Kun muistot painavat liikaa

huvila.jpg

Yksi mun lempipaikoista koko maailmassa on meidän mamman ja papan huvila Kakskerrassa, Turussa. Se on mulle sellainen onnen tyyssija, johon siirrän ajatukseni pahoina hetkinä (vaikkapa silloin, kun synnytin). Olen viettänyt siellä kaikki lapsuuteni kesät, opetellut uimaan neljävuotiaana Kakskerran järvessä, järjestänyt huvilan kuistilla muotinäytöksiä sisarusten kanssa ja kesä-Olympialaiset papan johdolla.

Viimeisten vuosien aikana huvilasta on tullut kuitenkin myös surun paikka. Meidän rakas mamma kuoli kolme vuotta sitten kesällä, ja nykyään pappakin alkaa olla niin vanha, ettei se enää tule tuonne. Koska muutamiin vuosiin kukaan ei ole asunut siellä, paikka on alkanut vähän ränsistyä.

huvila2.jpg

huvila3.jpg

Suurin ongelma huvilassa on kuitenkin se, että kaikkialle mihin katson, näen hirveän rakkaita muistoja. Tuossa kuistilla meidän mamma ja pappa aina kuuntelivat radiota, tässä perattiin joka kesä 20 litraa mansikoita ja tuolla sohvalla käperryin mamman kainaloon katsomaan Kauniita ja rohkeita.

Muistot tuntuvat kuitenkin aika kipeiltä, kun tietää, ettei sitä aikaa saa koskaan takaisin: lapsuutta, nuoruutta, mammaa ja pappaa, niitä kesiä. Ne ovat olleet jopa niin kipeitä ajatuksia, etten ole halunnut käydä tuolla pahemmin.

huvila4.jpg

huvila5.jpg

Viime kesänä Tiki kuitenkin innostui tuosta huvilasta, jolla kukaan ei oikein käy. Me vietettin siellä Alpun ja Tikin kanssa hirmuisen onnellinen viikko, ja silloin aloin vallata paikkaa takaisin nykyisille muistoille. 

Se toimi! Nyt, kun palattiin huvilalle Alpun kanssa, mä vain fiilistelin sitä, miten viime vuonna Alppu oli sellainen hassu pötkäle, joka ei osannut edes kääntyä. Nyt sen pienet askelen töminät kuuluivat taukoamatta kuistilla, kun se viipotti menemään innoissaan ympäri taloa. Viime vuonna me uskallettiin ottaa kuusikuinen vauva hetkeksi saunomaan. Tänä vuonna tuo puolitoistavuotias ukkeli ei meinannut lähteä millään järvestä pois, vaan kirkui riemusta ja halusi hypätä sinne kerta toisensa jälkeen. (Mikä oli toki mun mielestä täysin sairasta, sillä itse pystyin vain kastatutumaan 19-asteisessa vedessä.)

huvila6.jpg

huvila7.jpg

huvila8.jpg

Grillattiin, maattiin auringossa, luettiin, kuunneltiin Muistojen bulevardia, poimittiin mustikoita ja juotiin bisset katsellen, kun ilta-aurinko upposi järven taakse. Huomasin myös, että äitiys tarkoittaa sitä, kun näkee täydellisen metsämansikan, niin tekee mieli tunkea se välittömästi oman lapsensa suuhun (ei omaansa).

Me kaikki kolme nukuttiin mielettömän hyvin, mökkielämä sopii selvästi meille.

huvila9.jpg

huvila10.jpg

Ja näin sitä vain päivä päivältä vallataan huvilaa takaisin. Eivät ne kauniit muistot meidän mammasta mihinkään katoa, mutta ne eivät nouse enää tahtomatta päällimmäisenä mieleen. Mä en enää ajattele, että ”tämä ei tunnu aidolta, kun mamma ei ole enää ottamassa tässä aurinkoa hullunkuriset alushousut (nimenomaan housut) nilkkoihin asti vedettynä”. Tai että ”tämä ei tunnu oikealta, kun pappa ei ole touhuamassa mitä omituisempia virityksiä sähköjen tai laiturin kanssa”. Paikka ei tunnu autiolta tai vajaalta ilman niitä.

Nyt me ollaan tuolla ja eletään Alpun lapsuuden kesiä eli meidän aikuisuuden kesiä. Kerrytetään uusia rakkaita muistoja.

huvila12.jpg

huvila11.jpg

 

Onko teillä ollut tärkeiden paikkojen kanssa tällaisia ongelmia, että niistä nousee liian rakkaita ja samalla surullisia muistoja mieeleen?

 

Kuulumisia Kakskerrasta viime kesältä:

Maalaispoikaa kasvattamassa

Kun päivät sekoittuvat

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA   

Kommentit (10)
  1. Vastauksesi tuohon kysymykseen riittäisi kai kyyneleet joita nyt vuodatan. Mummi kuoli muutama vuosi sitten, ja sen jälkeen oli kamalaa käydä papan luona mummolassa. Joka kerta käynnin ajan kurkkua kuristi ja kotimatkan itkin. Sitten mummola myytiin ja papan luona on taas kiva käydä. Vaan edelleen jo pelkkä lapsuudessa vietettyjen yökyläilyjen ajattelu alkaa itkettää. Mummia vieläkin kamala ikävä.

  2. Ihanaa, että näet asian nyt noin. Ymmärrän täysin. Meni jonkin aikaa, että uskaltauduin lähtemään läheisten menetysten jälkeen kesäpaikkaamme, mutta yllättäen siellä tulikin todella levollinen ja turvallinen olo. Läheisen läsnäolon tunteminen tuntui hyvältä, ei ahdistavalta. Pian Suomeen ja mökkeilemään, jee!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *