Lapset, joiden olemassaolo ei kiinnosta ketään

Kaupallinen yhteistyö: Yle Ulkolinja

Onko maailmassa mitään surullisempaa kuin lasten kärsimys? Tätä mietin, kun luin Ylen Ulkolinjan reportaasia filippiiniläisistä katulapsista.

Suomalaistoimittaja Kirsi Crowley asui Manilassa kahdeksan vuotta. Sinä aikana kerjäävistä katulapsista tuli tuttu näky. Lopulta hän halusi tehdä heistä Ylelle Arvottomat lapset -dokumentin, joka julkaistiin nyt Areenassa.

Dokumentti kertoo esimerkiksi 17-vuotiaasta Christianista. Poika asuu sillan alla, koska aikuiset – etenkään poliisi – ei pääse sinne. Nuorimmat Christianin jengiin kuuluvista lapsista ovat kahdeksanvuotiaita.

Kaikki asuvat mieluummin kadulla kuin laitoksessa, sillä ne ovat käytännössä vankiloita.  Sosiaalihuolto ei toimi: lapset kerätään kaduilta säilöön, josta heidät sitten taas vapautetaan, koska ei ole tarpeeksi resursseja pitää heistä huolta. Lapset haistelevat liimaa, sillä silloin ”unohtaa mitä elämässä on tapahtunut ja tuntuu hetken siltä, kuin olisi joku muu”.

17-vuotias Christian myy rukousnauhoja kadulla, jotta saisi rahaa ruokaan.

Kaduilla asuu valtavat määrät lapsia, joiden vanhemmat ovat liian köyhiä huolehtimaan heistä. Heidän kohtalonsa ei kiinnosta juuri ketään. 

Välillä jutun lukeminen tuntuu niin pahalta, että tekisi mieli jättää kesken. On aivan karmivaa nähdä omien lasten ikäisiä tyyppejä pärjäämässä kadulla ilman vanhempia. Ja on sydäntäsärkevää miettiä niitä vanhempia, jotka ovat niin köyhiä, etteivät pysty huolehtimaan omista lapsistaan.

Yksin Manilassa arvioidaan olevan 30 000 katulasta, Filippiineillä katulapsia on arviolta 250 000.

Osa katulapsista on populistisen politiikan uhreja. Presidentti Rodrigo Duterten aloitti vuonna 2016 huumeiden vastaisen sodan. Kuten aina, näissä tällaisissa operaatioissa kärsii eniten köyhät ja usein nimenomaan kaikkein puolustuskyvyttömimmät, eli lapset. Huumesodan seurauksena tuhansien katulasten vanhemmat ovat kuolleita tai vankilassa. Filippiinien johto haluaisi alentaa rikosvastuuikärajan nykyisestä viidestätoista yhdeksään tai kahteentoista vuoteen. Lainmuutos tarkoittaisi, että entistä pienempiä lapsia voitaisiin pidättää. Vankilat ovat karmaisevia laitoksia, joissa on väkivaltaa, raiskauksia ja tie vielä huonompaan elämään.

Huumeiden vastainen sota on populismia, sillä oikeasti köyhyys ja toivottomuus tuottavat huumeidenkäyttäjiä ja niiden myyjiä, ei ”liian löysät” lait. On helpompi ajatella, että huumeiden myyjät ovat arvontona roskasakkia kuin alkaa pitää huolta ihmisistä. Kun yhteiskunnan tai läheisten turvaverkkoa ei ole, haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset joutuvat kärsimään.

Dokkaria katsoessa alkaa miettiä, onko mitään järkeä altistaa itseään tällaiselle kurjuuden todistamiselle. Itse olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että on. Tuntuu, että täällä hyvinvointivaltiossa olen velkaa näille ihmisille sen, että tiedän ja tiedostan sen, että joidenkin arki on tätä joka päivä. Ei uutisten lukemisesta tai dokkarien katsomisesta mitään suoraa hyötyä ole juuri näille lapsille, mutta uskon, että se lisää täällä meillä länsimaissa empatiaa ja ymmärrystä.

Joskus dokumenttien katsominen johtaa jopa toimiin: Tekee mieli tehdä jotain, lahjoittaa hyväntekeväisyyteen tai ryhtyä vapaaehtoistyöhön. Se myös saa minut vahvasti arvostamaan sitä, mitä meillä Suomessa on.

Seksivalistusta ei juuri ole ja abortti on kielletty katolisessa maassa. Tällä yhdistelmällä maa on täynnä lapsia, jotka saavat lapsia.

Nämä Ylen Ulkolinjan dokumentit ovat aina vaikuttavaa katsottavaa. Ne avartavat omaa ajattelua ja yleissivistävät. Silloin, kun minulla on aikaa katsoa haastavia dokumentteja politiikasta, taloudesta, sodasta tai ihmisoikeuksista, valitsen Areenasta jonkun Ulkolinjan dokkarin.

Tänään on lapsen oikeuksien päivä, ja vuoden teema on lapsen oikeus olla oma itsensä.

Sen kunniaksi suosittelen suuresti lukemaan ja jakamaan tämän Viivi Berghemin koostamaa verkkoreportaasia katulapsista, se on tehty tuon Kirsi Crowleyn dokkarin perusteella Se on visuaalisesti upea, mielestäni ihan kansainvälistä tasoa. En ole nähnyt aiemmin tällä tekniikalla tehtyjä liikkuvan kuvan, tekstin ja still-kuvan uutisjuttuja, jotka toimisivat juuri puhelimessa. Ja kyllä jutusta pientä toivoakin löytyy.

Se jää vahvasti mieleen pyörimään.

Kuvat: Yle kuvapalvelu

Kommentit (2)
  1. Luin muistaakseni hesarista noin vuosi sitten jutun poliiseista jotka joutuvat katsomaan lasten hyväksikäyttöön liittyvää videomateriaalia saadakseen syylliset vastuuseen (tai edes kiinni). Kun kysyttiin, miten he pystyvät siihen, oli vastaus jotenkin tälläinen ”Hyväksikäytetyt lapset ovat pimeydessä, jos me aikuiset emme uskalla katsoa sinne pimeyteen, jätämme heidät yksin”. Olen miettinyt tätä sitaattia paljon, ja uskon sen pätevän myös tämä linkkaamasi dokkarin näkemiseen.

    1. Oh, luin kanssa aivan pala kurkussa sen jutun. Ne ihmiset tekevät todella mahtavaa työtä, sellaista johon ei kyllä itse pystyisi, mutta jota arvostan syvästi.

      Maailmassa on paljon lapsia, joilla asiat eivät ole hyvin, eikä aina voi vain katsoa muualle. 🙁

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *