Lapselle sijoittaminen: onko se sittenkään järkevää?

Juliaihminen

Minulta on monesti pyydetty postausta lapselle sijoittamisesta, ja nyt vihdoin ryhdyin tähän. Aihe on niin laaja, että päätin jakaa sen kahteen eri postaukseen. Tässä postauksessa pohdin, onko lapselle sijoittaminen järkevää tai oikein. Seuraavassa postauksessa kerron, millä tavalla ja millaisia summia sijoitan lapselleni.

Okei, olen siis itse sijoittanut lapseni nimissä hänen syntymästä lähtien rahaa. Kuten olen kertonut, korkoa korolle -efekti on niin huikea, etten raaski jättää sitä käyttämättä ja tästä syystä aloin sen kummemmin asiaa ajattelematta sijoittaa lapselleni, kun hän syntyi ja sai sosiaaliturvatunnuksen (minkä jälkeen pystyimme luomaan hänen nimiinsä arvo-osuustilin).

Ajattelin tuolloin, että on mukavaa, jos lapsella on rahaa "sitten joskus aikuisena". Olemme siitä etuoikeutetussa asemassa, että meidän taloudessa tuon rahan säästäminen ei oikeastaan tunnu missään, joten asiaa ei tarvinnut ajatella sen enempää. Emme siis vaikkapa jätä jotain asiaa ostamatta siksi, että saisimme säästettyä lapselle.

Nyt olen kuitenkin käynyt aiheesta paljon keskusteluja ja alkanut miettiä tätä vähän pidemmälle. Minulle ei ole säästetty koskaan mitään. Kun pääsin opiskelemaan ja muutin pois kotoa, sain rahat ensimmäisen asuntoni takuuvuokraan sekä tarvittavat huonekalut aina sängystä keittiön pöytään ja televisioon. Sen koomin en ole saanut vanhemmiltani yhtäkään euroa. En myöskään ole pyytänyt heiltä mitään. Minulle on siis alun alkaen ollut selvää, että omillaan on syytä pärjätä. Jos nyt tarinallistan elämääni, niin uumoilen, että tämä on johtanut siihen, että minusta on tullut hyvä rahankäyttäjä. Saan vaivattomasti säästettyä kymppitonnin vuodessa melko perus palkastani, ja mulle ei tulisi ikinä mieleenkään ostaa velaksi mitään muuta kuin oma asunto tai sijoitusasuntoja. Ajatuskin kulutusluoton ottamisesta tai sohvan ostamisesta korollisella osamaksulla on täysin absurdi, koska tiedän, että tällaisessa toiminnassa korkoa korolle -efekti kääntyy minua vastaan, eli menettäisin turhaan rahaa.

Meillä ei hirveästi puhuttu rahasta lapsuuden kodissa Kuten olen sanonut, olin välillä vähän huolissani vanhempieni rahatilanteesta. Sain kuitenkin teininä melkein koko lapsilisäni kuukausirahana, ja siitä piti päättää, käytänkö sen bussikorttiin ja puhelinlaskuun, vai säästänkö sen johonkin muuhun. Tällä lailla opin rahankäyttöä aika hyvin: Jos haluaa jotain isoa, sitä varten pitää säästää pitkäjänteisesti. Kun halusin 16-vuotiaana tietokoneen, menin kesätöihin. Kun halusin 18-vuotiaana reilaamaan, säästin koko vuoden tehden kaikenlaisia hanttihommia. (Hanttihommilla tarkoitan ilmeisesti ylioppilaskirjoituksiin lukemista, koska nyt kun mietin, niin ylppärirahojahan suurin osa noista reilausmasseista oli, lol.)

Mitä sitten, jos olisin tiennyt, että saan 18-vuotiaana käyttööni vaikkapa 20 000 euroa? En osaa sanoa. Voi olla, etten olisi kajonnut rahoihin, mutta ei sitä koskaan tiedä. Voi olla, että olisin vain rällästänyt menemään, koska olisin tiennyt, että tilillä on "valtava potti". (Nykyään tiedostan, ettei 20 000 euroa ole vielä mikään loppu elämää rahoittava potti, tuolloin summa olisi varmasti tuntunut ikuisesti riittävältä.)

Kun ajattelen omaa menneisyyttäni, niin en oikeastaan haluaisi säästää lapselleni hänen opiskeluaikojansa varten. Mielestäni hän saisi ihan samalla tavalla kuin muutkin tienata tuolloin itse elantonsa. Sniiduilla tarvittaessa ja nostaa opintolainaa, jos haluaa elää vähän leveämmin eikä käydä töissä. En haluaisi, että hänellä olisi enemmän rahaa käytössään kuin muilla. Se ei tunnu reilulta enkä usko, että se tekisi häntä itseäänkään onnelliseksi loppujen lopuksi. Oman kokemukseni mukaan opsikelijana kollektiivinen köyhyys yhdistää.

Jos totta puhutaan, niin oikeastaan mä haluaisin säästää lapselleni hänen eläkepäiviä varten. Tämä kuulostaa vähän hassulta, mutta tuo korkoa korolle -ilmiö on ikään kuin hauska peli, jonka voi voittaa, jos aloittaa tarpeeksi aikaisin. Kuten tässä postauksessa laskin, jos sijoittaisin lapselleni 18 vuoden ajan 40 euroa kuussa niin, että tämän jälkeen rahat jäisivät vain lojumaan rahastoihin keräten kuuden prosentin tuottoa, hänellä olisi 70-vuotiaana arviolta 350 000 euroa rahaa käytössään omaa eläkettään varten.

Mutta miten mä sitten voisin varmistaa, ettei lapseni käytä noita rahoja vaikkapa vaatteisiin, hervottomaan dokailuun, kissojen orpokotiin tai johonkin minun mielestäni jonninjoutavaan silloin, kun hän saa niihin käyttöoikeuden 18-vuotiaana? En käytännössä mienkään. Jos rahat ovat hänen nimissään, hän näkee ne veroehdotuksestaan. Voin vain yrittää opettaa häntä hyväksi rahankäyttäjäksi, mutta säästämällä ja sijoittamalla hänen nimiinsä rahat todellakin ovat sitten hänen, ei minun.
 
Ja tässä tullaan toiseen ongelmaan. Siskoni Sofia sanoi hyvin: Isoihin rahasummiin liittyy aina valtaa, tahtoi sitä tai ei. Jos säästää lapselle vuosikaudet ja sitten se hassaa ne bilettämiseen puolessa vuodessa, siitä voi tulla hirveää syyllistämistä lapselle. Jos taas minä määräisin, että nämä ovat sitten sinun eläkerahoja tai käytetään asuntoosi, niin ottaisin vanhempana aika ison määräysvallan aikuiseen lapseeni. Ja jos lapsen asunto ostetettaisiin vanhempien rahoilla, niin kuvittelisinko minä, että voin sitten tulla omavaltaisesti vierailemaan Solsidan-tyyppisesti siellä koska tahansa? Tällainen aikuisen ihmisen määräily ei ole kovinkaan tervettä, eikä varsinaisesti edesauta lapsen itsenäistymistä.
 
Rahan arvon ymmärtää paremmin, kun sen eteen on itse joutunut tekemään töitä. Silloin ymmärtää myös sen, ettei kaikilla ole samanlaisia mahdollisuuksia kuin itsellä on: raha ei vain tule taivaasta. Ja tämä poistaa sokeutta siitä, ettei ihminen tajua etuoikeutettua asemaansa.
 
Lapseni on joka tapauksessa etuoikeutettu, sillä (ainakin näillä näkymin) hän tietää, että hänen vanhemmillaan on rahaa. Hänellä on mahdollisuus mokailla myös taloudellisesti ja ottaa kaikenlaisia riskejä, joita ihminen, jolla ei ole vanhempien luomaa taloudellista turvaverkkoa, ei ottaisi. (Kuten mennä opiskelemaan valtavan opintolainan turvin.)
 

Onko ylipäänsä yhteiskunnallisella tasolla oikein, että yhdelle on säästetty iso potti rahaa ja toiselle ei? Kumpikaan ei ole tehnyt mitään ansaitakseen vallitsevaa tilannettaan. Tämä on hankalaa, sillä periaatteessa ajatus siitä, että ihmisillä on kovin erilaiset lähtökohdat, on huono juttu. Ja sitten taas kun kyse on omasta lapsesta, kaikki ylevät periaatteet täydellisestä mahdollisuuksien tasa-arvosta jäävät vähän sivuun, koska tietenkin haluan tarjota lapselle parhaan mahdollisen elämän ja niin paljon onnea kuin vain on mahdollista saada. Veikkaan, että suurin osa ihmisistä priorisoi oman lapsensa onnen kaikenlaisten ideologioiden yli. Ja toisaalta: jos minä itse olen elänyt säästäväistä elämää ja tulen onnelliseksi siitä, että voin antaa lapselleni taloudellista turvaa, niin eikö se ole palkinto minulle itselleni?
 
Ja sitten on vielä tämä yksi kinkkinen juttu: Ollaan pohdittu ystävien kanssa, pysyykö koulutus maksuttomana vaikkapa seuraavat 20 vuotta. Jos korkeakoulutus alkaa maksaa, niin en halua, että lapseni jättää kouluttautumatta siksi, ettei siihen ole varaa. Totta kai yritän taistella tätä vastaan esimerkiksi äänestämällä maksutonta koulutusta ajavia puolueita, mutta suunnitelma B tuntuu hyvältä olla olemassa. Tämä on taas nihkeän eriarvoistavaa, koska kaikilla ei totta vie ole sitä suunnitelma B:tä.
 
Tietyllä tapaa parasta olisi, että säästäisin vain omiin nimiini ja sitten tarvittaessa antaisin lapselle rahaa omista sijoituksissani. Toisaalta, tällöin säästetystä rahasta täytyisi luultavasti maksaa turhaan veroa. Tällä hetkellä yksi ihminen voi lahjoittaa toiselle 4999 euroa kolmen vuoden välein ilman lahjaveroa. Mutta verolait muuttuvat koko ajan. Siksi parasta olisi, että voisi säästää salaa lapsen nimissä johonkin rahastoon, ja kertoa siitä vasta, kun lapsi on 70-vuotias.
 
Tietenkään ei auta, jos kirjoittaa asiasta julkisesti omalla nimellä ja naamalla internettiin, koska ennemmin tai myöhemmin tuo lapsi oppii lukemaan. Lol!
 
No! Lopullista vastausta minulla ei ole tähän antaa, tässä on monia puolia. Tällä hetkellä minä siis edelleen jatkan sijoittamista lapsen nimissä, mutta kyllä vähän mietin, että onko se loppujen lopuksi viisasta. Lisääkö se pitkällä aikavälillä lapsen hyvinvointia vai ei? 
 
 
 

Miten te suhtaudutte lapselle säästämiseen ja sijoittamiseen?

 
 
 
Lue myös:
 
Miksei lapsilisää saisi sijoittaa?
 
Korkoa korolle -efekti kerryttää minulle ennen eläkettä puoli miljoonaa euroa
 
Lapsena huolehdin rahasta paljon
 
6 hyvää syytä puhua rahasta ääneen
 
Näin säästin 10 k vuodessa
 
 
 
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN
 
 

Kommentit

Mä olen pohtinut tätä samaa asiaa useammankin kerran. Näin opiskelijavanhempina meidän budjetti lasten säästötilille on huikea 5 euroa kuukaudessa, mutta kyllä sekin parissakymmenessä vuodessa summaksi muuttuu. Yksi motiivi mulla on nimenomaan ollut ajatus siitä, että korkeakoulujen muuttuessa maksulliseksi lasten kouluun pääseminen ei olisi siitä kiinni. Toinen on ihan yksinkertaisesti se, että missä tahansa korkeakoulussa millä tahansa linjalla ensimmäinen vuosi on ihan tarpeeksi rankkaa ilman rahahuoliakin. Mun vaatimaton säästötavoitteeni on, että jos tytöt aikanaan päättävät korkeakouluopiskelijoiksi ryhtyä, heidän ei ensimmäisenä opiskeluvuotenaan olisi pakko tehdä töitä opintojen ohella.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo on hyvä motiivi! Mä ajattelen tämän niin, että jos jossain vaiheessa on taloudellisesti yhtään niukempaa, niin tässä asiassa preferoin nykyhetken tulevaisuuden sijaan, eli jos rahaa on vähän, niin en säästä tulevaisuutta varten, vaan käytän sen nykyhetkeen. Mutta on tietenkin totta, että viiden euron säästö muuttuu yhtä lailla ajan kuluessa hyväksi summaksi. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse haluaisin luottaa siihen, että aina on jokin väylä varattomillakin opiskeluun, vaikka muuttuisikin maksulliseksi. Ja tosiaan, jos ei Suomessa ole varaa opiskella, toivoisin ennemmin, että lapseni lähtevät ennemmin ulkomaille. Esimerkiksi serkkuni ovat opiskelleet Englannin huippuyliopistoissa menestyksekkäästi ilman tukea vanhemmiltaan ja käymättä töissä opintojen aikana. Olemme toki puolisoni kanssa sen verran hyvien työnäkymien ja korkean palkkatason aloilla, että uskallan luottaa, että ihan säästämättäkin pystymme tukemaan lapsiamme tulevaisuudessa tarvittaessa. Toki meillä on myös omistusasunto ja muutakin omaisuutta, mitkä voidaan kai katsoa säästöiksi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, samaa minäkin toivon, enkä nyt itsekään usko siihen, että Suomessa jotain valtavia lukukausimaksuja olisi ihan lähipiirissä tulossa - ja hyvä niin! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Sinun kohdallasi (itsellesi) säästäminen voi olla hyvää rahankäyttöä, koska kuten olet useasti aiemmin todennut, se on sinulle helppoa ja tilillä korkoa kasvava raha tuottaa sinulle iloa. Toiselle säästäminen tilillä oleva raha voi olla ahdistavaa, kun sen sijaan kulutusluotolla ostettu sohva ilahduttaa koko saman ajan ja loppujen lopuksi korot ovat pieni hinta siitä, että sohvan on saanut silloin, kun on tarvinnut/halunnut. Mielestäni rahankäyttö muuttuu ”huonoksi” vasta siinä vaiheessa, kun se ei ole hallinnassa ja siitä aiheutuu tarpeetonta ahdistusta.
Olen lisäksi sitä mieltä, että, jos vanhemmat haluavat välttämättä tukea lapsiaan taloudellisesti näiden täysi-ikäistyttyä, tämä tulee tehdä niin neutraalisti kuin mahdollista, rahoihin ei saa sisältyä ehtoja kuten ”saat rahaa, jos valitset sellaisen opiskelupaikan, jota MINÄ arvostan”. Ihmisen täytyy saada tehdä omat arvovalintansa ja myös virheensä itse. On muuten myös hyvä huomioida, että lapsen henkilökohtainen omaisuus vaikuttaa ainakin tällä hetkellä moniin tukiin, joten tilanteessa, jossa joku toinen saisi tukea, nuori, jolla on 20 000€ säästötilillä, joutuu käyttämään ensiksi ne rahat (varmaan ihan elämiseen).

Juliaihminen
Juliaihminen

Mun käsittääkseni lapsen omaisuus vaikuttaa tällä hetkellä vain toimeentulotukeen, joka on viimeinen tukimuoto opintotuen, opintolainan tai vaikka tymarkkinatuen jälkeen. Toki jos saa osinkoa reippaasti jostain osakkeesta, niin se lasketaan pääomatuloksi, joka vaikuttaa tukiin. Mutta tällöin onkin mielestäni ihan asiallaista, että osinkoraha käytetään ennen tukia. Toki nämä hommat voivat hyvin muuttua tulevaisuudessa.

Tuo juuri on musta niin hankalaa, koska olen täysin samaa mieltä, että ihmisen pitää saada käyttää omat rahansa siihen mihin hän haluaa, mutta sitten jos lapsi käyttäisi minun tienaamat rahat johonkin ihan pöhköön, niin kyllähän se harmittaisi. En ole niin pyhimys, ettäkö voisin ihan lungisti katsoa vaikka ison potin bilettämistä taivaan tuuliin :D Mutta joo, ennen kaikkea hyvä talouskasvatus on homman a ja o.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ainakin yleiseen asumistukeen vaikuttaa myös.

Juliaihminen
Juliaihminen

Totta, niin muuten vaikuttaa! Tässä mielessä lapselle säästäminen ei ole se kaikkein edullisin vaihtoehto, kun kerran voisi saada tukia.

Ja ai että, tästä päästäänkin sitten toiseen kinkkiseen keskusteluun, eli että kenelle ne tuet on tarkoitettu. :D Lähtökohtaisesti siis ilman muuta ajattelen niin, että Suomessa lapsen pitää saada itsenäistyä vanhemmistaan 18-vuotiaana pois kotoa muutettuaan, eikä ketään voi pakottaa ruinata vanhemmiltaan rahaa enää silloin.

anapina (Ei varmistettu)

Jep, omat vanhempani olivat säästäneet minulle noin 5000€ rahastoihin. Otin tästä opiskeluaikana noin 1500€ vaihtobudjettiin ja loput ovatkin menneet viimeisen puolen vuoden aikana elämiseen opintoja loppuun saatellessa. Opintotukikuukaudet on käytetty loppuun, enkä ole ollut oikeutettu toimeentulotukeen ennen kuin kaikki säästöt on tapissa. Eihän sitä olisi toisaalta voinut etukäteen tietää että opiskelen näin pitkän kaavan mukaan! Nyt alkaa onneksi oman alan työt joten voin alkaa kartuttamaan omaisuuttani 8) Sanoisin, että vanhempien minulle hankkimissa sijoituksissa isoin etu on vaikutus omaan ajattelutapaan ja asenteeseen. Olen tottunut näkemään pankkitililläni jotain sijoitusten puolella ja nyt alkaessani tienata minulle on itsestäänselvyys, että tuloista menee tuntuva osuus sinne.

Juliaihminen
Juliaihminen

Heheheh, mun on nyt vielä pakko palata tähän aiheeseen, sillä kävikin ilmi, että omaisuus EI VAIKUTA yleiseen asumistukeen :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Ihmisellä on silloin kyllä jo jonkinmoinen taloudenhallinnan ongelma, jos tilille säästetty raha ahdistaa mutta samaan aikaan kulutusluotolla ostettu sohva ei.

Vierailija (Ei varmistettu)

Miksi yhtään enempää kuin silloin, jos kulutusluotolla ostaminen ahdistaa, mutta ei asuntolaina tai säästötili puhumattakaan eläkesäästöistä, joihin ei pääse käsiksi tai osakkeista, joiden arvo tippuu?
Ei rahan tai kuluttamisen pitäisi aiheuttaa ahdistusta, jos elää omien arvojensa, voimiensa, tulojensa ja tulevaisuuden näkymiensä suhteen tasapainossa.
Kulutuksesta ja lainasta aiheutuva ahdistus on ihan yhtä vakava ongelma kuin ostosriippuvuus ja voi tehdä elämästä hyvin vaikeaa.
Kuten niin monesti näissä Julian blogin keskusteluissa on tullut esiin, on tuskin mitään tapaa sijoittaa, säästää tai käyttää rahaa ilman arvolatausta ja vastuuta seurauksista. Omalla kohdallani priorisoin aina mukavuutta ja henkistä hyvinvointiani pyrkien toki mahdollisuuksien mukaan huomioimaan kestävän kehityksen. Minulla on hyvät tulot ja iso omistusasunto arvoalueella, enkä näe, että säästäminen toisi mitään lisäarvoa elämääni (toki tilillä on yleensä yrittämättäkin rahaa).

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiinnostavaa pohdintaa ja keskustelua täällä aiheesta!

Tuo vaikutus sosiaalietuuksiin on yksi monista syistä, jonka takia en säästä/sijoita lapselle lapsen nimissä. Olen aika vakuuttunut, että 20v kuluttua myös opintotuki on sidottu mahdolliseen varallisuuteen eli ennen tuen saamista joutuu käyttämään säästönsä (tod näk ainakin asumistuen osalta tulee olemaan näin). Tämä on minusta todennäköisempää kuin korkeakouluopintojen muuttuminen maksullisiksi. Tästä(kin) syystä tuntuu järkevämmältä säästää omissa nimissä ja tukea lasta sitten tarpeen tullen. Mahdollinen korkeakouluopintojen maksullisuus myös tod näk ensisijaisesti kohdistuisi heihin, joilla on omaa varallisuutta. Mikäänhän ei estä vanhempia maksamasta omista säästöistään lapsen opintoja, jos tällainen maksullisuus ilmaantuisi, siksi tuo mahdollisesti tulevaisuudessa maksullinen opiskelu ei minusta ole peruste säästää lapselle vaan pikemminkin päinvastoin.

Lisäksi ajattelen, että tilanne jossa nuori opintonsa rahoittaakseen joutuisi käyttämään omaisuuttaan / ei olisi oikeutettu tukeen omaisuutensa takia saattaisi myös johtaa siihen, että opiskelu näyttäytyisi nuorelle ei-kannattavana vaihtoehtona tai johtaisi pitkittyneisiin välivuosiin, jos oma suunta ei ole täysin selvä. Ainakin omassa nuoruudessani tuo opintotuen ja erilaisten opiskelijaetuuksien tuoma turva oli iso kannustin hakeutua suoraan opintoihin, oli mahdollisuus itsenäistyä ilman vakityöpaikkaa tai muuta varmaa tulonlähdettä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tässä oli nyt niin monta asiaa, johon haluisin kommentoida, mutta sit tulis postauksen pituinen kommentti :) Mutta lyhyesti: En usko, että lapsen rahankäytön taito riippuu siitä, missä määrin hän on saanut rahaa vanhemmiltaan. Uskon, että enemmän vaikuttaa mallioppiminen eli se, miten vanhemmat itse käyttävät rahaa. Perustan tämän samaan kuin sinäkin eli omiin kokemuksiini :D Olen saanut vanhemmiltani paljon taloudellisia hyvää (rahaa ja pienen asunnon), mutta olen silti harkitsevainen ja säästäväinen kuluttaja, koska sellaisen mallin olen kotona oppinut ja muu tuntuisi hölmöltä.

Toisaalta asiaan on saattanut vaikuttaa myös se, että en ole ikinä saanut rahaa muuten vain. En esimerkiksi saanut pienenä viikkorahaa. Kokeilimme sitä kyllä vähän aikaa, mutta se tuntui meistä kaikista hölmöiltä. Miksi mulle olisi pitänyt antaa rahaa, jolle ei ole mitään varsinaista käyttökohdetta? Sen sijaan sain rahaa tarpeeseen eli esim. uimahallilippuun tai jätskiin tms. Asunnonkin sain aikanaan tavallaan "tarpeeseen", vanhempani halusivat antaa yksineläjälapselleen pesämunan Helsingin hinnakkaita asuntomarkkinoita varten. Ehkä fiilis siis olisi erilainen, jos tilille olisi vain paukahtanut useita kymmeniä tonneja 18-vuotiaana. Ehkä olisin tuntenut paineita alkaa itsekin sijoittelemaan niitä rahoja ja hassannut ne it-kuplaan? En tiiä, mutta lähinnä pointtina se, että en usko, että on vain yksi tyyli kasvattaa lapsesta hyvä rahankäyttäjä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ei varmastikaan! Ja just tämän, kun itsellä on vain se oma kokemus, eikä mitään muuta mallia, niin ei oikein osaa sanoa. Paljon jossittelua mahtuu kuvioon. Itse taas esimerkiksi uskon juuri viikko/kuukausirahan voimaan, kun siinä opin pelaamaan sillä, että "jos säästän asiassa x saan asian y". Mutta kieltämättä moni tapa varmasti toimii. 

Mallioppiminenkin on sellaista, että joko ihminen ottaa lapsuudenkodin toimintatavat omakseen - tai jos hän on kokenut ne huonoksi, niin sitten hän saattaa myös kapinoida niitä vastaan ja tehdä kaiken päinvastoin :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Silloin kun lapsen arvot ovat ikäänkuin aidosti ihan erilaiset kuin vanhempiensa, ei minusta ole niin ongelmallista, että lapsi käyttää rahansa mihin haluaa. Mutta silloin, kun rahat palavat varhaisaikuisuuden myöhäismurrosiässä, voi jälkikäteen tulla aika paha syyllisyys ja ahdistus. Ja jos myöhemmin ajautuu taloudelliseen ahdinkoon vaikkapa sairastamisen tai työttömyyden takia, voi kuvitella ansaitsevansa sen enemmän kuin jos ei olisi koskaan ollutkaan rahaa.
Kaikki huomioiden minusta varmimmalta tuntuu pitää kykyjensä mukaista huolta omasta taloudestaan, yrittää kasvattaa lapsensa vastuullisiksi, harkitseviksi ja tiedostaviksi yksilöiksi ja tukea heitä sitten myöhemmin taloudellisesti tarveharkintaisesti.

Kuunari (Ei varmistettu)

Hmm. Kasvatuksessa voisi ehkä ottaa huomioon lapsen etuoikeutetun tulevaisuuden ja salailun sijaan pyrkiä opettamaan hänelle, millaista on olla vastuullinen etuoikeutettu? Esim. että jos nyt kuitenkin aikoo pistää rahat palamaan 18-veenä, tärkeämpää kuin shoppailla maailma murusiksi on jakaa omastaan (pahinta mitä voi tapahtua tällöin on, että hän ”hassaa” omaisuutensa muiden hyväksi, mutta kasvattaa samalla sosiaalista pääomaansa ja vaikkapa niiden orpojen kissojen hyvinvointia, ja sehän on oikeastaan aika hyvä käyttö rahalle). Hyväntekeväisyys itsestäänselvyydeksi, ystävien huomioiminen, miten se vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin, jos yhdellä on ja toisella ei ja ei, kuinka sen voi hienovaraisesti ottaa huomioon. Tietynlainen nöyryys ja tiedostaminen?

Vierailija (Ei varmistettu)

Tää oli tosi hyvä kommentti, itse olen niin hauraalta alueelta, että vaikka omat vanhempani olivatkin hyvätuloisia, lähipiirissä lähes kaikki olivat rikkaampia. Lähes kaikki lapsuudenystäväni ovat saaneet taloudellista avustusta vanhemmiltaan, osalla oli useamman tuhannen kuukausittaiset pääomatulot ja valmiiksi maksettu asunto nimissään heti lukion jälkeen. Tällainen vaikuttaa pakostikin sosiaalisiin suhteisiin, ja olisi hyvä, että lasta tukisi ja antaisi työkaluja ymmärtää oma etuoikeutuksensa. Oma kokemukseni on, että ihmiset tuppaavat hakeutumaan sellaiseen seuraan, joilla on suunnilleen samanlainen taloudellinen tilanne tai ainakin saman verran ns. käyttörahaa. Kalliit matkat ja shoppailu yhdistävät varakkaampia siinä missä se sniiduilu ja rotanloukuissa asuminen köyhempiä. Voi olla aika yksinäistä olla kovin ekohenkinen ja kulutusvastainen rikas erityisesti varhaisaikuisuudessa (taas, perustuu omaan kokemukseeni ja lähipiirin seuraamiseen).

Juliaihminen
Juliaihminen

Tosi hyvä pointti! 

Olen miettinyt viime aikoina juuri tällaista "kuplautumista", että miten inhimillistä se on. Tutkimusten mukaan ihmistä voi lannistaa se, jos kaikki ympärillä olevat ovat paremmin toimeentulevia. Ja sitten toisaalta taas, juuri tällainen johtaa siihen, että ihmiset eivät niin paljon "sekoitu" enää keskenään. Hankala homma!

 

Mammamia! (Ei varmistettu)

Lue Osmo Soininvaaran Vauraus ja aika!!

Juliaihminen
Juliaihminen

Ooo! Lukulistalle! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

LOL autocorrect! Hauras= vauras

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahaha, ajattelin jo kommenttia lukiessani, että tuossapa on mukavan ironinen typo! :)

Kuunari (Ei varmistettu)

Meinaan että kun itsellä ei ole mitään taustaa sellaisesta rahakkaasta nuoruudesta, en ehkä osaisi ihan pohtimatta näitä asioita käsitellä oikein oman lapseni kanssa.

Tunsin nuorena aivan mulkusti rahojensa kanssa käyttäytyviä ”rikkaita” nuoria, jotka hengailivat lähinnä keskenään, koska muilla opiskelijoilla ei ollut varaa heidän ravintolailtoihinsa (ja tuntuivat halveksivan niitä, jotka eivät ”ymmärtäneet pitää rahoistaan huolta” vaan tili tyhjeni kuukausittain), ja sitten niitä, joista pidettiin yleisesti kovasti rahoistaan huolimatta (ei siis koskaan niiden vuoksi) ja jotka hengasivat monenlaisten ihmisten kanssa. Ehkä pitäisi omankin lapsen kanssa muistaa, että ihmiset tutkitusti alkavat nopeasti kuvitella ansainneensa kaiken hyvän, mitä saavat?

Minäkin olen vähän sitä mieltä, että aikuisen lapsen omaisuuteen ei ole enää puuttumista - neuvoa toki voi, mutta lapsen ei tarvitse kuunnella. Ehkä tästäkään syystä en säästäisi lapselleni valmiiksi suuria summia hänen nimiinsä. Mitä lahjaveroihin tulee, näen sen kyllä todella oikeana ja hyvänä, että jos lapsi saa ansiottaan ilmaista omaisuutta, välistä menee köntsä veroihin. Saisi mennä isompikin köntsä. Aina ne verot (perintö- ja lahjaverot) omalla kohdalla hetken kismittää, mutta ihan syystä ovat olemassa. Luokan ei tarvitse periytyä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulle on säästetty lapsena rahaa ja nuorena aikuisena olen vielä perinyt rahaa. Juuri tän tyylisiä summia mistä postauksessa puhuit, ei siis mitään koko elämän muuttavia omaisuuksia. Perheeni on aina ollut suht hyvin toimeentuleva, mutta rahan arvoa on myös opetettu pienestä pitäen.

Opiskeluaikana ei tullut mieleenkään, että olisin käyttänyt noita säästettyjä rahoja johonkin yleiseen elämiseen tai huvitteluun. Kävin töissä, nostin opintotukea ja otin opintolainaa - en tosin viitsi sanoa ”kuten kaikki muutkin”, koska omalla opintoalalla oli suht paljon jengiä jotka asui erinäisissä vanhempien maksamissa asunnoissa, sai kotoa satoja euroja kuukaudessa rahaa jne.

Myöhemmin olen käyttänyt osaa rahoista mm. omistusasunnon remonttiin (sain ne toki korkojen kera takaisin kun asunto myytiin).

Oma suositukseni olisi, että jatka vaan sekä lapsosesi talouskasvatusta että rahan säästämistä hänelle. Todennäköisesti Alpusta tulee fiksu nuori herrasmies joka osaa arvostaa mutsinsa pyrkimyksiä eikä suinkaan törsäile masseja mihinkään tyhmään.

Ja mitä tulee näihin tasa-arvoasioihin, niin ihmiset on perhetaustansa takia niin monella tavalla epätasa-arvoisia joka tapauksessa, että jotkut pikku säästöt on vain yksi osa sitä. Et varmaankaan lue lapsellesi vähemmän sen takia, että tutkimusten mukaan se antaa hänelle etulyöntiaseman koulussa ja elämässä ylipäätään? Miksi rahan säästäminen olisi jotenkin enemmän epäreilua? Kai sitä jokainen vanhempi yrittää antaa lapselleen parhaat mahdolliset eväät elämään, oli kyse sitten tiedoista, taidoista tai taloudellisesta turvasta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tosi kiva kuulla! Toivottavasti hommat menisivät juuri näin kuin sinullakin on mennyt. :)

Ja tuo lopun tasa-arvopointti on kieltämättä validi. Sitä voi pyrkiä äänestämällä ja muulla toiminnallaan tasa-arvoiseen yhteiskuntaan ja samaan aikaan pyrkiä antamaan lapselleen omasta näkökulmasta "parhaat mahdolliset eväät" elämään. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Mua vähän häiritsee tälläiset käsitteet kuin ”rahan törsääminen johonkin tyhmään”, kun kai se riippuu aina niistä kunkin omista arvoista, mikä on tyhmää. Ja törsääminenkin on suhteellista. Tunnen paljon ihmisiä, joiden mielestä muussa kuin ihan siinä halvimmassa ruokakaupassa käyminen on tyhmää ja törsäämistä samoin kuin minkä tahansa tuotteen ostaminen, jos halvemmallakin saisi. Eikä puhettakaan mistään reilusta kaupasta tai muista periaatteista. Omasta mielestäni taas yhden kunnollisen tavaran ostaminen on aina järkevämpää ja kestävämpää, kuin ostaa viisi väliaikaista. Itse ostin pelkästään design-kalusteita jo opiskelijana (toki tämän mahdollisti enimmän kaluston saaminen ilmaiseksi käytettynä), ja monet pitivät tätä vastuuttomana, kun samanaikaisesti söin kotona lähinnä kaurapuuroa. Kuitenkin minulla on edelleen ne kaikki samat kalusteet. Olen myös käyttänyt ihan itseänikin järkyttäviä summia isoäitini vanhojen (omasta mielestäni hienojen ja alunperin kalliiden) kalusteiden kunnostukseen ja uudelleenverhoiluun, sanomattakin selvää, että Ikeasta olisi saanut ”vastaavat” kalusteet kymmeneen kertaan niillä rahoilla. Ja monet niistä samoista kavereista ovat ostaneet joka kämppään uudet tavarat siinä välissä.
Toki minustakin olisi kiva, että lapsilleni siirtyisivät edes suunnilleen samat arvot kuin itsellä on, mutta rahalla kiristäminen tai syyllistäminen ”huonoista” valinnoista ei ole minusta ok tapa tähän tavoitteeseen pyrkimisessä. Itse olen pyrkinyt tukemaan lapsiani rahan arvon ymmärtämisessä siinä, kun he eivät raaskisi ostaa esim. isovanhemmilta saaduilla lahjarahoilla jotain hienoa, kalliimpaa juttua, josta ovat jo pitkään haaveilleet, mutta sitten kuitenkin raha palaa johonkin heidän omasta mielestäänkin jälkikäteen turhaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itselleni on perustettu säästötili syntyessäni ja sain sen käytettäväksi kun täytin 18. Tili oli perustettu juuri sitä varten, että kun tarvitsen käsirahan ensimmäiseen omaan asuntoon tai rahaa ulkomailla opiskeluun se on siellä valmiina. Olin tilin haltuun saadessani opiskelija, ja asuin kalliissa asunnossa kituuttaen opintorahalla, joten alkuhuumassa nostin sieltä useamman tonnin vaan elämiseen. Aika nopeasti tuli kuitenkin morkkis rahojen "tuhlaamisesta" mikä johti siihen että aloin itse säästämään rahoja takaisin useammalle säästö- ja sijoitustilille. Nyt monta vuotta myöhemmin olen säästänyt takaisin sen minkä kulutin ja koen että olen harvoja ihmisiä kaveripiirissäni joka oikeasti säästää kuukausituloistaan, koska tiedän miten suuriksi pienet summat kasvavat vuosien aikana. Aion ehdottomasti tehdä samanlaisen systeemin omille lapsilleni tulevaisuudessa, ja toivon vaan että olen kasvattanut heidät fiksuiksi rahankäyttäjiksi kun he pääsevät näihin rahoihin käsiksi.

Ihana kamala Italia

Itse ajattelen, että olisi tärkeää että lapsi (ja oikeastaan me kaikki) ymmärtäisimme, ettei hyväosaisuus tarkoita erinomaisuutta. Siis se, onko rahaa käytòssä paljon vai vähän, onko menestynyt, kaunis, hyväosainen tai mitä nyt ikinä, riippuu lopulta aika vähän itsestä, eikä ihmisen osaamista tai arvoa voi siihen kytkeä. Toki omilla valinnoilla ja kulutuspäätòksillä voi jonkin verran parantaa tai pahentaa tilannettaan, mutta vaikka tekisit juuri ne oikeat päätòkset opiskelujen tai uran suhteen, voi oikea tilaisuus tai tyò kuitenkin mennä ohi suun huonon ajoituksen, terveysongelmien tai mikä muun tahansa takia. Aika pitkälle meille tausta ja sattuma jakaa kortteja joiden kanssa pitää jotenkin osata pelata.

Tiivistettynä siis toivon jonain päivänä näkeväni, että lapseni ovat oppineet ettei hyväosaisuus (tai no, näyttää kyllä että ei kauheasti päästä meidän perheessä hillopurkille juhlimaan, mutta eihän tulevaisuudesta koskaan tiedä!) riipu heidän (tai meidän vanhempien) erinomaisuudestaan tai paremmuudestaan, ja sitä myòten heiltä riittää ymmärrystä ja empatiaa myòs niille, jotka ovat saaneet heikommat kortit jaossa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minusta tämä ajatusketjusi on hassu: hyvänosainen -&gt; ei tiedosta hyväosaisuuttaan -&gt; parempi olla olematta niin hyväosainen. Haluaisitko lapsesi olevan myös esimerkiksi rumempi, jotta hän tiedostaisi, että ihanteisiin sopivalla ulkonäöllä saa maailmassa valitettavasti etuja? Haluaisitko hänen olevan kehitysvammainen, jotta hän varmasti ymmärtäisi, miten kurjia asioita kehitysvammaiset joutuvat kokemaan? Pitäisikö hänen kärsiä perheväkivallasta, jotta hän tietäisi miten kauheaa se on?

Juliaihminen
Juliaihminen

Oho, onpa hyökkäävä kommentti. 

Mielestäni ihmisillä on taipumus hirveän nopeasti alkaa olettaa, että sen hyvän minkä hän saa, hän myös ansaitsee. Itse huomaan toistuvasti ajattelevani, että ”koska olen niin ahkera, minulla kuuluukin olla tätä ja tuota”. Eikä siinä mitään, mutta jos alan ajatella, että huono-osaiselle kuuluu hänen osansa, niin aletaan mennä vähän heikoille jäille.

Diipaf (Ei varmistettu)

Kiinnostavaa keskustelua täällä puolin ja toisin! Hyvä, että tuot tätä asiaa ja ristiriitaisuutta esiin!

Sitten samalla mun mielestä tämä keskustelu on todella kulttuurisidonnainen, kovin suomalainen. Mielestäni on ihmiselle luontaista pyrkiä huolehtimaan lapsistaan ja pitämään heidät hengissä, ja nykymaailmassa varmaan raha on yksi keino tähän. Monissa muissa maissa perheyhteisö on hyvässä ja pahassa paljon tiiviimpi kuin Suomessa, eikä pidetä mitenkään outona sitä, että perhe tukee ja auttaa kaikessa, myös taloudellisesti (ja varmasti käyttää myös sitä valtaa sitten myös). Ei tarvitse mennä kuin Venäjälle. Olen itse paininut lukuisat kerrat tämän asian kanssa - täällä on hienoa, jos ei ole saanut mitään tukea vanhemmiltaan. Minä olen saanut, mm. vanhempien kuoleman johdosta, ja olen kokenut syyllisyyttä siitä, että minulla on enemmän (vaikka ottaisin menehtyneen takaisin vaikka heti ja antaisin perintöni pois). Miksi? Miksi se on hienompaa, että kaikki on saatu kokoon itse? Miksi apu, huolenpito (ehkä molemminpuoleinen) pitäisi loppua jossain tietyssä sattumanvaraisessa iässä vain siksi, että se kuuluu kulttuuriin? Miksei perhe voisi pitää yhtä vaan pitää väkisin itsenäistyä jollain tietyllä tavalla? Miksi itsenäistyminen määritellään niin, että raha ja sen ansaitseminen itse kuuluvat siihen kritiikittömästi? Eikö voi olla itsenäistynyt ilman sitä?

Raha pyörittää tätä maailmaa. Sen arvo on minulle vuosi vuodelta vähäisempi, ja varmasti sanon näin myös siksi, ettei minulla ole huolta sen riittävyydestä. Mutta siltikin. Tavarat ja shoppailu tuntuvat vuosi vuodelta merkityksettömämmiltä asioilta. Miksi haluaisin rahaa, jonka ansaitsemiseen käytän valtavasti aikaa, ostaakseni jotain kallista, jota en edes tarvitse elääkseni täyttä elämää (vaikkapa hienon auton)?

No joo, meni vähän turhan filosofiseksi ja liittynee myös viimeaikojen ekoheräämiseen xD

Juliaihminen
Juliaihminen

Ei kun ihan älyttömän hyvää pohdintoa ja perspektiivin antamista. Juttelin kulutustutkija Minna Aution kanssa tovi sitten, ja hän sanoi, että Suomessa on hirväen vahvana sellainen pärjäämisen eetos - apua ei kuulu pyytää ja itse pitää selvitä milloin mistäkin, jopa perheen sisällä. Tässä on toki paljon hyvää, se tuo mahdollisuuksien tasa-arvoa ja sitä, että ihmiset eivät ole niin riippuvaisia synnyintaustastaan. Toisaalta tämä on samaan aikaan huono asia. Jos oikein todella lähdetään vetämää mutkia suoriksi, niin Suomessa on jopa itsemurhatilastot korkeat, kun ihmiset mieluummin sitten päätyvät omiin lopullisiin ratkaisuihin kuin vaikka pyytävät apua esimerkiksi talousongelmissa. Pärjäämisen eetos on siis liiankin kova.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei ole todellakaan mikään edes eurooppalainen ilmiö, vaan jopa överijenkkienkin psykologit ym kaikki tunnustavat että itse ansaittu hyvä tuo aitoa onnea ja mielenrauhaa.
Tässäkin tapauksessa vanhassa sanonnassa Ei kannettu vesi kaivossa pysy on vinhasti perää.
Yksistään se kuinka pöyhkeitä vanhempiensa elättämät hyväosaiset voivat olla, vaikka olisivat pelkkiä tyhkäntoimittajia, todistaa moisen kuvion kipeyden.
Omat oikeat saavutukset tekevät psyykelle hyvää.
Ajatuksenakin tuntuu pähkähullulta se ettei elättäisi itseään, rakentaisi oman itsenäisen elämänsä perustaa vaan sen tekisi joku muu. Minkä arvoinen sellainen elämä edes on.

Ihana kamala Italia

Hyviä pointteja! Täällä Italiassa nuorilla (aikuisilla) ei olisi mitään saumaa selvitä elämän alkuun ilman vanhempien apua. Suomalaisena toki joskus mietin, missä kohtuuden raja menee; onko ok että yli 30-v ihminen antaa vanhempien maksaa kaiken tai toisaalta joutuu pyytämään vanhemmiltaan rahaa esim. treffeille? Toisaalta jos tòitä ei lòydy ja yhteiskunta ei tue, niin pitääkò vanhemmilta saadusta avusta kokea häpeää tai pitää itseään epäonnistuneena kun omat rahat eivät riitä?

Itse olen osin omien valintojeni takia (mitäs opiskelin ensin lainarahoilla alaa jolta ei tyòllisty, ja lähdin sitten vielä asumaan maahan jossa on surkea palkkataso), osin surkean yleisen taloustilanteen ja epäonnen (tyòpaikkoja mennyt alta konkurssiin ja palkat jääneet saamatta) takia joutunut vielä viimevuosina turvautumaan perheen/läheisten apuun tiukan paikan tullen. Toisaalta asia painaa ("Haloo! Olen kolmekymppinen ja vieläkään ei ole talous tasapainossa!! Häpeäisit edes."), toisaalta tunnen olevani todella onnekas koska elämän heitellessä välillä rajustikin olen saanut apua ja voinut luottaa siihen että jotenkin vielä selviän eteenpäin. Pikkuhiljaa velkoja takaisin maksellessa, balanssi kyllä vielä lòytyy.

Lontoonvuosina muistan kuulleeni moneen kertaan lauseen "there are only 4 weeks between you losing your job and ending up on the street if you have no family to help you out", eli jos ei voi luottaa läheisten apuun, voi kodittomaksi päätyä hyvinkin nopeasti muualla maailmassa. On tavallaan aika luksusta että Suomessa voidaan ajatella että 18-vuotias voisi pärjätä jo täysin omillaan.  

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun mielestä on todella tärkeää tuoda esiin, ettei raha todellakaan ole kaikki kaikessa! Ja etteivät ne ennen jotenkin itsestään selvinä pidetyt jutut, oma auto ja oma talo, välttämättä tuo kaikkien elämään mitään lisäarvoa. Varsinkin, kun Julia tässä pohtii jonkun muun kuin itsensä elämää ja tulevaa onnellisuutta (toivottavasti) pitkällä tulevaisuudessa. Itselläni siis on ollut omistusasunto jo pitkään, mutta olen alkanut kyseenalaistaa senkin tuottaman edun omalla kohdallani.
Meidän perheessämme on yritetty ylläpitää sellaista mikrokulttuuria, että toisista pidetään huolta, myös taloudellisesti. Tämä ei päde vain lapsiin vaan myös vanhempiin sukulaisiin ja sisaruksiin sekä heidän lapsiinsa. Tavaratkin tosiaan kiertävät tällä samalla piirillä ja on säästetty sukupolvelta toiselle, jolloin yksilön kulutus saadaan todella alas.
En myöskään ymmärrä, miksei eläkkeellä voisi sniiduilla yhtä iloisesti kuin opiskeluaikaan. Mihin sitä rahaa oikeastaan enää niin paljon käyttäisi, jos on lainaton omistusasunto (monet haluavat vielä muuttaa pienempään) ja luultavasti kaikki tarvittava jo hankittu?

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, oiekastaan kaikkiin rahapostauksiin pitäisi saman tein laittaa discalmeri siitä, ettei raha ole kaikki kaikessa. Amen! 

Eläkeläisistä ja opiskelijoista: Mun mielestä siinä on iso ero. Opiskelijana tiesin, että parempaa on tulossa ja tulotaso ja elintaso tulee nousemaan. Eläkkeellä taas ei ole mitään uutta elintason nousua luvassa (paitsi jos on saamassa jossain vaiheessa perinnön). Siksi esimerkiski mielestäni yhteiskunnan huono-osaisimpiin kuuluvat takuueläkkeellä kitkuttavat (usein naiset), kun taas opiskelijoita en niinkään sure. Hehän saavat joka tapauksessa ison tulonsiirron ihan vain ilmaisten opintojen puolesta.

Eläkkeelle jäämiseen mennessä taas saattaa olla elintaso noussut aika messeväksi, ja sitten pudotus voi tuntua aika kurjalta. Toki asunnot ja huonekalut ja luultavatsi vaatteetkin on jo hankittu, mutta kyllä mä ainakin haluaisin eläkkeellä vielä käyttää kaikenlaisia palveluita, käydä hieronnassa, konsertissa, kahvilassa ja vaikka Tallinnan-risteilyllä. (Oh, aloin jo odottaa mun ihania eläkepäiviäni!) 

Vierailija (Ei varmistettu)

No niin, itselläni eläkkeen pitäisi helposti riittää nykyisen elintason säilyttämiseen huomioiden, että rahaa menisi enää käytännössä omaan ruokaan ja palveluihin, joita nyt käytetään viisihenkisenä perheenä. Lisäksi jos pariskuntana muutetaan omistusneliöstä kaksioon, saa jo ihan hyvän pesämunan yllättäviin menoihin kuten sairaskuluihin. En koe, että elintason tarvitsisi nousta eläkkeelle siirtyessä. Itse asiassa elintasoni oli aika lailla sama ellei parempi jo opiskelijana (kun nyt tosiaan täytyy lähes jokaisen kulttuuritapahtuman ja ravintolaillallisen hinta kertoa viidellä). Olen ollut kokoajan tyytyväinen elämääni sillä hetkellä, eikä minua ole motivoinut ajatus paremmasta tulevaisuudesta. Toki hyvät tulot mahdollistavat mukavien asioiden tarjoamisen myös puolisolle, lapsille, vanhemmille ja isovanhemmille, mikä puolestaan tuottaa itselle iloa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ja oman lähipiirin eläkeläiset kyllä käyvät kahviloissa, kampaajalla, konserteissa ihan kansaneläkkeellä, toki isoimmissa hankinnoissa meillä parempituloisilla on tapana heitä auttaa (jos joku kodinkone esimerkiksi hajoaa). Mutta aivan omien standardieni mukaisesta arjesta kyllä selviävät. Ne, joille omaisuutta on kertynyt enemmän ja joilla on korkea työeläke, suorastaan syytävät rahaa meille nuoremmille, kun eivät saa itse kulumaan, eivätkä halua ilmeisesti kaikkea perinnöksi jättää. Meillä on ehkä myös sellainen sukuvika, että muille antaminen ja tarjoaminen kertakaikkiaan ilahduttaa enemmän kuin itselle.

Juliaihminen
Juliaihminen

Oman lähipiirin eläkeläisten perusteella ei voi oikein vedellä vielä mitään johtopäätöksiä. Eläketurvakeskuksen mukaan Suomessa lähes kolmasosa eläkkeensaajista on tipahtanut alle virallisen köyhyysrajan (yksineläjältä 1190 euroa kuussa). Heitä on Suomessa lähes puoli miljoona. Kaikilla ei tietenkään ole lähipiiriä tai sukulaisia, keneltä rahaa pyytää, ja moni myös kokee rahan pyytämisen vaikkapa lapsiltaan äärimmäisen nöyryyttäväksi.

Lisäksi eläkkeellä on kaikenlaisia muita kuluja, joita ei opiskelijoilla ole: sairaudet tuovat mukanaan lääkärikäyntejä ja kalliiden lääkkeiden ostamista.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tarkoitus oli nimenomaan jatkaa tätä meidän perheen ja suvun rahakulttuurin selvittämistä, eikä väittää, että kaikilla sujuu eläkeikä yhtä rattoisasti. Myös opiskelijana voi sairastaa eikä kuolemakaan katso ikää. Toki viimeistään eläkkeellä jokainen kuolee. Kaikki eivät kuitenkaan sairasta sitä ennen tai tarvitse lääkityksiä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tarkoitus oli nimenomaan jatkaa tätä meidän perheen ja suvun rahakulttuurin selvittämistä, eikä väittää, että kaikilla sujuu eläkeikä yhtä rattoisasti. Myös opiskelijana voi sairastaa eikä kuolemakaan katso ikää. Toki viimeistään eläkkeellä jokainen kuolee. Kaikki eivät kuitenkaan sairasta sitä ennen tai tarvitse lääkityksiä.
Eiköhän opiskelijoiltakin valtaosa elä köyhyysrajan alapuolella? Eivätkä mitkään opinnot todellakaan enää takaa työllistymistä tai jotain tiettyä tulotasoa tulevaisuudessa. Toki köyhällä eläkeläisellä on heikot mahdollisuudet enää parantaa taloudellista tilannettaan, mutta niin voi olla myös köyhällä opiskelijalla, joka sairastuu vakavasti tai vaikkapa pitkäaikaistyöttömällä.
Juuri tämän vuoksi halusin tuoda esiin tämän meidän suvun kulttuurin, jossa muista pidetään huolta ja apua ei hävetä pyytää.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ja vielä lisäksi tarkoituksenani oli hieman perustella, miksi itse en koe mielekkääksi tai tarpeelliseksi säästää ainakaan omaa eläkettä varten. Toki ymmärrän, että silloin tilanne on eri, jos on alalla, jossa on kovin todennäköistä, että tulot tippuvat tulevaisuudessa tai eläkettä ei jostain syystä kerry.
Minusta on tärkeämpää kasvattaa lapsia pitämään huolta heikommistaan kuin käyttämään rahaa ”järkevästi”, toki silloin kun elää epäitsekkäästi ja muita ajatellen tuskin ainakaan kauheasti sortuu ns.tuhlaamaan.

pörri (Ei varmistettu)

Miksi opiskelijoiden matalasta tulotasosta ei tulisi olla huolissaan? Tämä menee nyt vähän off-topic ja ehkä kärjistän, mutta kommenttisi antoi kuvan, että opiskelijana matalalla tulotasolla eläminen olisi jotenkin ok tai että opiskelijoiden tilanteesta ei tulisi olla huolissaan. Kommenttisi liittyi edellisen kommentoijan ajatukseen, että eläkkeellä voisi elää ns. samalla tavalla säästeliästi kuin opiskelijana. Kyllä, minusta ihmisille tulee taata hyvät eläkkeet mutta en näe, että opiskelijat ja eläkeläiset tulisi jotenkin asettaa vastakkain.

Tällä hallituskaudella opiskelijoiden opintotukea on alennettua ja siirretty yhä lainapainotteisempaan suuntaan. Opiskelijat ovat nyt yleisen asumistuen piirissä, mutta kokonaistuki jää silti hyvin pieneksi kuussa. Opiskelijan taloudellisella tilanteella on varmasti myös vaikutusta siihen, millaisille aloille haetaan. Sanot, että tiesit opiskelijana, että parempaa on tulossa ja elintaso tulee nousemaan. Kaikilla aloilla ei kuitenkaan ole takuuta työllistymisestä tai oman kokemkseni mukaan opiskelijoilla luottamusta siihen, että parempaa on luvassa. Kuitenkin jatkokouluttautuminen tai alanvaihtaminen on tehty hankalammaksi, kun opintotukikuukausia on rajattu.

Uskoisin, että esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on lähestulkoon pakko käydä töissä opintojen ohessa ellei nosta opintolainaa. Töitä voi kuitenkin olla vaikea saada ja opinnot viivästyä, kun opiskeluun käytettävä aika töiden myötä vähenee. Nämä asiat voivat myös listätä psyykkistä kuormitusta ja vaikuttaa esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmien kasvuun. Pointtini on se, että opiskelijoiden taloudellisella tilanteella on monia vaikutuksia; siksi sitä ei pitäisi minusta vähätellä. Ongelma on myös se, että kaikilla ei ole sitä perhettä tukemassa taloudellisesti opiskelijaa. Toisen asteen opiskelijoilla (lukio, ammattikoulu) rahanpuute voi olla merkittävä este kouluttautumiselle ja vaikuttaa varsinkin pienituloisten perheissä, kun esimerkiksi ei ole varaa oppikirjoihin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minäkin siis nostin tuon eläkeläisten pärjäämisen vain tuodakseni esiin, että samoin kuin yksittäinen opiskelija voi nauttia sniiduilusta, tunnen myös eläkeläisiä jotka yhtä lailla nauttivat sniiduilusta. Molemmilla tämän nautiskelun nähdäkseni mahdollistaa hyvät tukiverkot, eli että tietää apua tarvittaessa olevan saatavilla.
Opiskeluun liittyvä rahapula voi olla todella ahdistavaa, kun tietoa töistä ei ole tai jos nimenomaan näyttää melko varmalta, ettei töitä ole. En osaa edes kuvitella, kuinka vaikeaa nykyisin on, kun hommaa on kiristetty joka suunnasta omiin opiskeluaikoihin verrattuna. Itsehän kannatan tuntuvaa perustuloa ihan kaikille (ja pois kaikki opiskelualanvaihtorajoitteet).
Lisäksi haluaisin tuoda esiin, että jokainen, joka pystyy elättämään itsensä omalla työllään puhumattakaan mielekkäistä töistä, ON etuoikeutettu. Töiden saaminen ei todellakaan ole vain itsestä kiinni tai itsestäänselvyys, eikä se, että palkallaan myös elää puhumattakaan säästämisestä. Tämä kommentti enemmän joillekin kommentoijille, jotka tuntuvat asettavan vastakkain etuoikeutetut=ilmaista rahaa saavat ja itse kaiken ansainneet oman onnensa sepät, kuin Julialle, joka on ansiokkaasti disclaimannut about kaiken elämässään etuoikeutuksena jo aiemmissa postauksissaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

"Uskoisin, että esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on lähestulkoon pakko käydä töissä opintojen ohessa ellei nosta opintolainaa." Tämä väite ei pidä paikkaansa. Opiskelijana (vain pari vuotta sitten) asuin osakunnan omistamassa soluasunnossa, joita on hyvin tarjolla, ja selvisin erinomaisesti opinto- ja asumistuella. Kesäisin kävin töissä, mutta ne rahat käytin reissaamiseen. Opiskelu on todellakin mahdollista ilman lainaa, kunhan on tavalliset taloustaidot kunnossa eikä kuvittele, että opiskelija voi elää samalla tavoin kuin työssäkäyvä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Opintotuki muutos tuli voimaan 1.8.2017, jolloin opintotuki tippui opintojen alkamisajankohdasta riippuvasta enimmäismäärästä eli 303,19 tai 336,76 eurosta 250,28 euroon kuussa. Jos asunnon vuokra olisi esimerkiksi 200 euroa, yleistä asumistukea saisi Kelan laskurin mukaan 160 euroa. Käyttörahaa kuussa jää siis 210, 28. Väittäisin, että opintorahan pieneminen tuntuu opiskelijan taloudessa. Varaa yllättäville menoille ei nähdäkseni oikein ole. Lisäksi yleisen asumistuen myötä opiskelija voi menettää kokonaan asumistuen, jos asuu työssäkäyvän puolison kanssa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lisäksi se, että yksittäinen henkilö on pärjännyt, ei tarkoita, että pärjääminen on kaikille mahdollista. Tuollaisilla tuloilla vaikkapa sairastaminen aika tehokkaasti romuttaa talouden (säännöllisten lääkitysten tai vaikkapa terapian tarve esim).

Vierailija (Ei varmistettu)

Jep mutta nyt puhutaan keskivertotilanteesta. Tietysti sairaus voi laittaa kaiken sekaisin, mutta useimmat eivät sairastele opiskeluaikoina. Tulin toimeen nimenomaan 200 eurolla kuussa. Lisäksi mielestäni on oikein, että asumistuen menettää, jos puoliso käy töissä, sillä niin avoliittoon kuin avioliittoonkin kuuluu ajatus yhteisestä vastuusta. Jos ei halua sitoutua toiseen ja ottaa vastuuta toisesta ihmisestä, ei kannata muuttaa yhteen!

Vierailija (Ei varmistettu)

En tiedä onko sitten eri opiskelualoilla kovin eri tilanne, mutta meillä ainakin sairaspoissaoloja oli lähes kaikilla, joka vuositasolla tippui joku pidempien sairaspoissaolojen vuoksi ja lisäksi uupumisen vuoksi välivuosia piti noin 5-10% opiskelijoista vuosittain. Kelan tukemassa terapiassa kävi moni ja mielialalääkityksiä oli myös useammilla (ja kaikkihan eivät näistä välttämättä kerro avoimesti). Lähes kaikki kävivät töissä tai saivat tukea vanhemmiltaan tai molempia ja silti oli tiukkaa, eikä esimerkiksi oppikirjoja, joita ei kirjastosta saanut, ollut juuri kenelläkään varaa ostaa, mikä puolestaan vaikeutti kurssien läpäisyä. Systeemi ei mielestäni voi perustua vain keskivertotilanteeseen, vaan kyllä sen heikoimmassa asemassa olevan 10%:kin täytyy voida pärjätä.

Pages

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.