Yksi laji kuolee, mitä se haittaa?

Luin joululomalla Juha Kauppisen kirjan Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisesta. Voipi olla, etten olisi ihan ensimmäiseksi valinnut lukulistalleni kirjaa, jossa selitetään yksityiskohtaisesti kuukkelin pesimäalueesta tai pikkusinisiipien evoluutiosta, mutta koska siskoni mies Pasi tätä suositteli, päätin ryhtyä toimeen. Takeet hyvästä tekstistä antoi myös Tieto Finlandia -ehdokkuus.

Ja ah, nyt ei voi muuta sanoa kuin että voi mikä kirja.Olen aina ollut luontorakas (kuten nyt suurin osa suomalaisista on). Vietin lapsuuteni metsän ja niittyjen keskellä. Kuitenkin luettuani tämän kirjan aloin nähdä metsän, suon ja ihan vaikka asfalttitien pientareella elävän kasvuston aivan uusin silmin.

Kauppinen aloittaa kirjan selittämällä kiehtovasti, miten jokainen eliölaji on vuosituhansien (jotkut jopa miljoonien vuosien) aikana erikoistunut geeniperimältään, käyttäytymiseltään ja ruokailutottumuksiltaan erilaisiksi kuin muut lajit. Juuri tämä on sitä Darwinin luonnonvalintaa: Yksittäisellä lajilla on vähemmän kilpailijoita vaikkapa ravinnosta tai tilasta, sillä muut tarvitsevat toisenlaiset olosuhteet pärjätäkseen. Tästä syystä yksittäinen laji ei voi koskaan korvata toista lajia.

Entä sitten, kun aiemmin vuosituhansia samanlaisena pysynyt ympäristö muuttuu yhtäkkiä radikaalisti? Kun metsiä hakataan, soita kuivatetaan, koskia padotaan ja ilmastoa lämmitetään? Lajit katoavat.

Suomessa elää tämänhetkisen tiedon mukaan 48 000 eliölajia, ja niistä noin puolista on pystytty tekemään uhanalaisuusarvio. Arvioiduista lajeista yli joka kymmenes oli uhanalainen, eli uhanalaisiksi luokiteltiin 2 667 lajia. Suomen lajien Punainen lista kertoo, mitkä kaikki lajit ovat uhanalaisia, lista kasvaa koko ajan. Se on kammottavaa.

Joskus minuun iskee kyynisyys. Okei, ilmasto muuttuu, mutta on se ennenkin muuttunut. Sukupuutot ovat osa elämää. Yksittäinen eliölaji elää maapallolla noin miljoona vuotta, jotkin kymmenenkin. Sitten ne kuolevat pois tai kehittyvät toisiksi lajeiksi samalla, kun ympäristö muuttuu. Tähän mennessä maapallon historiassa on tapahtunut viisi valtavaa sukupuuttoaaltoa, noin 100 miljoonan vuoden välein. Kerrallaan on kadonnut puolet tai jopa 90 prosenttia eliölajeista. Sukupuutot kuuluvat elämään: niiden jälkeen tulee tilaa uusille eliöryhmille. Kun dinosaurukset kuolivat, pääsivät nisäkkäät kukoistamaan. Ei kukaan tyrannosaurus rexin perään itke. Sitä paitsi ei isonuijasammal tiedä tai tunne kuolevansa sukupuuttoon, se vain lakkaa olemasta ja siinäpä se.

Olen ajatellut, että paljon traagisempaa on nyt elävien eläinten kärsimys. Tehotuotannossa fyysisesti ja henkisesti kituvat nisäkkäät, merten kalat jotka kuolevat kivuliaasti ja hitaasti muoviin tai Australian koalat, jotka palavat elävältä. Olen pitänyt sitä traagisempana kuin sitä, että jokin laji sammuu.

Tällä hetkellä on käynnissä kuudes sukupuuttoaalto, väittävät monet tutkijat. Ja tämä sukupuuttoaalto on ihmisen aiheuttama.

Joidenkin mielestä tämä on eettisesti väärin, noin lievästi sanottuna. Mutta sitten on käytännön näkökulma sukupuuttoon, ja siihen liitymme me ihmiset.

Kauppinen kirjoittaa, että luonnon monimuotoisuudessa kyse ei kuitenkaan ole yksittäisistä lajeista. Kyse on ekosysteemeistä. Yksittäisen lajin katoamisella voi olla arvaamattomia seurauksia: Jos ekosysteemistä vaikkapa poistuu tiainen, joka syö metsän oksistosta juuri tietyn yöperhosen tai mittarimadon munia, tämä puita tuhoava laji saattaa runsastua nopeasti voi alkaa tuhota koko metsää.

Monet tutkimukset osoittavat, että suuri lajimäärä, ekosysteemin rikkaus ja monimuotoisuus aiheuttavat vakautta. Vakaus on puskuri äkillisiä muutoksia vastaan. Ja ilmastonmuutos jos joku on äkillinen muutos.

Kun yksi ja sitten seuraava laji kuolee sukupuuttoon, ekosysteemit kuihtuvat ja se voi aiheuttaa dominoefektin. Ja se koskee myös ihmistä.

”Elämä kyllä tekee comebackeja”, Kauppinen kirjoittaa. Mutta kun yksi laji on kerran poistunut planeetalta, se ei enää ikinä tule sellaisenaan takaisin.

Massasukupuutoista toivutaan miljoonissa vuosissa, koska toipuminen vaatii evoluutiota, luonnonvalinnan käsityötä. Koralliriutat ovat hävinneet planeetalta ennenkin – ja sitten kasvaneet miljoonissa vuosissa takaisin, toki erilaisina kuin ennen.

Eliölajien katoamistahti on koko ajan kiihtymässä. Tällä hetkellä yli kymmentä prosenttia kaikista maailman lintulajeista uhkaa sukupuutto.

Mutta entä mitä sitten tapahtuu, jos vaikkapa pölyttäjät katoavat? Tai jos raatoja syövät ötökät katoavat? Kauppinen puhuu”tavallisuuden katoamisesta”. Lajit, jotka ovat olleet ihan tavallisia ja yleisiä, ovat alkaneet kadota.

Sillä saattaa olla hyvin pelottavia vaikutuksia ihmisen kannalta.

Luettuani Monimuotoisuus-kirjan olen sitä mieltä, että on meidän ihmisten tehtävä suojella luontoa – meiltä itseltämme. Muistan, kun silloinen ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen pysäytti hyvässä vauhdissa olevan soiden suojeluohjelman. Ajattelin silloin, että onpa surullista ja lyhytnäköistä. Nyt ajattelen, että se on yksinkertaisesti anteeksiantamatonta. Se oli kuolinisku monelle suomalaiselle lajille.

Tämä on poliittisesti äärimmäisen tulenarka aihe, mutta minä en enää usko metsien tai soiden vapaaehtoiseen suojeluun tai lempeään valistukseen. On alueita, joita on vain suojeltava. Totta kai olen sitä mieltä, että asiat pitää hoitaa sosiaalisesti oikeudenmukaisesti. Maalta kotoisin olevana ihmisenä ymmärrän, että maanviljelijöillä on oltava myös metsää, jotta huonon sadon tullessa sitä voi hakata ja myydä ja näin selvitä seuraavaan vuoteen.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että luonnon suojeluun pitää löytää poliittista tahtoa ja rahaa.

On sietämätön ajatus, että ulkomaiset kaivosyhtiöt saisivat luvan turmella vaikkapa Viiankiaavan aluetta, joka on jo Natura-aluetta. Työpaikkojen syntymisellä ja rahalla ei voi perustella kaikkea, elämässä pitää olla muitakin arvoja.

Linnut, kalat tai perhoset eivät pysty puhumaan itsensä puolesta. Ne eivät voi äänestää vaaleissa tai ryhtyä lakkoon. Mutta niilläkin täytyy olla oikeus olla tällä planeetalla. Suomalaisten täytyy suojella suomalaista luontoa, siihen on löydyttävä tahtoa.

Lue myös:

Mitä vaadin eduskuntaehdokkaaltani?

Kommentit (33)
  1. Minni123987
    10.2.2020, 15:06

    Hyvä kirjoitus, kiitos tästä. 🙂 Painottaisin vielä enemmän sitä, että ihminen tosiaankin on täysin riippuvainen ekosysteemeistä. Ekosysteemit tuottavat meille olosuhteet, joissa on mahdollista viljellä ruokaa, ne tuottavat juomakelpoista vettä, kun tietynlainen maaperä suodattaa myrkyt pois, luonnosta saadaan erilaisia lääkeaineita ja allergioita ja sairauksia on enemmän monimuotoisuudeltaan köyhässä luonnossa. Joku biologi osaisi selittää paremmin, mutta halusin vain tuoda tähän vielä lisää konkreettisia esimerkkejä siitä, miksi luonnon monimuotoisuudesta kannattaa olla kiinnostunut ihan itsekkäistäkin syistä. Kuten kirjoitit, yllättävän moni tuntuu luulevan, että onhan se sääli jos joku laji kuolee sukupuuttoon, mutta ei sillä oman elämän kannalta nyt niin merkitystä ole.

    1. Tämäpä juuri, hyvin arvaamattomia ja kammottavia asioita voi olla ihan nurkan takana, jos tällaisia perislajeja alkaa tipahdella pois planeetalta. Se on hyytävää, ja siksi suhtaudun tuohon suojelemiseen yhä raivokkaammin. Raha ei voi olla tärkeämpää kuin ihmiskunnan tulevaisuus.

  2. Itken kotimetsien, luonnon, meren, eläinten tuhoa
    10.2.2020, 23:04

    Voi voi, en edes aloita kun en sitten pysty lopettamaan.:'(
    Sen verran sivuan yhtä ryhmää että kuinka metsänomistajat p y s t y v ät siihen valtaisaan, törkeään itsekkyyteen mikä Suomessa heidän osalta on valloillaan? Eli massiiviseen kaato-operaatioon millä tuhotaan oikeat metsät lähes täysin!! Täällä länsi-Suomessa ei tahdo enää laajoja metsiä olla, järkyttäviä raiskioita, avohakkuualueita tai ryteikköjä muttei vanhoja, oikeita metsiä käytännössä ollenkaan. Ja kaikki vain rahan vuoksi??!! Että saisivat juuri NYT pajatson tyhjäksi, viis muista tai luonnosta. Kehtaavat vielä puhua jostain metsänHOIDOSTA, valehdellakin joka käänteessä viitaten puupelloistaan hiilinieluina, saati alueina jossa kasvaisi marjoja, sieniä, pesisivät linnut tai nisäkkäät. Tai supervalheita kuinka ennenkin on kaadettu puita paljon, mutta massiiviset metsätuhokoneethan on aivan uusi keksintö, ei metsuri ja hevonen saanut sellaista täystuhoa aikaan kuin nämä hirviölaitteet!! Mun sydän ei vaan kestä tätä…
    Ps. Maksu suojelluksi annettavasta metsästä on erittäin kohtuullinen, mutta sen vaihtoehdon käytön vähyys kertoo omaa karmivaa kieltään metsänomistajien piittamattomuudesta ja pohjattomasta ahneudesta.

    1. Ymmärrän tämän ärsyyntymisen, mutta tässäkin kyse on vahvasti maan tavasta ja politiikasta, ei yksittäisten elinkeinonharjoittajien itsekkyydestä.

      Vielä vähän aikaa sitten jatkuvan kasvatuksen periaate ei ollut millään tavalla normi tai edes sallittua(!). Yksilöltä olisi vaatinut aika paljon vastustaa sitä mitä kaikki muut tekevät ja sitä, mitä valtio ja metsänhoitoyhdistykset yms sanoo että olisi hyvä tehdä.

      En siis missään tapauksessa ajattele, metsänomistajat olisivat jotenkin silmittömän itsekkäitä ja rahanahneita, vaan järjestelmä tekee sen.

      Ja siksi tässä asiassa kaipaisin nimenomaan reilua politiikkaa ja systeemin muutosta, mikä pitäisi saada tehtyä NYT.

      1. Metsä(tön)tonttu
        11.2.2020, 15:15

        Osittain totta, mutta taitaapi silti iso(in) osa tällä hetkellä kouristuksenomaisella kiireellä laittaa metsiään tasaiseksi (siltä se erittäin vahvasti omassa maakunnassa näyttää!) viis minkäänlaisista luontoarvoista, jotka siis tänään ovat meillä kaikilla kipeän hyvin selvillä. Eli tässä ajassa maan tavan taakse ei enää voi mennä piiloon.
        Tyylinä näyttää olevan osin haistattelu ”vihervassarihallitukselle” (vaikka siellä Keskustakin!) pelko että vielä ”enemmän” heidän hallintaansa metsiinsä sidottaisiin, ja toisaalta sen vuoksi rahastus pidettävä täydellä vauhdilla käynnissä. Surullista, niin todella surullista.

        1. Minttu-Maria
          12.2.2020, 22:34

          Tää on tosi mielenkiintoinen aihe, koska samaan aikaan kun herätään siihen että metsiä ja ekosysteemejä pitäisi suojella, on herätty myös siihen, että puusta ja muista luonnonmateriaaleista pitäisi rakentaa ja valmistaa tavaroita betonin ja muovin sijaan. Mutta luonnonsuojelu ja luonnonmateriaalien käyttöhän on toisensa poissulkevia kehityssuuntia? Siinäpä vasta dilemma! Vai onko tähän jokin ilmiselvä ratkaisu mun nenän edessä mitä en vain näe? Mun keksimä ainoa (oikea) ratkaisu olisi vähentää kuluttamista HUOMATTAVASTI ja lisätä kiertotaloutta vielä enemmän.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *