Lapsen voi hankkia yksin

360 kamera.jpg

Mulla on yllättävän paljon kolmekymppisiä ystäviä, jotka haluaisivat hirveästi lasta, mutta joilla ei ole kumppania, kenen kanssa lapsen voisi saada. Useimmat heistä ovat naisia. Moni pitää tätä elämänsä suurimpana tragediana. Takaraivossa on koko ajan kolkuttava asia, jota he pohtivat päivittäin.

Mä pystyn samastumaan tähän täysin, koska halusin itse lasta niin monta vuotta. Tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu, kun haluaisi enemmän kuin mitään muuta vauvan, lapsen, oman pikkuisen. Ja tiedän senkin ahdistuksen määrän, kun miettii, että saanko minä lasta, tuleeko minusta koskaan äitiä? Tämä kolmekymppisyys voi olla aivan hirveää aikaa naiselle, jolle lapsenhankkimisjutut ovat ongelmallisia. Vuoden vierivät kamalaa vauhtia, ahdistus kasvaa.

Siksi musta on niin hemmetin kummallista, kun puhutaan jostain synnytystalkoista siihen sävyyn kuin lapsi olisi nipsnaps käden käänteessä hankittava juttu. Eivätkö ihmiset tajua, että tämä on monelle hänen elämänsä repivin haava, suurin tragedia, aivan järjettömän ahdistava juttu, joka pyörii lakkaamatta päässä? Miten siitä voidaan puhua niin kepeästi ja sillä lailla poliittiseen sävyyn kuin lapsen hankkiminen olisi joku harmaa, paperinmakuinen päätös. Va fan?! Musta tällainen puhe on epäinhimillistä ja julmaa.

360 kamera3.jpg

Yksi mun kaveri päätti, että hän ratkaisee asian 35-vuotiaana, siihen saakka voi ottaa rennosti. Päätös voisi olla suuntaan tai toiseen, mutta sitä ennen asiaa ei tarvitsisi märehtiä. Ihmeen kaupalla hän tuli vahingossa raskaaksi 34-vuotiaana. Mahtavaa! Toinen mun kaveri taas ei ole viekälään päättänyt, ja hän on reilusti yli 30-vuotias sinkku. Jos lasta ei halua nyt mitenkään erityisesti, niin kaduttaako myöhemmin, jos ei hanki lasta? Nämä ovat ihan mielisairaan vaikeita kysymyksiä.

Yksi relevantti vaihtoehto on hankkia lapsi yksin. Se on rohkea päätös, mutta ei mun mielestä enää ollenkaan tavaton. Tiedän useita naisia, jotka ovat hankkineet tällä tavalla lapsen. Tein esimerkiksi juuri jutun Katja Puhakasta, joka hankki lapsen yksin. (Parasta mun orastavassa freelancer-urassani: pääsen yhdistelemään itselleni tärkeitä aiheita, kuten lapsia ja rahaa!) Kyselin Katjalta, paljonko luovutussoluilla hankittu lapsi maksaa. (Koko jutun voi lukea täältä. Tsekatkaa muuten, missä jutun kuvat on otettu, jotenkin kuvaaja sai meidän tunkiosta kivan näköisen!)  Lapsen hankkiminen yksin ei muuten ole välttämättä megakallista, Katjalle loppuhinnaksi tuli noin 2500 euroa. (Kyse ei siis ole lapsettomuushoidoista, jotka ovat huomattavasti kalliimmat!) Lapsen hankkiminen sujui Katjalta lopulta aika helposti ja hän on nauttinut elämästään pienen Kaspianin kanssa.

Tietenkin yksin lapsen kasvattaminen voi olla rankempaa ja haastavampaa, mutta ei millään lailla vähempiarvoista kuin toisen ihmisen kanssa. Täällä Lilyssäkin on muuten erinomainen Äitiyskoe-blogi, jossa kolmekymppinen Jenni kertoo siitä, millaista on hankkkia lapsi yksin. On tärkeää, että muiden ihmisten asenteet tai yhteiskunta ei tee yksin lapsen saamisesta yhtään rankempaa tuomitsemisella tai paheksunnalla. Koska edelleen kaikenlaisia hulluja kommentoijia riittää, jotka horisevat jostain ydinperheonnesta. Blaa blaa blaa, tekee mieli vastata.

Hesarissa oli eilen Anu Kantolan upea kolumni siitä, miten ajatus siitä, että ydinperhe on ainoa oikea vaihtoehto, on täysin aikansa elänyt (ja nimenomaan oman aikansa, koska ydinperhe vain tuli ja meni, se ei ole mikään historiallinen itsestäänselvyys).

360 kamera2.jpg

On sydäntäsärkevä ajatus, että ihminen, joka haluaisi lasta kovasti, ei saa sitä. Tunne voi olla niin perustavanlaatuinen, ihan sellainen fyysisenä tuntuva kaipuu. On paljon ihmisiä, jotka jäävät tahtomattaan lapsettomiksi. Esimerkiksi miehet, jotka haluasivat hankkia yksin lapsen, ovat paljon huonommassa asemassa tässä asiassa kuin naiset. Tunnen valtavaa myötätuntoa heitä kohtaan.

Olen myös täysin varma siitä, että ihmiset, jotka haluavat kovasti lasta, ja lopulta saavat vauvan, ovat ihan superhyviä vanhempia. Siksi vaatimus jostain ydinperheestä on typerä, ihmisillä on niin erilaisia tilanteita. 

 

Jos sinulla on lapsi, niin halusitko sitä pitkään? Kuinka pitkään?
Tai haaveiletko nyt lapsesta?

 

 

Kuvat: Löysin jostain kätköistä tällaisia 360-kameralla otettuja kuvia, kun testailin semmosta kameraa yhtä lehtijuttua varten. Alppunen taitaa olla tässä jotain puoli vuotta. 

 

Lue myös:

Vauvavuotena ystävät ovat tärkein juttu

Lapsi ei tarvitse sisarusta

Hyvä elämä on monenlaista

 

 JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA  

Kommentit (41)
  1. Kyllä, voin sanoa halunneeni lasta pitkään. Vaikka, eihän se aluksi ollut ns. vauvakuumetta eikä mulla ollut edes puolisoa. Nyt kahden pienen lapsen äitinä, saatan ajoittain hairahtua miettimään et miksi meillä oli kiire tehdä lapsia. Sitten taas muistan sen tunteen vuosien takaa, jota varjosti myös ajatus; Entä jos mä en voikaan saada lasta tai ei onnistu. En siis uskaltanut lykätä, koska halusin niin kovasti.

    1. Lapsen hankkimisessa yksi isoimmista jutuista oli juurikin se epävarmuus: Kukaan ei voi sanoa, tuletko raskaaksi ja kuinka nopeasti. Jälkikäteen ajateltuna mäkin olisin ehkä voinut vielä ottaa rennosti tovin, mutta näissä jutuissa ei paljoa jälkikäteen ajatella.

      Ja no, mä olen halunnut lasta vuosia. Siis nimenomaan halunnut, en yrittänyt. Se on ollut vain sellainen haave horisontissa ehkä jostain 22-vuotiaasta saakka, että jonain päivänä, lähivuosina.

    2. Olen reilu 40 lapseton mies. Elämä on mennyt sellaista rataa, en ole saanut omaa lasta. Haluaisin ”oman” lapsen fiksun ja kauniin naisen kanssa. Naisen, joka ei tarvitse lapsen isästä miestä itselleen. Lapsesta huolehdittaisiin yhteisin voimin. Tällainen järjestely sopisi itselleni mainiosti.

      Uskon, olisin hyvä isä ja kasvattaja lapselleni. Elämässäni on iso ruutu varattuna omalle lapselle, mutta lapsen saaminen.. Lapsi antaisi todella paljon lisää sisältöä elämääni. Ratkaisu, etsi lapsellesi äiti- ja kumppanihdokas, ei välttämättä toimi enää kohdallani.

      Tällaisia ajatuksia minulla ja meitä vastaavia tapauksia löytyy. Samalla Suomessa syntyvyys on kääntynyt laskuun, täytyisi saada lisää väkeä Suomeen..

      Lasten saaminen nyky-yhteiskunnan paineissa, ei välttämättä ole yksinkertaista. Perinteinen perhe-elämä on myös koetuksella liikkuvien työtehtävien astuessa kuvioon. Maailma on muuttunut.

      Yst. Terveisin,
      Simo

  2. Kiitos artikkelista, tämä on erittäin ajankohtainen aihe! Olen parhaillaan itsellisenä naisena lapsettomuusklinikan asiakas ja varsinaiset hoidot startannevat loppuvuodesta. En olisi uskonut löytäväni itseäni tällaisesta tilanteesta, mutta tässä sitä ollaan. Ikää on päässyt kertymään ihan riittävästi ja munasarjatkin hieman kuivahtaneet, ja koska toiveissani on sisarukset, ei haikarabisnekseni tule läheskään niin edulliseksi kuin haastattelemasi Katjan. Katjalla oli hyviä pointteja siihen, miksi hoitaa tämä asia ”virallisia” teitä pitkin, olen tismalleen samaa mieltä.

    Ydinperhe on nykyaikana asia jota periaatteessa ihannoidaan, mutta käytännössä ei niinkään. Riittää kun avaa Helsingissä Tinderin ja katsoo kuinka paljon siellä on alle kouluikäisten lasten isiä etsimässä uutta, jotakin.

    Pakollisen psykologikäynnin yhteydessä puhuimme mm. siitä, mitä tapahtuu kun lapsi täyttää 18 vuotta ja saa halutessaan luovuttajan tiedot. Hän kertoi, että on todettu että jotkut lapset kokevat tärkeäksi sisarpuoliensa etsimisen. On saitteja joiden kautta tätä voi yrittää. Itselläni on tanskalainen luovuttaja ja sisarpuolia on todennäköisesti niin Suomessa kuin ympäri Eurooppaa. Tämä ajatus on ehkä niin kaukana ydinperheestä kuin voi olla, mutta muutaman kuukauden pohdinnan jälkeen minusta aika mukava ajatus.

    Vaikken itse ole vielä tosi toimiin tässä lastenhankinnassa päässytkään, suosittelen kaikille lasta haluaville yli 35-vuotiaille sinkkunaisille käyntiä lapsettomuusklinikalla selvittämässä munasarjojen ja muun tarvittavan tilanne ja keskustelemassa psykologin kanssa näistä asioista! Selkeyttää kummasti ajatuksia, suuntaan tai toiseen.

    1. Fiksu ja todella kiinnostava kommentti. Nämä on niin kiinnostavia juttuja! Mä en tajunnutkaan, että tosiaan myös sisarpuolet kuuluvat tähän hommaan. Tuo psykologikäynti on tarpeellinen jo ihan sen takia, että joku inhimillinen tyyppi kertoo, mitä kaikkea on luvassa ymmärrettävällä tavalla.

      Mä olen kanssa kelaillut, että voisin itse puolestani luovuttaa munasoluja jossain vaiheessa. Mun mielestä olisi siistiä, jos niistä tulisi lapsia, jotka vaikka 18-vuotiaana etisisvät mut käsiinsä. En siis millään lailla oleta, että näin tapahtuisi, mutta pointti siis se, ettei se ole mun mielestä mitenkään pelottava ajatus, päinvastoin.

      Toivottavasti kaikki menee sulla hyvin, paljon tsemppiä ja haleja tulevaan! <3

      1. Aika naiivi kommentti, että olisi siistiä, että 18-vuotiaana sut etsittäisiin. Entäs se lapsi. Miltä siitä tuntuu odottaa 18-vuotiaaksi asti. Entä jos se haluaisi tietää sen jo aiemmin. Entä jos se on traumatisoitunut asiasta, ettei tiedä kuka biologinen äiti on. Näissä unohdetaan aina lapsi ja keskitytään vain ns. vanhempien tarpeisiin.

        1. Ymmärrän pointtisi, mutta mä en oikeastaan ajattele, että tällaisessa tilanteessa olisin mikään ”biologinen äiti”. En olisi ollut edes raskaana. Kyse olisi vain mun lahjoittamalla munasolulla alkunsa saanut lapsi.

          Miten tällaisessa tilanteessa sun mielestä unohdetaan lapsen tarpeet?

        2. Uutta hedelmöityshoitolakia (2007) säädettäessä asiantuntijapaneeli kävi aiheeseen liittyvät kansainväliset tutkimukset läpi, eikä löytänyt mitään syytä evätä lahjasoluhoitoja ”lapsen etuun” vedoten. Näissä hoidoissa ei todellakaan ole unohdettu lasta, jo pelkkä hinta tekee sen, että nämä lapset ovat niiden toivotuimpien lasten joukossa ja vanhemmuuten valmistauduttu huolella. Lahjasoluhoidoilla syntyneitä lapsia on seurattu aikuisuuteen saakka useissa tutkimuksissa ja ja eivät namä lapset ole traumatisoituneet pätkääkään alkuperänsä takia. Sitä voi olla ehkä vaikea omalla elämänkokemuksellaan ymmärtää, mutta lapsellehan se kokemus on ihan erilainen ja luonnollisin asia. Esittämäsi perusteen takia myös adoptiot pitäisi lopettaa.

          1. Mun  mielestä tuo, mitä Katja Puhakkakin sanoi jutussa, oli tosi hyvä pointti: Lapselle kerrotaan alusta saakka hänen alkuperästään aina ikäkehitykseen sopivalla tavalla. Hänelle ei synny mitään erityistä muistoa siitä hetkestä, jolloin hänelle on kerrottu alkuperästään. Tällöin se on läpi elämän kulkeva luonnollinen juttu, samalla tavalla kuin vaikka itselleni on se, että omat vanhempani ovat vanhempiani.

            1. Lahjoittaja
              14.9.2017, 12:24

              Itse olen lahjoittanut munasoluja sillä mentaliteetilla, että niitä saa käyttää niin itselliset naiset, kuin hetero- ja homoparit.
              Psykologin haastattelussa käytiin läpi se, että mitäs jos en itse voikaan saada tulevaisuudessa lapsia syystä tai toisesta. Lisäksi keskustelimme siitä, että josko lapsi ottaa minuun yhteyttä 18, 25 tai 45 vuoden päästä. Miten suhtaudun siihen.. Mielestäni se on jopa kutkuttavaa, että tuolla jossakin kasvaa ns. minun jälkeläisen, jonka saatan joskus tavata ja tapaan hänet tietenkin mielelläni. Pidän myös itse sitä tärkeänä, että kerron tulevalle kumppanilleni luovutuksesta ja myös tuleville lapsilleni (mikäli niitä siunaantuu), sillä näen sen myös heidän oikeutenaan tietää mahdollisista sisarpuolista.

              Melkein heti munasolun luovutusten jälkeen aloin pohtimaan myös omien lasten hankkimista ja sitä, että haluanko niitä ylipäätään. Minulla ei ole varsinaista vauvakuumetta, sillä ikää on 23 ja kumppaniakaan ei ole vielä. Olen kuitenkin huomannut kumppanin etsinnässäni selviä muutoksia: aiemmin tapailin ehkä hieman ”kevytkenkäisempiä” herroja, mutta nykyään olen paljon tarkempi siitä, että minkälaiset arvot tapailemallani ihmisellä on ja olisiko hänestä pitkäaikaiseen suhteeseen ja kenties lapsieni isäksi.

              Olen kohdannut ajatukseen, että lapset olisivat naisille uralla etenemisen esteenä ja sen vuoksi niitä ei oikein uskalleta hankkia. Uskon kuitenkin, että kaikki on priorisoinnista ja yleisestä ajankäytöstä kiinni. Ajatus on kuitenkin hyvin ymmärrettävä, sillä nykyään tuntuu että pelkkä keskivertopärjääminen ei riitä, vaan ihmiset vaativat itseltään ja toisiltaan ylettömyyksiä ja unohdetaan se, että me olemme kaikki lopulta ihmisiä.

    2. Lapseton feministi
      14.9.2017, 10:35

      ”varsinaiset hoidot”

      Ei se mitään hoitoa ole, vaan keinosiemennystä. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä.

      1. Voi hyvät hyssykät.

      2. Mitä sitten? Mitä vikaa näissä hoidoissa (tai ”keinosiemennyksessä”, jos halutaan käyttää tätä termiä joka yleensä varataan eläimille) oikein on kun jaksat tästä näin mielesi pahoittaa?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *