Kulttuurikodin kasvatus ei vaadi rahaa

 

regatta marraskuu.jpg

Joku kysyi minulta täällä blogissa kerran, miten voi kasvattaa lapsestaan kulttuurikodin kasvatin, jos on tosi vähän rahaa käytössä. Sydämeni särkyi vähän, kun luin tämän kommentin, ja minun on ollut tarkoitus palata siihen monesti. Ja nyt palaan!

Minähän aina vitsailen tuolla kulttuurikodin kasvatti -nimityksellä. Se on enimmäkseen itseironiaa, kun oikeasti oma kulttuurielämä on suureksi osaksi Netflixin tuijottamista, enkä ole käynyt teatterissa varmaan vuoteen. Koko termi on jäänyt sanavarastooni tästä kertomastani Jörn Donnerin ja Max Jakobsonin tapaamisesta, joka naurattaa minua yhä.

regatta marraskuu2.jpg

regatta marraskuu3.jpg

Mutta mitä kulttuurikoti sitten on? Se on mielestäni sellainen ajatus, että arvostetaan tiettyjä henkisiä arvoja enemmän kuin materiaa. Käydään välillä ottamassa uusia vaikutteita kulttuurin parista, oli kyse sitten taidenäyttelyistä, vauvojen värikylvystä tai vaikka elokuvasta. Luetaan paljon, jutellaan lukemastaan. Analysoidaan kuulemaansa ja näkemäänsä. Sellaista kamaa, mitä nyt kuka vain voi tehdä.

Se on sellaista tietynlaista omanarvontuntoa: minä voin olla tämä tyyppi, joka on kiinnostunut kulttuurista ja jolla on siitä mielipiteitä ja jonka mielipiteet ovat arvokkaita siinä missä kenen tahansa muunkin. Tällaista ei sanota lapselle suoraan, vaan sitä vain eletään ja katsotaan, imeekö lapsi vaikutteita. 

regatta marraskuu4.jpg

regatta marraskuu5.jpg

Meillä lapsuudenkodissa oli todella vähän rahaa, kuten olen monesti sanonutkin. Taloudellinen pääoma oli pientä, mutta kulttuurinen pääoma sitäkin suurempaa. Vanhemmat vitsailivat ruokapöydässä latinan verbeillä (molemmat ovat valmistuneet klassillisista kielistä maisteriksi) ja Turun Taiteiden yössä käytiin 30 pennin nukketeatteriesityksissä.

Ja vaikkei omat vanhemmat olisi lukeneet ääneen niitä Muumi-kirjoja silloin pienenä, niin oman elämän voi ottaa tässä mielessä haltuun: lukee sitten niille omille lapsille niitä Muumi-kirjoja. Kasvaa omakin yleissivistys samalla. Jotenkin hommasta pitää (kapulakielisesti sanottuna) ottaa omistajuus. Ajatella, että tämä on minun kulttuuripiiriäni, minulla on yhtälainen oikeus tehdä tällaista kuin muilla. 

Tietenkin asia on helpommin sanottu kuin tehty: itselleen vieraaseen kulttuuriympäristöön (vaikka kyse olisi oman maan kulttuurista) voi olla vaikeaa sukeltaa. Mietin tätä viime keväänä, kun olin käymässä Rukalla ja katselin lasketteluperheitä. Siis sellaisia tyyppejä, jotka tulevat talvi toisensa jälkeen laskemaan viikoksi keskukseen ja joiden lapset osaavat lautailla 2-vuotiaana. Periaatteessa voisin yrittää ottaa sen laskettelukulttuuriskenen haltuun ja minulla on ihan resurssien puolesta (aika ja raha) pääsy sinne, mutta koska minulla ei ole kokemusta laskettelukulttuurista, sinne on vaikea noin vain noviisina suunnistaa. Raha ei siis ole aina kynnyskysmys, vaan oma itsevarmuus tilanteessa.

Onneksi kulttuurikotoiluun ei välttämättä tarvitse juurikaan rahaa. Suomessa on onneksi valtavasti asioita, joita voi tehdä ilmaiseksi tai tosi pienellä budjetilla. Monet kulttuuriharrastukset ovat suht edullisia, kuten näytelmäkerho tai vaikka kuoro. Toki jotkut harrastukset ovat myös kalliita, kuten soittimen soittaminen tai vaikka kuvataidekerho. Meillä lapsi käy muskarissa ja se maksaa 40 euroa kuussa.

regatta marraskuu6.jpg

regatta marraskuu7.jpg

regatta marraskuu8.jpg

Totta kai Helsingissä on helpompi päästä kiinni edulliseen tai ilmaiseen kulttuuriin kuin jollain pikkupaikkakunnalla. Jos kulttuuria on vähän tarjolla, pitää käyttää enemmän mielikuvitusta. Kirjasto sentään on miltei joka kunnassa ja vesivärit voi ostaa melkein mistä marketista tahansa. 

Mutta juu, meni vähän yleväksi tämä. Edelleen painotan, että suhtaudun huumorilla koko kulttuurikodin kasvatti -termin viljelemiseen, joten suhtautukaa tekin!

 

Millaisia kulttuurikodin tekoja siellä on viime aikoina tehty?

 

Kuvat: Mirjan, Mannen, Raisan ja lasten kanssa Regatassa terassikahveilla viime sunnuntaina. Tämän jälkeen mentiin riekkumaan Kansallismuseon vintille (Museokortilla ilmainen sisäänpääsy).

 

Lue myös:

Tämähän on kulttuurikoti!

Kulttuurikodin joulukalenteri on ilmainen

Lusitaan lapsen kanssa museoissa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit (29)
  1. Vauvantaisin
    25.11.2018, 09:47

    En ole ikinä ennen lukenut yhtä lempeää, armollista ja samalla rohkaisevaa kirjoitusta kulttuurikodeista. KIITOS.

    Tuo lasketteluperhe-vertaus on muuten aivan mahtava. Kuulostaa niin tutulta, mutta mulla se on jääkiekkoperheet (ja koiranäyttely- ja partio-sellaiset).

    1. Kyllä! Sitten on kiehtovaa, jos puolisolle jokin kulttuurinmuoto on luontainen, joka itsestä tuntuisi vieraalta.

      Esimerkiksi Tiki tulee kovasta pesäpalloilijaperheestä, mikä on istelleni täysin vieras maailma. On kiehtovaa kuunnella niitä juttuja – ja etenkin nähdä, kun joku osaa heittää pallon pitkälle. Sitten tulee sellainen hauska fiilis, että mun lapsi voi saada jonkun lapsuudenkokemuksen, jota itse en todellakaan pystyisi tarjoamaan 🙂

  2. Minusta tärkeintä on lapselle ääneen lukeminen. Siitä on paljon tutkimuksiakin, kuinka sanavaraston erot näkyvät jo päiväkodissa. Nautin itse aikanani paljon pitkistä lukurupeamista iltaisin alakouluikäisille ja väitän lukeneeni lapsille tuhansia sivuja, koska kävin läpi kaikki omat rakkaat kirjani ja sen jälkeen uudet. Onnea on se, että ei malta lopettaa Taru Sormusten Herrasta lukemista yhteen tuntiin, kun se kirja on niin ihana.

    Pyytäkää isovanhemmilta satuäänitteitä. Niitä voi tehdä kännykällä ja tallentaa nettiin, ladata sieltä kotona olevalle laitteelle, puhelimeen, tietokoneeseen,tablettiin tai johonkin soittimeen. Kuunneltavaa ei voi olla liikaa, jos jollakulla on vain aikaa lukea ääneen.

    1. Voi että odotan, että päästään Alpun kanssa sellaisiin kirjoihin, joissa juoni on jatkuva. Vaikka lainailen kuinka paljon kirjastosta kirjoja, niin lopulta olen kaikkiin niihin aina niin kyllästynyt, että jo niiden näkeminen herättää pahoinvointia. Ja mitä enemmän se rakastuu johonkin kirjaan (tällä hetkellä Mikko Murinan joulupuuhat), sitä enemmän alan vihata kyseistä saastaista teosta.

      Mutta koska lapsuudesta on muistissa on se, että jossain vaiheessa päästään sellaiseen lukemiseen, että se on nautinto jokaiselle osapuolelle, jaksan painaa noita viheliäitä kirjoja illasta toiseen ihan iloisella naamalla. Muuten se ei opi lukemisen konseptia. (Ja toisaalta, millä muulla keinolla villin lapsen edes saa kanveesiin kuin hoisemalla sille rauhoittavalla äänellä jotain satuja?)

    2. Juurikin tämä! Olen niin kiitollinen, että lapsuudessani meillä oli paljon kirjoja ja niitä luettiin päivittäin. En usko, että olisin muuten ponnistanut duunariperheestä akateemiselle uralle, ellen olisi jo lapsena nauttinut lukemisesta niin paljon.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *