä, että mieheni käsitys käyttötilistä oli se, että sen kuuluukin mennä nollaan ennen seuraavaa tilipäivää. Hän säästi kyllä osakkeisiin ja heivasi siis siinne "ylimääräiset rahat " ennen seuraavaa tilipäivää. Seurauksena tästä oli tietty se, että harvoin toistuvat menot kuten vakuutukset aiheuttivat aina hammastenkiristelyä, koska tilillä ei ollut ylimääräistä niitä varten. Samaten ulkomaan matkaa ei voinut vain hetken mielijohteesta ostaa, koska tilillä ei ollut ekstra-asioihin katetta. Hänellä ei myöskään ollut erikseen varakäyttötiliä, jossa olisi ollut puskurirahaa yllättäviä menoja varten.

Näin kirjoitettuna ylläoleva kuulostaa ihan hölmöltä, mutta näin se hänellä meni. Kannustin häntä kuitenkin muuttamaan tapansa, koska mun mielestä hyvään elämään kuuluu se, ettei ekstramenot aiheuta kohtuutonta ärsytystä. Nyt hänkin siis pitää käyttötilillä puskuria ja vielä erikseen helposti käyttöön otettavaa varatiliä, johon kosketaan vain tarvittaessa.

Olemme analysoineet, että tämä hänen tapansa todellakin juonsi juurensa lapsuuteen. Kärjistetysti sanottuna hän ei ollut ajatellut, että käyttötilillä voisi edes pitää ekstarahaa lojumassa, koska oli tottunut loppukuun kiristelyyn.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tämäkin on tosi kiinnostava pointti, että miten tilit korvamerkataan ja voiko tilillä "lojua rahaa". Mulla alkaa kurkkua kuristaa, jos käyttlötilillä on alle 200 euroa rahaa, koska sieltä voi mennä aina jotain e-laskuja, joiden päivämäärät oon unohtanut.

Välillä on myös käynyt niin, että ruokatili on mennyt miinukselle, ja sieltä on tullut jotain laskuja siksi. Tämä on ollut kauhistus, ja siksi siirrettiin yhdessä tonnin bufferi ruokatilille, joka mielellään saa vain olla siellä koko ajan.

Thufia
Hunting Acousmêtre

"Keskustellessani parisuhteessa elävien tai eläneiden ihmisten kanssa" --- Ajattelin toki heti, että olet tehnyt tosi perusteellista taustatutkimusta podcastiin, ottanut ouija-laudalla yhteyttä menneisiin sukupolviin ja keskustellut, että mites teillä nuo raha-asiat parisuhteessa silloin 1800-luvulla?!?

Juliaihminen
Juliaihminen

Mun mielestä kuuluu ihan perus toimittajan työhön haastatella juttuihin myös 1700-1800-luvulla eläneitä ihmisiä. On todella diskriminoivaa, että haastatellaan vain tällä hetkellä elossa olevia.

Vesihiisite (Ei varmistettu)

"Pienituloisen perheen lapsi ajattelee, että on pakko säästää, kun ei sitä voi tietää, että tuleeko rahaa vielä huomenna. Varakkaan perheen lapsi on tottunut turvaverkkoon ja siihen, että rahaa on aina."
Meidän parisuhteessa taas menee päinvastoin. Olen huomattavasti suurituloisemmasta lapsuusympäristöstä, mutta yrittäjäperheessä tulot eivät olleet säännöllisiä ja myös menot suuria. Mieheni taas on köyhemmästä perheestä, jossa on aina ajateltu kaikkien putoavan turvaverkon (KELA, sossu, sukulaiset...) päälle. Ja periaatteessa näin onkin. Ei yrittäjäperhe saa tukia lainkaan, mutta mieheni esim. omaan opiskelijaboksiinsa muuttoon avustusta sossusta. Ja nykyäänkin minä olen se, joka himmailee hankintoja, etsii halvempia vaihtoehtoja ruokakaupassa yms. Mieheni on jotenkin tottunut säännölliseen _kuukausittaiseen_ tuloon. Minä taas siihen, että kannattaa säästää joka tilistä mahdollisimman paljon isoja yllätyslaskuja varten. Eikä joka kuukausi välttämättä tule rahaa lainkaan, vain laskuja. Toisaalta olen kuullut häneltä myös sanonnan "rahaa tulee käyttää, niin kauan kuin sitä on...". Huh, sanoisi yrittäjä-äitini.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah, kiinnostava näkökulma!!! Tätä en olekaan miettinyt. Mutta on ihan totta, että sillä on iso ero, onko ihminen yrittäjä- vai palkkatyöläisten perheestä (tai tuilla elävien vanhempien). Sillä on tosi paljon vaikutusta rahankäyttöön ja suhtautumiseen siihen, että millä keinolla rahaa tulee. Yrittäjänä sitä tulee toisinaan paljon, ja siihen voi vähän vaikuttaa esim tekemällä enemmän töitä jos on tulossa isompi hankinta. Toisaalta suhdanteet voivat vaikuttaa isommin, ja siksi täytyy varautua.

Tuli mieleen, että meillä on aina oltu todella vakityöuskovaisia. Siksi ryhtyessäni yrittäjäksi isäni ja etenkin isoäitini olivat hyvin skeptisiä ja yrittivät vielä vähän taivutella, että kannattaa jäädä tekemään palkkatyötä, se on oikea ja turvallinen tie.

Oi, joku kohtalotoveri!

Meillä iskä oli yrittäjä ja äiti kotiäiti. Verottaja taikoi aina jostain iskälle niin suuret tulot, että esimerkiksi alaikäisenä opiskelijana opintorahasta oli ihan turha haaveksia. 

Toisaalta, en koskaan ole elänyt sellaista "oikeaa opiskelijanelämää", jossa olisi pitänyt venyttää penniä ja jakaa markat päivä/viikko budjeteiksi. Vanhemmilta sai kyllä, jos tarve oli. Osansa teki toki sekin, että en maksanut vuokraa vaan asuin koulun ilmaisessa asuntolassa. Kolhohan se oli kuin mikä, mutta se oli ILMAINEN!  Eli myös pihillä luonteellani on jotain roolia tässä..

annepa (Ei varmistettu)

Myös samanlaisista taustoista tulevilla ihmisillä voi olla täysin erilainen tapa käsitellä rahaa. Koin tämän mielenkiintoisella tavalla edellisessä suhteessani. Eksäni sanoi että minä olen syntynyt kultalusikka suussa. Mielenkiintoista tässä on se, että hän kyllä tiesi taustani olevan duunariperheessä. Hänellä on samanlainen tausta. Erilaista on se, miten minun vanhempani ja hänen vanhempansa ovat käsitelleet rahaa. Minun vanhempani keräsivät omaisuutta omaksi (ja lastensa) turvakseen. Oli mökkiä ja omakotitaloa. Me ei todellakaan matkusteltu ulkomailla! Se, että sain 16-vuotiaana stereot oli kovan vinkumisen takana. Eksän vanhemmat taas olivat tehneet päätöksen asua työsuhdeasunnossa ja matkustaa. Eksälläni oli pelit ja vehkeet, oli tietokonetta ja levysoitinta. Omaisuutta ei ollut kerätty.
Erään kerran puhuimme oman asunnon ostosta. Koska eksäni oli hyvin saanut kerättyä säästöjä, usutin häntä hankkimaan oman asunnon. Hän sanoi aika ärtyneesti, että ei kaikki voi noin vain asuntoja hankkia, että ei kaikki ole samalla lailla kultalusikka suussa syntyneitä kuten minä olen. Syy tälle sanomiselle oli nimittäin se, että minä OLIN hankkinut ekan asuntoni vanhempieni avustuksella, sillä he takasivat omaisuudellaan (kesämökillä) noin 30k€:n osan lainasta. Olin aivan pöyristynyt ja loukkaantunut! Sanomalla näin hän mitätöi kaiken sen kovan työn mitä vanhempani olivat tehneet omaisuutta kerätäkseen. Mistään kultaisista lusikoista ei ollut kyse, sillä kumpikaan vanhempani ei saanut kotoaan mukaansa mitään muuta kuin vaatteensa kun lähtivät maailmalle. Isäni oli kirvesmies ja äitini leipuri. He tekivät helvetisti töitä ja sijoittivat rahansa omaan taloon ja kesämökkiin. Hopealusikoita mulla on, mutta ne on saatu kummilahjana.
Selitin asian ja vanhempiemme rahan käytön erilaisuudet eksälleni ja kyllä se hänellekin valkeni, että syyttäköön omia vanhempiaan, jos heillä ei ole mahdollisuuttaa auttaa lastaan tällaisessa asiassa. Omaa asuntoa eksä ei sitten ikinä saanut hankittua, kunnes minä painostin, että hankitaan yhteinen.
Päivittäisessä rahankäytössä eksä oli pihi. Minä taas oli tarkka. Erona näillä on se, että pihi ei osta vaikka tarvitsee tai ainakin ostaa halvinta (kuraa). Tarkka ostaa mutta hyvin tarkkaan ja mielellään laatua, että ei tarvi heti olla ostamassa uutta. Sen lisäksi osasin huvitellakin vähän rahallani ja eksälle sekin tuntui olevan hiukan vaikeaa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kyllä! Vaikka tuossa otsikossa puhunkin kultalusikasta, niin on kieltämättä nihkeää lähteä oikeastaan tuomitsemaan tai syyttelemään ketään siitä, että olisi päässyt taloudellisesti "liian helpolla". Se on vähintäänkin hedelmältöntä.

Tuo pihin ja tarkan erotus on muuten hyvin kuvailtu! 

emmms (Ei varmistettu)

Nykyisessä parisuhteessa olemme samanlaisista taustoista, joten rahankäyttö ei tuota juurikaan ongelmia. Olen myös ehkä tätä blogia lukemalla oppinut hyväksymään sen, että puoliso haluaa käyttää "omat rahansa" ulkona syömiseen, minä säästän. Ja se on ok niin kauan kuin molemmat hoitavat osuutensa yhteisistä kuluista.
Entisessä parisuhteessa raha aiheutti enemmän kitkaa, koska oma perheeni on selvästi varakkaampi kuin exän. Tämä aiheutti exässä kateutta ja häntä vaivasi kun vanhempani ostelivat minulle kalliita asioita (asuimme tuolloin molemmat omilla vanhemmillamme). Minun ja exän omat rahankäyttötottumukset olivat kuitenkin samanlaiset, joten olisi sinänsä ollut mielenkiintoista nähdä, olisiko rahasta tullut riitaa, jos olisimme ehtineet muuttaa yhteen ja vanhempien varallisuus ei olisi enää vaikuttanut niin paljon.
Joten oman kokemuksen perusteella on helpompaa, jos puoliso on suht samasta sosioekonomisesta luokasta kuin itse on (ja nykyisellä puolisollani on samanlaisia kokemuksia). Rahankäytön lisäksi sosioekonominen asema vaikuttaa toki myös esimerkiksi ajankäyttöön ja muihin arvoihin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Mä ymmärrän tämän täysin. Sosioekonominen tausta tuo kuitenkin mukanaan kasan kaikkea muutakin kuin rahahommia: arvot, ajatukset yhteiskunnasta, poliittiset kannat jne. On hankalaa, jos kaikesta ollaan eri mieltä, vaikkei missään nimessä kaikesta tartte olla samaa mieltä.

Katselin juuri tässä yhtenä päivänä Titanic-elokuvan ja mietiskelin, että olisiko Jack ja Rose oikeasti pärjänneet yhdessä, vai oliko heidän romanssinsa sosioekonomisten taustojen vuoksi tuhoon tuomittu. SITÄ SIETTÄÄ MIETTIÄ!!!!

Varisss (Ei varmistettu)

Niin sietääkin! Siksi se onkin niin romanttinen tärinä, koska se loppui ennenkuin todellisuus pääsi iskemään päin pläsiä!!

Mulla ja miehelläni on samanlainen sosioekonominen tausta ja sen lisäksi olemme molemmat pihejä ja säästäväisiä. Meillä on myös (suomessa) harvinainen rahajärjestelmä: täysin yhteiset rahat. Se toimii hyvin. Ostelemme yhteiseltä tililtä kaiken. Kumpaakaan ei haittaa toisen ostokset. Elämäntilanteiden muuttuessa (Äitiysloma, työttömyys, jne on koettu), kummankin elintaso putoaa saman verran ja uusissa tilanteissa ei tarvitse riidellä/neuvotella raha-asioita uusiksi. Olemme järkeilleet sen Niin, että kun kerta yhteen on menty ja lapsiakin hankittu niin yhteinen elämä tarkoittaa myös yhteisiä rahoja. Omat rahat ja omat tilit on toimiva ratkaisu toki silloin kun molemmilla on suht samanlaiset tulot ja työt.

Kuunari (Ei varmistettu)

Melko samanlaiset taustat meilläkin, mutta eroa säästeliäisyydessä: itse käytän paljon hövelimmin rahaa palveluihin, vaikka kumpikaan ei juuri tavaraa viitsi ostaa. Mutta meillä on sama kuin edellisellä kommentoijalla, eli yhteiset rahat. Kumpikaan ei viitsi keskittyä rahaan yhtään enempää kuin on pakko, jolloin täysin yhteiset rahat. Tileilläkään ei ole mitään väliä tässä systeemissä: jos toiselta loppuu niin toinen siirtää tälle rahaa.

Molemmat tekevät sen minkä pystyvät töissä ja lapsen hoidossa, joten emme näe yhtään syytä sille, miksi toisella pitäisi olla enemmän ”omaa” rahaa kuin toisella. Vähän kommunistinen ajattelu tässä. :D Molemmat käyttävät rahaa tarpeensa mukaan, vaikka ne olisivat ihan eri tarpeet ja eri kulutustottumukset ja vaikka lähes aina on ollut tilanne, jossa jompikumpi elää miltei kokonaan toisen palkalla (se on kyllä vaihdellut kumpi, mutta yleensä meillä on vain yhden tulot, ja nekin pienet).

Disclamer: tiedän todellakin, ettei tämä toimi kaikilla, mutta JOS sattumalta molemmat haluavat elää ilman laskemista ja kuittien pyörittelyä ja juuri tuota uusissa tilanteissa uudelleen sopimista, JA keskinäinen luottamus on täydellinen, niin ei ole kyllä parempaa tapaa. Yhtään rahariitaa ei ole ikinä ollut.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse en ole ikinä ymmärtänyt tätä pelkän yhteisen tilin auvoa. :) Meillä on omat tilit, johon tulee palkka ja sitten yhteinen taloustili, johon molemmat siirtää saman summan (jos molemmat käy töissä, palkka meillä on aika samaa luokkaa). Yhteiseltä tililtä menee kaikki yhteiset menot ja oman tilin menot kumpikin päättää itse. Ei tarvitse laskea yhtään enempää kuin silloinkaan, kun asui yksin ja hoiti raha-asiansa yksin.

Kuunari (Ei varmistettu)

Edut tulevatkin parhaiten esiin juuri tulojen jakautuessa epätasaisesti: puolison tulot pienentää (ennen vielä enemmän) tukia, joten kokoajan saisi olla laskemassa mitä toinen joutuu maksamaan toiselle ekstraa menetetyistä tuista: huoh. Esim. tällä hetkellä puolison tulot ovat 0 € kiitos Sipilän hallituksen, koska tekee toista tutkintoa, emmekä viitsi ryhtyä toimeentulotukirumbaan lainkaan kun pärjätään näinkin (meillä on pienet menot). Ei kiitos sillekin rahasäädölle!

Myös puskuri on suurempi, kun se on yhteinen: minullahan on tarvittaessa käytössäni omiin tarpeisiini KAIKKI yhteenlaskettu rahamme (miinus välttämättömät menot tietty), samoin puolisolla. Karkeasti väitän, että yhteisillä rahoilla joudun hoitamaan ja laskemaan puolet siitä mitä yksin eläessä: usein niin että toinen laskee kaiken ja toinen ei mitään. :) Meillä tämä ”vuoro” vaihtuu harvakseltaan luonnostaan tulojen, kiireiden, muun työnjaon ja viitsimisen mukaan.

Mutta kullekin parisuhteensa mukaan! On myös rikkaus, etteivät kaikki elä samanlaisessa symbioosissa.

Auvoas (Ei varmistettu)

Sitä yhteisen tilin auvoa ymmärtää paremmin ehkä sitten kun on yhteisiä lapsia. Kun olet hoitovapaalla ja tulosi ovat 400e kodinhoidontukea /kk ja miehesi tienaa kuten ennenkin, voi pistää mietityttämään että minkähän moraalikäsityksen mukaan on oikeudenmukaista että hänellä on mahdollisuus edelleen jatkaa sijoittamista ja kalliita harrastuksia - sinulla ei tällä "yhteinen talous- ja matkatili" mallilla olisi mahdollisuutta samaan vaikka ruoka ja katto pään päällä olisivatkin turvattuja. Lisäksi, perheellistyminen tutkitusti heikentää naisten tulo- ja ansiokehitystä ja pienentää eläkekertymää. Aika perheelle on kuitenkin työtä yhteiseen liittoon. Naisen euro on edelleen rapeat 80senttiä. Miksi niin moni suomalaisnainen kokee tämän kaiken ollessa tiedossa, että yhteinen taloustili on jotenkin kaiken oikeudenmukaisuuden huipentuma? Minusta täysin käsittämätöntä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Meillä on tietenkin ne ajat, kun toinen ei käy palkkatyössä, tehty niin että enemmän tienaava laittaa yhteiselle tilille paljon enemmän, mutta edelleen pitää myös oman tilinsä. Enemmän tienaava on myös maksanut esim. lomamatkan tai jonkun isomman menon, johon toinen ei sillä hetkellä voi osallistua. Kaikki omistetaan kuitenkin yhdessä. Avioerossa kaikki menisi puoliksi. Meillä on myös avioehto koskien mahdollisia perintömökkejä; muuta emme vanhemmilta juuri tule perimään.
Minusta tämä on reilu tapa silloin kun molemmat tienaa suunnilleen saman verran. Ei kai kukaan niin tee, että tilanteessa jossa toinen tienaa 400e/kk ja toinen 4000e/kk, molemmat osallistuvat yhteisiin menoihin samalla prosentilla?!

Vierailija (Ei varmistettu)

Yhteistä tiliä ei mielestäni tarvita, vaikka olisikin lapsia. Meillä on miehen kanssa erilliset rahat. Mielestäni hoitovapaat ja muut ovat spessukeissejä, joista selviää sopimalla. Esim. kun itse olin hoitovapaalla, puolet miehen palkasta siirrettiin aina mun tilille (eli käytännössä sain siis kotihoidontuen ja puolet perheen tuloista).

Vierailija (Ei varmistettu)

Meillä tämä on ratkaistu niin, että kaikki tulot (palkat, sosiaalietuudet ym) menevät yhteiselle tilille, josta molemmille siirtyy automaattisesti omalle tilille samansuuruinen summa rahaa (500-1000e tulotilanheesta riippuen). Tällöin molemmat ovat samassa taloudellisessa asemassa riippumatta siitä, kumpi on kotona ja toisen tekemät lisätyöt hyödyttävät myös kotona lasta hoitavaa. Toisaalta molemmilla on mahdollisuus säästää tai tuhlata omat rahansa. Omilla rahoilla kustannetaan omat vaatteet ja harratukset, yhteisistä kaikki arjen menot, kuten ruoka, asuminen, lapsen menot, lääkäriliiton jne. Rahasta ja työnteosta ei ole riidelty naismuistiin.

Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina (Ei varmistettu) http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.com

Meillä minä olen perheestä, jossa elettiin aina kädestä suuhun - ei siksi, etteikö olisi osattu säästää vaan siksi, että elimme koko nelihenkinen perhe äidin (opettajan) palkalla eikä siitä oikeasti riittänyt mihinkään extraan. Vanhempani ovat saaneet rahaa säästöön vasta meidän lasten muutettua pois kotoa, mutta asuvat edelleen vuokralla ja laskevat rahat tarkasti. Mies taas on maanviljelijäperheestä, jossa duunia on aina tehty paljon mutta rahaa toisaalta myös kulutettu siinä, missä meillä tehtiin ruokaa jämistä, ommeltiin itse vaatteet eikä ikinä matkustettu mihinkään. Ensimmäisiä kertoja miehen kotona vieraillessa olin ihan ihmeissäni, kun jääkaapissa oli samaan aikaan neljää eri leikkelettä, joista loput heitettiin pois, jos ei tullut syötyä. Rahasta tapellaan silti tosi harvoin, sillä ollaan miehen kanssa molemmat aika samanlaisia (tarkkoja) rahankäyttäjiä. Kotitausta taitaa näkyä ainoastaan siinä, että mies on tottunut jonkinlaiseen turvaverkkon, minä en: nyt isompaa asuntolainaa pohtiessa mies totesi, että ”aina voi laittaa metsää takuudeksi” kun taas minä haluan olla vastuussa itse itsestäni.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä ja puolisoni tullaan suht saman tulotason perheistä. Erona on se, että mä olen oppinut kotoa säästäväisyyttä. Puolison perheessä on ehkä tuhlailtu enemmän, eikä ole totuttu varautumaan yllättäviin menoihin.

Vaikka olen saanut puolisoni innostumaan säästämisestä, niin olen yhä meistä se tarkempi osapuoli. Närkästyn, jos ruokakaupasta on valittu kalliimpi tuote halvemman samanlaisen sijaan.

Tavoitteenani onkin aivopestä puolisoani vielä vähän lisää kitsasteluun arkimenoissa, mutta olen huomannut aivopesun olevan hidasta hommaa, heheh.

Onneksi ollaan samoilla linjoilla siinä, että säästämisestä huolimatta rahaa pitää käyttää sopivissa määrin myös kivoihin juttuihin, kuten pikkureissuihin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mielenkiintoista miten lukijoina on niinkin monia omasta mielestään "ylempään keskiluokkaan" kuuluvia:D Samoin yrittäjyys on täälläkin ylevää, ja kovaa työtä kuten maanviljelys. Huoh. Lähdenpä tästä heittelemään tuhkaa päälleni, olenhan vain 40h/vkossa koulutuksen ja tutkimuksen tukipalveluissa työntekijänä laiskotteleva pienipalkkainen ruoja. Tohdinko mainitakaan että mieskään ei ole yrittäjä eikä metsänomistaja ja silti, ihmeiden ihme, meillä on velaton talo ja säästöjä, systeemillä että molemmat on laittaneet kuukausittain muutaman sata euroa sivuun lainanlyhennyksen lisäksi, kymmenisen vuotta. Tämä on onnistunut jopa meiltä, joiden lapsuudenkodit oli aivan erilaisia rahankäytössä. Miehen perhe tuhlasi kaiken, oma perhe erityisesti äiti oli taitava saamaan pienet rahat riittämään mökkiin ja kotiin.
;D

Nipa3 (Ei varmistettu)

Puolison kanssa meillä on suht sama tulotaso, mutta ajatus rahan riittävyydestä on täysin eri. Mun mielestä pärjätään arjessa mainiosti, mutta huomaan että mieheni toistaa omalta äidiltään opittua rimpsua " ei me voida / en mä kuitenkaan voi, kun ei ole rahaa" .Tuntuu että tuo lause on vaan niin vahvasti iskostunut häneen, että se estää suunnitelmallisesti säästämisen ja sijoittamisen.

Milaaa (Ei varmistettu)

Joo, tämä "köyhän identiteetti" on tosi mielenkiintoinen juttu. Äitini on pienituloisesta perheestä ja ollut itsekin pienituloinen, mutta nyt myöhemmällä keski-iällä noussut palkan ja aseman puolesta varmasti ainakin keskituloisten kategoriaan. Hänellä ja puolisollaan on kaksi autoa, omakotitalo, kesämökki ja ties mitä materiaa, mutta hän jatkuvasti huokailee "ei sitä näin köyhänä tuommoisia" ja "jos sitä joskus oli rahaa"... Hän ei todellakaan ymmärrä olevansa varsinkin maailman mittakaavassa erittäin etuoikeutettu ja varakaskin, vaan kokee itsensä vahvasti "köyhäksi".

Henriikka2 (Ei varmistettu)

Tosi hyvä teksti! Tämä ilmiö näkyy ihan selvästi mun ja poikaystävän suhteessa. Poikaystäväni on valmistunut pari vuotta sitten ja käy töissä, itse olen osa-aikatyötä tekevä opiskelija. Silti, säästän paljon enemmän ja säntillisemmin kuin poikaystäväni. Mua ahdistaa jos säästötili näyttää nollaa, poikaystävä ei juuri asiaa ajattele. Aina saadaan kuitenkin kaikki yhteiset menot niinkuin vuokra hoidettua ilman mitään ongelmia.

Tykkään kyllä myös käyttää rahaa mm. ravintoloihin ja joskus shoppailuun, mutta en säästöjen kustannuksella. Itse tulen todella normituloisesta perheestä, ja on meidän perheellä ollut hetkiä kun rahasta on ollut tosi tiukkaa. Poikaystäväni vanhemmat taas on todella hyvätuloisia, ja hän saa tarvittaessa heiltä avustusta tiukan paikan tullen.

Poikaystäväni on enemmän hetkessä eläjä, mulla taas on taipumus suunnitella tulevaisuutta (toisinaan ehkä vähän liikaakin). Tuntuu että vähän moralisoin välillä poikaystävääni liikaa, "eikö nyt kantsis alkaa säästämään" jne. Tää on aiheuttanut muutamia tiukkoja keskustelua, sillä toki toinen saa käyttää mihin omat rahat käyttää, mutta itse haluaisin esim. ostaa piakkoin oman asunnon, ja olisi tietysti kiva jos poikaystäväni olisi tässä kuviossa mukana.

Tosi mielenkiintoinen aihe, tästä ollaan monesti keskusteltu myös oman puolisoni kanssa. Meidän suhteessa minä olen se, joka tulee pienituloisesta tai (jollain mittarilla voisi puhua jopa köyhästä) perheestä, mieheni taas taloudellisesti hyvin toimeentulleesta perheestä. Suhteen alkuvaiheessa hieman kipuilin sen kanssa, miten erilaiset lähtökohdat meillä on, mutta nykyään olen sinut asian kanssa. Eri lähtökohdista huolimatta meillä on suhteellisen samanlainen tapa käyttää rahaa, joten yksi yhteinen tili on sopinut meille. Kaikki tulomme ja omaisuutemme on siis yhteistä. Kaveripiirissämme on pariskuntia, joiden osapuolilla on keskenään erilaiset näkemykset rahankäytöstä, ja he joutuvat/pääsevät keskustelemaan raha-asioista varmasti paljon enemmän kuin minä ja puolisoni. Uskon tosin, että tässäkin asiassa seura siis tekee kaltaisekseen. Jos puolisoni olisi äärimmäisen säästeliäs tai vaihtoehtoisesti höveli rahankäyttäjä, varmasti se vaikuttaisi omiinkin kulutustottumuksiini.

Huomaan tosin, että nyt kun tulomme ovat vuosien saatossa nousseet, myös rahankäytöstä on keskusteltu enemmän. Opiskelijoina kaikki mikä tuli, meni peruselämiseen. Ei siis tarvinnut paljon miettiä sitä, mihin rahoja käyttää. Nyt on enemmän valinnan varaa, ja olenkin miettinyt, että yhteisen tilin lisäksi voisi olla hyvä, että molemmilla olisi jonkinlaiset omat "hassausvarannot", joita voisi käyttää haluamallaan tavalla ilman, että tarvitsee kysyä puolison mielipidettä.

Ilargia (Ei varmistettu)

Sori kun taas kommentoin ohi aiheen (tosin liittyy tavallaan kotitalouksien tulohin, kultalusikka suussa syntymiseen ja rahan ansaitsemiseen), mutta haluaisin esittää postaustoiveen ja tehdä sen julkisesti siinä toivossa, että asia herättää myös lukijoiden huomion. Illalla julkaistu artikkeli Jemenin katastrofista sai aikaan niin pahan olon, että tuntui, että pakko toimia edes jotenkin.

Tiedän, että asevientikin varmasti on jonkun elanto ja työpaikka Suomessa, mutta ihan oikeasti, minusta meidän hyvinvointimme ei vaan voi eikä saa rakentua tällaisen varaan: https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005886978.html En vain kerta kaikkiaan kykene näkemään, miten tämän voi perustella moraaliseksi. Ja joo, joku myy sen aseen joka tapauksessa, mutta silti. Joku raja!

Toivoisinkin siis postausta bisneksen rajoista. Millä asioilla saa tehdä rahaa ja miksi? Ja mitä kaikkea voisi tehdä, jotta maailma muuttuisi siihen suuntaan, että rahaa tehdään vain niillä keinoilla?

Lisäksi toivoisin, että ne, jotka ajattelevat samoin kuin minä, pitäisivät tästä meteliä päättäjien suuntaan. Jos joku keksii iskevän #:n lupaan käyttää. Nyt ei ajatus kulje, ja pitäisi olla jo nukkumassa, jotta jaksaa huomenna pohtia ilmastopolitiikan toimijoita ja arkkitehtuuria...

Juliaihminen
Juliaihminen

Itse asiassa ränttäsin aiheesta insta storyssäni juuri pari päivää sitten. (Jotenkin mun nämä kantaaottavuudet ovat harmillisesti siirtyneet vain ig-storyn puolelle, lehtitekstejä on niin helppo kommentoida ”livenä”.)

Economistissa oli Jamal Khashoggin nekro, joka oli vaikuttava ja surullinen. Saudi-Arabia murhasi hänet todella kylmäverisesti. Myös Jemenin sota on Saudi-Arabian käsialaa, ja tästä syystä on täysin ilmiselvää, ettei sinne voi tai saa myydä aseita. On aivan sairasta, että Suomi on myynyt sotaa käyvään maahan aseita. Sitä ei voi hyväksyä millään taloudellisilla perusteilla, eikä millään muullakaan perusteella.

Pitäisi jaksaa kirjoittaa näitä blogiinkin, niin jäisivät talteen, kun ig story katoavat.

Mutta erittäin hyvä kommentti siis.

Ilargia (Ei varmistettu)

Hyvä kuulla! En itse oo Instagramissa ainakaan vielä, ja Twitterissä on ollut masentavan hiljaista asian suhteen (tai sitten seuraan vääriä tyyppejä...?)

Tämä menee vielä enemmän ohi aiheen, mutta mainitussa Twitterissä tuli vastaan poikkeuksellisen hyvä ja optimistinen ilmastokirjoitus, joka voisi kiinnostaa sua (ja ehkä muitakin) noin ilmastovaalinäkökulmasta: https://www.thenation.com/article/mainstream-media-un-climate-report-ana...

"And almost all discussion of climate change’s social causes is linked to one number—how many dollars should we charge per ton of carbon. Meanwhile, the IPCC is screaming, page after page: For God’s sake, pay attention to the damn social system and all the ways it can change! (I’m paraphrasing.) Why not make that concrete and visceral?"

Erityisesti pidin tuossa artikkelissa siitä, että siinä jossain määrin kytkettiin esim. sosiaalisten ongelmien ratkaisemista ilmastokysymykseen. Henkilökohtaisesti yksi suurista huolistani on, että emme hahmota, miten asiat kytkeytyvät yhteen (esim. biodiversiteettikato, köyhyys/taloudellinen epätasa-arvo, sodat ja ilmastonmuutos) ja päädymme siksi vääriin tai riittämättömiin ratkaisuihin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Meillä ei riidellä rahasta ja käytämme rahaa suht samalla tavalla. Ei ole yhteistä tiliä, mutta on avioliitto ja yhteiset lainat. Miehen perhe on todella varakas, jos olisivat suomalaisia asuisivat varmasti Kauniaisissa. Minulla on duunarivanhemmat, muutama vuosi vanhemman työttömyyttä, hyvää turvallista arkea kuitenkin mutta ilman mitään ekstraa. Ei matkoja, ei trendileluja, ei liian kalliita harrastuksia.

Varallisuuden ero meidän taustoissa näkyy asenteena siihen miten kaikkea voi ostaa aina uutta. Tämä aiheutti minussa varsinkin alkuun suorastaan kuristavan tunteen kurkkuun. Ahdisti.

Käytännössä mitään ei arvosteta. Ruoasta jää jämiä, heitetään pois, kuka sitä nyt tähteitä söisi. TV on vanha mutta toimiva, pistetään vanha pois ja ostetaan uusi. Valot pidetään päällä yötä päivää, vesihanaa valutetaan täysillä vaikka ei olla edes samassa huoneessa. Onneksi mies on sopeutuvainen ja on mukautunut myös vähemmän planeettaa tuhoavaan arkeen. Nykyään lähinnä anoppilassa sieluni itkee verta kun hyvää heitetään pois ja eletään kertakäyttökulttuurissa.

Enemmän meidän arjessa se olen nyt minä, jolle käytösmallit on jääneet päälle. Mies muistuttelee että meillä on varaa ostaa ruokakaupasta mitä haluan ja minun ei tarvitse säästää pakonomaisesti ostamalla aina sitä halvempaa versiota. Ei siis onneksi mitään isompia konflikteja. Anoppilassa sitten kuljen vaan henkiset laput silmillä ja hengittelen syvään.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tähän kommenttiin voin kyllä samaistua tosi paljon! Olen ns. "kultalusikka suussa", hyvätuloiseen perheeseen syntynyt. Vanhempien tausta on ammattikoulu- ja ammattikorkeatasoa, mutta kova työ oman yrityksen parissa on mahdollistanut sen, että meillä on muun muassa todella iso talo, monta uudehkoa autoa pihassa (omat myös lapsilla), varaa matkustaa ja kuluttaa.

Toisaalta meillä kotona tämä näkyy myös juurikin siinä, ettei mitään oikein arvosteta. Kierrätetään tuskin lainkaan, ostetaan uutta, vaikka vanha on täysin toimivaa, heitetään ruokaa roskiin. Yritän parhaani mukaan kierrättää, syödä ekologisesti ja vähentää roskaa, mutta turhauttaa, kun muu perhe ei tunnu piittaavan yhtään ympäristöllisistä asioista, kuten ilmastonmuutoksesta.

Osaltaan tämä piittaamattomuus on saanut omia silmiäni avautumaan. En kerta kaikkiaan pysty elämään samankaltaista, tuhlailevaa elämää, jossa millään ei ole arvoa, kun kertakäyttökulttuuri mahdollistaa kuitenkin uuden ostamisen. Tällä hetkellä en muuta odotakaan kuin että tulevaisuudessa, kun muutan omaan asuntoon, saan elää minimalistista ja zero wasteen tähtäävää elämää, siis aivan toisenlaista kuin lapsuudenkodissani.

emmms (Ei varmistettu)

Samaistun tähän kommenttiin täysin! Lohduttavaa kuulla, että muillakin on perheesä kanssa tällaisia ideologisia ristiriitoja. Nyt vielä kaipaan vertaistukea siihen, miten omasta perheestä voisi kouluttaa hiukan ympäristötietoisemman joutumatta ilmiriitoihin.

emmms (Ei varmistettu)

Samaistun tähän kommenttiin täysin! Lohduttavaa kuulla, että muillakin on perheesä kanssa tällaisia ideologisia ristiriitoja. Nyt vielä kaipaan vertaistukea siihen, miten omasta perheestä voisi kouluttaa hiukan ympäristötietoisemman joutumatta ilmiriitoihin.

Mulla on vähän kinkkinen tilanne puolison kanssa. Hänellä on selkeästi korkeampi tulotaso kuin minulla. Itse olen vain "duunari" ja rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen. Puolisoni haluaa ostaa ison talon ja onkin suunnitellut ottavansa yksin lainan ja ottavansa talon omiin nimiinsä. Ogelmia on jo nyt omakotitalossa vuokralla ollessamme, etten mikä kykene osallistumaan kaikkiin asumiskustannuksiin siten että laskut menisi puoliksi. Tästä on riidelty todella kovaa ja usein. Koen itse ettei minulla kertakaikkiaan ole varaa hänen elämäänsä. Tulevaisuudennäkymät suhteelle ovat heikot eri taloustilanteiden takia.

Töö (Ei varmistettu)

Minun ja mieheni lapsuudenperheiden sosioekonomiset taustat ovat täysin erilaiset. Itse tulen vähävaraisesta perheestä, jossa vanhemmillani on ollut mielenterveysongelmia ja työttömyyttä. Mieheni tulee hyvin toimeentulevasta lääkäriperheestä länsi-suomesta, jossa on arvostettu korkeaa koulutusta ja kannustettu etenemään elämässä.

Meillä on ollut kuitenkin samanlainen arvomaailma ja maailmankatsomus, olemme toistemme sielunkumppanit. Erilainen perhetausta on ollut molempien maailmankuvaa rikastuttava tekijä vaikka ymmärrän, että se olisi voinut muodostua haasteeksikin. Olemme olleet 12 v yhdessä joista kohta 10 v naimisissa. Toki asiaan voi vaikuttaa se, että aloimme seurustella molempien ollessa vasta 17-vuotiaita eikä rahalla ollut vielä isoa merkitystä elämässämme.

Naimisiin mentyämme sanoin, etten halua ikinä riidellä rahasta. Mieheni halusi meille yhteisen tilin, vaikka hän tienaa yli puolet enemmän kuin minä. Emme riitele rahasta ikinä, meillä on ollut yhteiset rahat (yksi tili) naimisiinmenostamme asti.

Minun ja avomieheni perhetaustat ovat hyvinkin samanlaiset. Maalta, maanviljelijäperheestä. Meillä toki isä oli lisäksi yrittäjä, niinkuin aiemmin jo kommentoin. Ongelma maanviljelijä perheessähän on, että omaisuutta on mutta rahaa ei koskaan.
Näin meilläkin. Äiti pyöritti taloutta varmasti järkyttävän pienillä summilla. Minä mietin rahaa, ja varsinkin sen vähyyttä, jo hyvinkin nuorena. Toisin kuin esimerkiksi siskoni, joilla ei ollut koskaan mitään ongelmaa haluta ja pyytää aina ties mitä. Ehkä se on luonnekysymys..

Mutta siis. Vaikka perhetausta on samanlainen, niin koulutustasot mieheni kanssa ovat hyvin erilaiset. Minä olen jotenki jämähtänyt keräämään perus/ammattitutkintoja, kun taas miehelläni on korkeakoulututkinto. Tuloero oli siis huomattava jo meidän tavatessa, tätä nykyä mies tienaa aika tarkkaan tuplasti sen mitä minä.
Johtuneeko sitten tästä, mutta rahankäyttötavat meillä ovat hyvin erilaiset. Minä olen aina ollut pihi ja pelännyt velkaa kuin ruttoa. Jos johonkin ei ole käteistä, niin siihen ei silloin ole varaa! Mielestäni kuitenkin olen aina elänyt "ihan mukavasti", pihistellen ja säästäen mutta mukavasti.
Tavatessamme mies oli juuri ostanut asunnon, ajoi komealla ja tottakai kalliilla autolla, ruokakaupassa hän ei koskaan katsonut ruuan hintaa vaan osti mitä teki mieli. Nykyäänkin kaikki ns.ylimääräiset menee kyllä johonkin hyvin tarpeelliseen, tietokonenäyttöön, muistikorttiin ja mitä niitä koneen tai auton osia onkaan.

Kuulostaa tosi epätasapainoiselta.

Olikin. Kunnes vajaa pari vuotta sitten sain vanhemmilta perinnöksi, eli virallisesti lahjana, metsätilan. Puukauppojen myötä minulla on tätä nykyä kylmää käteistä, jota yritän kovasti sijoittaa, ehkä hiukan enemmän kuin miehellä velkaa autosta ja asunnosta. JA edelleen se metsätila mahdollisen lainan takuuksi. Miehen pain..öh, kannustamana ostin uuden uutukaisen auton, jonka maksoin vajaaseen pariin vuoteen omaksi. Sellaista se on rikkaan miehen siivellä asuessa ;)
Ei oikeesti. Asiasta keskusteltiin, minun aloitteesta, kun suunniteltiin yhteen muuttoa ja saatiin kulut sovittua molempien mieleen. Miehellehän ei ollut raha-asiat ja menojen jakaminen tullut mieleenkään, hän kyllä maksaa "kun vaan tulet sulostuttamaan minun elämää". Yäk, imelää :P

Tarvitseeko sanoa, että minä säästän joka liikenevän sentin, kun taas mies huokailee "Pitäis, pitäis.."

Ja niistä tileistä piti vielä.

 

Ei ole yhteisiä tilejä. Molemmat maksaa omansa tai tarvittaessa vähän toisenkin menoja. Nykyisin tulee hyvin HYVIN harvoin tilanteita, että jostain putkahtaisi niin yllättävä ja iso meno josta ei omillaan selviäisi. Ruokaupassa käyn yleensä minä, mutta mies hoitaakin lähes kaikki asumismenot. Väitän voittavani tässä kaupassa. 

TiinaJenni (Ei varmistettu)

Mielenkiintoinen pointti. Varmasti parisuhteessa vaikuttavat erilaiset (tai samanlaiset) taustat, mutta enpä sanoisi, että vähävaraisemmasta perheestä tulevana olisin KATEELLINEN kultalusikka suussa syntyneille, kuten tuossa alkuperäisessä kirjoituksessa mainitsit keskustelukumppanisi kommentoineen. Päinvastoin, minä olen ainakin iloinen siitä, että osaan arvostaa rahaa silloin kuin sitä on ja ymmärrän, että elämä on hyvin toisenlaista silloin kun olosuhteet pakottavat miettimään, mihin on varaa ja mihin ei. Kultalusikka suussa syntyneiden ajattelen siis päässeen elämässä liian helpolla ja varsinkin, jos tulot ja varallisuus ovat tulleet valmiina kuin Manulle illallinen, en oikein osaa arvostaa tuollaista varakkuutta. Sen sijaan ihailen kyllä henkilöitä, jotka ovat vaurastuneet omalla työnteollaan - ja pidän sitä ansaittuna palkkiona todennäköisesti kovasta työnteosta.

Parisuhteessa tuloilla ja menoilla on kyllä aika iso merkitys. Itse suhteellisen hyvätuloisena kustansin puolen vuoden ajan kaikki taloutemme yhteiset menot, kun minua seitsemän vuotta nuorempi avopuolisoni etsi töitä ja joutui (ja kiitos yhteiskunnan, sai) turvautua ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. Eivät olleet helpoimpia kuukausia nuo ja loivat stressiä kummallekin, kun piti laskea senttejä tarkkaan. Nyt pohdinnassa on, miten suhteutamme sittemmin työllistyneen puolison ja omat noin kaksinkertaiset tulot asuntokauppoihin ja lainanlyhennyksiin sekä muihin yhteisiin menoihin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä oon kai sitten ns. duunariperheestä (Äiti on kylläkin opettaja, mutta oli meidän lapsuudessa pitkään hoitovapaalla, opintovapaalla ja virkavapaalla).

Meillä kotona rahaan on suhtauduttu SILTI melko "lepsusti" tai ehkä ennemminkin rennosti. Oon siis tottunut, että ulkona syöminen on harvinaista luksusta ja että vaatteita ostetaan vain tarpeeseen, ei huvikseen, mutta pääosin rahafilosofiani kuuluu: "Rahalla ratkaistavat ongelmat on niitä elämän pieniä murheita" noin niinkuin ylimalkaisesti. Elämässä on murheita, sille ei voi mitään. Rahahuolet niistä usein lienee helpoimmin selvitettäviä, niitä ei kannata jäädä itkeskelemään. Sillä pärjätään mitä on annettu ja uskalletaan pyytää tukiverkolta apua jos on tarve. Ja tietenkin autetaan takaisin. Meillä on siis aina ollut tosi hyvä tukiverkko, mikä on ehkä antanut meidän taloudelle lapsuudenkodissa joustavuutta.

Tämä aiheuttaa ehkä aikuisuudessa ja ihmissuhteissani sellaista (yhdistettynä luonteeseeni), että mua on helppo käyttää hyväksi. Kuittaan sen ravintolalaskun ja auton vakuutuksen jos se nyt vaan on helpointa ja mulla on rahaa. Ratkaisen ongelman herkästi rahalla, keskustelematta ja todellakin usein jään "miinukselle". En useinkaan todellakaan jää sitä murehtimaan enkä laskeskele mitä vastakkainen osapuoli on mulle velkaa, mutta katkeruus mussa nousee, jos minua ei vastavuoroisesti auteta. Arvostan rentoutta ja joustavuutta ja vastavuoroisuutta (en niinkään tasajakoa).

Eniten mua hiertää siis parisuhteessa esim. kauppalaskujen syynäys sentilleen ja jäykkä suhtautuminen poikkeustilanteissa.

Kommentoi