Kun näen invataksin, ajattelen sinua

julia puuvallila.jpg

Paras tapa jäädä ihmisen mieleen, on pakottaa se ajattelemaan sinua joka kerta, kun se tekee jotain arkista.

Selitän. Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista (2015) on nautinnollisen hyvä kirja. Siitä on jäänyt erityisesti yksi kohtaus mun mieleeni: Päähenkilö on treffeillä ja selittää mimmille, että mikäli haluaa saada ihmisen muistamaan sinut, pitää laittaa se yhdistämään jokin arkinen ja jokapäiväinen pikku askare sinuun. Sitten se kaataa lasillisen vettä päällensä ja sanoo, että tästä lähtein muistat minut aina, kun juot vettä. Illalla mimmi laittaa sille takaisin viestiä, että se joi vettä harjatessaan hampaita, ja alkoi ajatella miestä.

Tämä on nerokas keksintö. Tietenkään se ei ole noin yksinkertaista ja suoraviivaista. Yhdessä vaiheessa elämää voi ajatella paljonkin jotakuta, ja seuraavassa vaiheessa hänet jo unohtaa. Ei ole ihan yksinkertaista penetroitua jonkun mieleen noin vahvasti, ei ainakaan tarkoituksella. Itse asiassa mun mielestäni nämä jutut käyvät usein vahingossa. Ne eivät välttämättä ole millään lailla dramaattisia, päinvastoin. 

Kerron omasta elämästäni pari esimerkkiä.

julia puuvallila2.jpg

Aina kun näen invataksin, ajattelen mun yläasteaikaista poikaystävää, Henkkaa. Kerran se tuli aika verisenä ja mustelmilla näkemään mua. Invataksi oli törmännyt siihen, kun se oli ollut pyöräilemässä. Kuski oli tietenkin noussut autosta paniikissa ja tullut hädissään katsomaan tilannetta. Henkka oli vain huikannut sille tyypillisellä mustalla huumorillaan: ”Yritätkö sä hankkia lisää asiakkaita?!” Mua nauratti tämä silloin, ja mua naurattaa tämä edelleen, 15 vuoden jälkeen.

Kun maksan vanhanaikaisella korttipäätteellä, ajattelen Saara Helkalaa. Siihen maksupäättään ruudulle tulee maksaessa semmonen animaatio, jossa nuoli lähtee kohti pankkia, jotka on kuvattuna sellaisina pylväinä. Vuosia sitten, finanssikriisin pahimpaan aikaan Saara tokaisi läpällä: ”Siinä ne meidän rahat lähtee taas Kreikkaan.” (Kun ne pylväät näyttävät enemmän kreikkalaiselta temppeliltä kuin pankilta.)

Kun ripustan pikkuhousuja ja sukkia pyykkinarulle, mä ajattelen mun lapsuuden parasta ystävää Katarinaa. Me oltiin interrailaamassa kesällä 2006, ja pestiin wieniläisessä hostellissa nyrkkipyykkiä. Kata oli laittanut sukkansa ja pikkunsa roikkumaan sänkynsä reunalle ihan ruttuun. Mä tietenkin tarmokkaana käytännön muijana kävin suoristamassa ne, koska eihän ne kuivu rutussa kunnolla! Kata oli tästä huolenpidosta todella liikuttunut, ja tämä hetki jäi vahvasti mun mieleeni. Ja on siellä edelleen, yli kymmenen vuoden jälkeen.

julia puuvallila3.jpg

Kukaan näistä henkilöistä ei todellakaan tiedä, että olen vuosia ajatellut heitä juurikin näissä tilanteissa. Ja vastaavanlaisia juttuja on varmasti kymmeniä, ellei satoja muitakin. Tässä mielessä se lapsuuden runo: ”Muista silloin minua kun kirppu puree sinua” ei olekaan ihan niin dadaistinen sikermä kuin aluksi kuvittelisi.

Ai että olisi kiinnostava tietää, olenko mä tehnyt tai sanonut jotain, jolla olisin penetroitunut ikuisksi ajoiksi jonkun ihmisen arkiaskareiden mietteisiin. Ei voi koskaan tietää, milloin jättää toiseen pysyvän jäljen.

 

Onko teillä tällaisia vastaavia arjesta nousevia mielleyhtymiä ihmsiin tai tapahtumiin?

 

 

Lue myös:

Kotinimi kertoo, ettei kaikki ole aina niin vakavaa

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

 

Kommentit (21)
  1. Mä ajattelen aina mun saksalaista kaveria kun syön purkkaa ja tulee aika sylkäistä se pois. Tämä siksi että se piti mulle vuosia sitten tulikivenkatkuisen puheen siitä kuinka pitkään purkan hajoamiseen luonnossa menee, kun se oli nähny mun sylkäisevän purkan maahan. Nykyään en siis koskaan sylkaise purkkaa maahan, vaan etsin aina lähimmän roskiksen ja lähetän samalla kaverilleni telepaattisen ”Moi, mietin sua just nyt, toivottavasti sul on hyvä päivä” -viestin 🙂

    Oon kertonut tän sille ja se on sen mielestä yks siisteimmistä asioista mitä se on koskaan saanut aikaan 🙂

  2. Aina leikkuuveitsiä tiskikoneeseen lastatessani isäni neuvoo päässäni minua laittamaan ne terä edellä -ettei kukaan saa haavoja käsiinsä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *