Lapsi ei tarvitse sisarusta

berliini lapset9.jpg

Oivalsin tuossa yksi päivä Raisan ja Sofian kanssa jutellessani yhden tärkeän jutun lasten hankkimisesta.

Mä olen aina ajatellut, että mun lapsella pitää olla sisarus. Ennen Alpun syntymää olin kaavaillut, että kaksi vuotta olisi hyvä ikäero. Mulla on nimittäin omiin sisaruksiini aika täsmälliset yhden vuoden ja yhdeksänkymmenen kuukauden ikäerot: Lotta syyskuu 1985, minä heinäkuu 1987, Sofia toukokuu 1989 ja Otto helmikuu 1991.

(Aiemmin olin ajatellut, että mun vanhemmilla on joku perversio matemaattisiin kaavoihin. Näin 1-vuotiaan äitinä olen tajunnut, että kyseisen lapsenhankintamenetelmän nimi on ”imetä lasta yksivuotiaaksi” -ehkäisy.)

Olen ajatellut, että kaksi vuotta on siitä kiva, että pienenä lapset leikkisivät riemullisna yhdessä (tappeleminenkin on leikkimistä!). Sitten kouluikäisenä niillä olisi laaja kaveripiiri, koska toisen kaverit olisivat myös toisen kavereita. Mulla esimerkiksi on aina ollut iso määrä kavereita, kun omien ystävien lisäksi olen saanut myös Lotan coolit vanhemmat kaverit ja Sofian hauskat nuoremmat kamut itselleni. Hengaan monien alun perin Lotan tai Sofian kavereiden kanssa edelleen viikoittain.

Lisäksi sisaruksista voisi sitten tulla hyviä ystäviä aikuisena, kun niillä olisi niin samanlainen elämänkokemus alusta asti.

berliini lapset.jpg

Alppu on nyt puolitoistavuotias, enkä ole todellakaan raskaana tällä hetkellä. (Päinvastoin, vasta tässä kuussa alkoi viimein ensimmäiset menkat synnytyksen jälkeen – thank you very much for the newsflash! Kelatkaa, yli kaksi vuotta ilman menkkoja, upeaa!)

Se tasan kahden vuoden ikäeron laiva on siis seilannut ajat sitten. Lisäksi musta tuntuu siltä, etten olisi ollenkaan valmis vielä olemaan raskaana saati sitten hoitamaan vastasyntynyttä. Haluan hetken verran keskittyä töiden tekemiseen, se tuntuu nyt kaikkein kivoimmalta. Totta kai mä selviäisin ihan kunnialla, jos juuri nyt tulisin raskaaksi, mutta mä en yleisesti ottaen halua selvitä mistään elämässä. Mä haluan maksimoida elämäni nautinnot!

Äitiysloma kotona Alpun kanssa oli heittämällä mun elämäni parasta aikaa. Olin odottanut sitä vuosia ja se osoittautui kaiken odotuksen arvoiseksi, ja ylikin. Mä haluaisin nauttia seuraavasta mahdollisesta äitiyslomasta yhtä paljon. Totta kai se olisi sitten ihan erilaista, kun olisi isompi lapsi siinä. Mutta sellaista ”hankitaan nyt samaan konkurssiin toinen” tai ”valvotaan tämäkin lapsi samoilla silmillä” -ajatus ei oikein innosta. Enkä mä usko, että oma parisuhdekaan kestäisi sitä, jos totta puhutaan. Nytkin on välillä ollut vähän tiukkaa.

Tiedän vallan mainiosti, ettei lapsi tule heti, kun niin päättää. Ensimmäisen lapsen yrittämisessä meni piinallisen pitkä vajaa vuosi. Siksi asiaa ei voi lykätä iän kaiken, mikäli toisen lapsen haluaa. Mutta mä olen vasta kolkkent, ei mulla ole mikään kiire.

berliini lapset2.jpg

Sitten päästään tähän mun oivallukseen. Mä olen vähän surrut tätä, että Alpun ja sen hypoteettisen sisaruksen ikäero tulee olemaan isompi kuin olin alun perin toivonut. Nimenomaan Alpun takia: eikö me nyt sitten Tikin kanssa tarjota sille sellaista hyvää lyhyen ikäeron sisarussuhdetta, joka meillä molemmilla on ollut?

Mutta Raisa sanoi hyvin: Tuo on aika tunkkainen ydinperhekeskeinen ajattelutapa. Ikään kuin se sisarussuhde olisi ainoa mahdollinen tärkeä ihmissuhde lapselle.

Oltiin heinäkuussa kävelemässä Lammassaaren pitkospuilla, Sofialla vatsassa Alpulle pian syntyvä serkkutyttö ja Raisalla vaunuissa Frida, josta on tullut Alpulle tosi tärkeä viime aikoina. Alppu näkee nyt jo miltei päivittäin Fridaa ja (sittemmin syntynyttä) serkkuaan. Lisäksi Alpulla on elämässään muita läheisiä saman ikäisiä lapsia, Taimi, Eippu, Reino, Aamos, Seela, Silja, Heikki, Turun serkkutytöt ja niin edelleen. Se näkee niitä puistossa joka päivä. Uskon, että suuri osa näistä tyypeistä tulee olemaan Alpun elämässä aina, koska heidän vanhemmat tulevat olemaan meidän elämässä.

Ymmärtäisin, jos me asuttaisiin jossain periferiassa, jossa ei olisi yhtäkään toista lasta leikkikaveriksi. Tällöin voisi harkita tekevänsä itse toisen lapsen seuraksi ensimmäiselleen.

berliini lapset5.jpg

Viimeistään tämä keskustelu Raisan ja Sofian kanssa sai munt luopumaan tuosta ajatuksesta, että lapsella pitää olla lyhyt ikäero sisarukseen. Ei tarvitse. Kyllä niitä ihmisiä elämässä riittää. Ei lapsi välttämättä tarvitse sisarusta ollenkaan. Mä haluan sitten aikanaan toisen lapsen ihan vain sen itsensä vuoksi, koska no, tykkään lapsista tosi paljon.

Vain yksi asia on sellainen, jota edes serkkutyttö ei voi tarjota. Mun kaveri oli joskus kysynyt äidiltään, miksi ne hankki kaksi lasta. Hänen äitinsä oli vastannut: ”Kyllähän lapsella pitää olla joku, kenen kanssa juoruta vanhemmistaan!”

Hahaha, totta! Vain omien sisarusten kanssa voi analysoida, muistella ja ruotia kunnolla lapsuuden niitä ja näitä. Ainoastaan sisarus tajuaa täysin kodin ilmapiirin ja omien vanhempiensa omituisuudet. Siksi toivon, että Alppu saisi jonain päivänä sisaruksen. Voisivat sitten anatumuksellisesti puhua shaibaa musta ja Tikistä aikuisena viinilasillisen äärellä. Koska puhuttavaa kyllä löytyy, se on varma!

 

Onko teillä mietteitä siitä, mikä olisi hyvä ikäero sisarusten välille, Vai riittääkö yksi lapsi hyvin?

 

 

Kuvat: Alppu viihtyi Berliinissä mainiosti, sillä hän sai olla hyvien ystävien seurassa

 

Lue myös:

Rikkinäinen kaukosäädin on valinta, näin kasvatan lastani

Koti-isyys Tikin näkökulmasta

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Kommentit (56)
  1. Minttumaria
    9.8.2017, 10:59

    Mä olin pitkään ajatellut, ja ajattelen osin edelleen, että sellainen n. 2,5 vuoden ikäero lapsillani olisi aika täydellinen. Ehtisin toipua vauvavuodesta ja imetyksestä ennen kuin on heti uudestaan raskaana, mutta sitten kuitenkin olisi sen lyhyen ikäeron edut. Ja kun lapset kasvaa suunnilleen samassa tahdissa, on perheenäkin helpompi suunnitella tekemisiä, kun lapsia täytyy huomioida samalla tavalla (pienillä esim. Päiväuni- ja vaippa-asiat, isommilla muut omat aktiviteetit).

    Mutta tää on just asioita, jotka on niin perhekohtaisia – toisilla toimii toinen ja toisilla toinen. Mun miehen perheessä on 4 lasta joiden välissä on 3, 5 ja 6 vuotta (eli vanhimmalla ja nuorimmalla 14v ikäeroa) ja he pitää keskenään paljon enemmän yhteyttä ja viettää aikaa yhdessä, kuin minä itse 2v nuoremman siskoni kanssa. Eli ei se ikäerokaan aina lupaa hyviä tai huonoja välejä aikuisiässä.

    Miten meillä sit meni? Olen nyt (puolivahingossa) uudelleen raskaana viimeisellä kolmanneksella, ja lapsille on tulossa ikäeroa aika tasan 2 vuotta. Alkuraskaus vähän alle 1,5-vuotiaan kanssa oli melko rankkaa, ja imetyskin loppui oikeastaan vasta tähän uuteen raskauteen (kun maidontulo väheni niin dramaattisesti, ettei tyttö enää jaksanut vaatia iltatissiä). Nyt tyttö alkaa olla sen ikäinen, että hän jaksaa touhuta hetken itsekseen, ja lapsen kanssa leikkiminen ja touhuaminen tosi ihanaa. Ajatus pikkusisaruksesta hänelle tuntuu nyt jo tosi hyvältä, vaikka alkuun tämä ikäero vähän hirvitti. Parin vuoden päästä meillä on jo niiiin paljon helpompaa (jos kaikki menee hyvin tietysti).

    1. Mä veikkaan, että jokaiseen tilanteeseen sopeutuu ja jälkikäteen omassa narratiivissa se alkaa näyttäytyä parhaalta mahdolliselta tilanteelta. Siinä mielessä näistä ei tarvitsekaan stressailla niin kovasti. Musta itsestäni on mukavaa, että tiedän haluavani toisen lapsen. Se, millainen ikäero sille tulee ensimmäiseen verrattuna, on aika triviaalia. Paljon hankalampaa mun kohdallani olisi miettiä, että haluanko vai enkö halua 😀

      1. Minttumaria
        9.8.2017, 13:27

        Aivan totta! Mulla itselläni oli jotenkin selkeää, että kun päätös ensimmäisestä lapsesta (ja varsinkin eettinen pohdinta ja oikeutus sille mun omassa mielessäni) oli tehty, saa toinenkin tulla. Se pohdinta, et jääkö lapsiluku tähän, onkin sit vielä tyystin auki. Mutta oon päättänyt, että aika näyttää mitä tapahtuu ja mennään sillä mikä tuntuu oikealta. 🙂 Elämä on lopulta siitäkin aika ihanaa, että asiat ei yleensäkään mene minkään ennalta laaditun suunnitelman mukaan, mutta kuten viisaasti sanoit ”jälkikäteen omassa narratiivissa se alkaa näyttäytyä parhaalta mahdolliselta tilanteelta”. 🙂

  2. Toivon esikoiselleni sisaruksia ja syitä on pitkä lista. Yksi itseäni viime aikoina pohdituttanut seikka on se, että kuinka paljon sisaruksista on toisilleen apua, tukea ja turvaa siinä vaiheessa, kun äiti ja isä alkavat ikääntyä, mahdollisesti sairastaa ja lopulta kuolevat. Olen elänyt omien vanhempieni mukana tätä elämänvaihetta, kun he huolehtivat omista vanhemmistaan (siis minun isovanhemmistani) ja nähnyt miten isomman sisarusparven on helpompi jakaa vastuuta ja purkaa huolta.

    1. Tämä on totta. Ei se tietenkään ole peruste hankkia toista lasta, mutta en kuitenkaan oikein tiedä voiko läheisinkään ystävä tällaisessa korvata sisarusta.

      Meidän lapsilla on ikäeroa kaksi vuotta. Ensimmäistä ehdittiin toivoa vuosia, joten oli valtavan hieno yllätys kun toinen tulikin ns. tilauksesta. Aluksi kahden kanssa oli helppoa, sitten niin kamalaa että parisuhde keikkui, muttei kuitenkaan kaatunut. Nyt lapset pian 3v ja 5v ja parisuhdekin voi loistavasti 😀 Ja myönnän, että hiljaa toivon jo kolmatta… Se tuntuu aivan kipeältä tarpeelta omassa sisimmässään, vaikka järki- tai muita perusteita ei olekaan olemassa. <3

    2. Tiias, tuo on todella relevantti pointti! Vaikka yhteiskunta hoitaisikin monta juttua (sekä taloudellisesti että konkreettisesti), niin kyllä sitä kuitenkin omista vanhemmistaan tulee kantamaan vähintäänkin henkisesti huolta – sitten jonain päivänä. Tässä mielessä enemmän kuin yksi lapsi on hyvä idea ihan niiden lapsienkin puolesta 🙂

    3. Sinänsä ymmärrän tämän ajatuksen, mutta elämä ei välttämättä aina mene ihan noin. Esimerkiksi miehelläni on kyllä sisarus, mutta tämä ei ole ollut minkäänlaisena tukena tai apuna vanhempien sairastuessa. Valitettavasti tiedän enemmänkin tällaisia esimerkkejä.

      1. Joo, eikä lasta kyllä sillä mentaliteetilla voi hankkia, että se sitten hoitaa mua, kun olen vanha ja raihnainen. Hoitaa jos hoitaa, mutta kyllä lapsi kannattaa hankkia ihan itseisarvona, kun me ollaan vanhoja, robotit hoitaa meidät!

        1. Mä ajattelen myös niin, että sisaruksista on toisilleen tukea, kun meistä vanhemmista aika jättää. Etteivät jäisi yksin.

          Meillä kolme lasta, 1-, 4- ja melkein 7-vuotias. Ikäeroissa on aina puolensa ja puolensa. Vaikka nämä meidän ikäerot tuntuvat tietysti juuri oikeilta meille, on tässäkin omat juttunsa, joita ei olisi, jos ikäero olisi superpienet, noin 1 vuosi esimerkiksi. Nyt on päivissä kaikenlaista viemistä ja hakemista kerhoineen ja kouluineen. Ihan pienten kanssa voisi hengailla kotona, jos siltä tuntuu. Me voidaan hengailla kotona viikonloppuna. Muuten tarvotaan vajaa kilsa suuntaansa joinain päivinä kolmesti edestakaisin. Satoi tai paistoi. Ja nyt on satanut. Todella. Tää nyt on pikkujuttu monen muun rinnalla, mutta on tässä viime viikkoina sattuneesta syystä ollut mielessä 🙂

          Silti kolme alle kouluikäistäkin olisi aikamoinen show. Pidän mielelläni tämän setin, jossa on yksi jo tosi itsenäinen. Eli kuten sanoit, se oma tuntuu aina omimmalta, kuitenkin, koska sen puhuu itselleen niin. 

          Tsemppiä tuohon mielenvääntöön! Meille tämä oli tässä, joten nyt vaan naatiskellaan kyydistä 😉 

    4. Olen myös ajatellut sisaruksen auttavan jakamaan meistä vanhemmista aiheutuvan taakan. Vanhuutta en ole osannut ajatella, mutta epäilen ainoan lapsen helposti ottavan kohtuuttomia paineita vanhempien (ääneenlausumattomistakin) odotuksista ja toiveista.

      Itselläni on yksi nuorempi sisarus ja 2,5v ikäero. Olemme täysin eri luonteisia ja vasta viime vuosina on löytynyt jonkinlainen tasa-arvoinen tapa olla tekemisissä. Vanhemmat ovat aina korostaneet, miten sisarus on ihmisen tärkein ihmissuhde ja koin lapsena että minua myös syyllistettiin tällä huolehtimaan siskosta ja ottamaan häntä mukaan omiin juttuihini. Vasta nyt kolkkent plus -iässä alan olla sinut sen kanssa, että emme ole läheisiä ja se on ihan ok.

      Miehen kanssa molemmat olemme esikoisia ja molemmat myös ottaneet sisaruksiamme enemmän etäisyyttä lapsuudenperheeseen. Olen ajatellut että ilman sisarusta tämä ei olisi ehkä ollut mahdollista.

      Toiveissa on lapselle sisarus jossakin vaiheessa. Ajatuksena on että sisarus opettaa jakamista, odottamista, luopumista ja joustamista, taitoja joista on elämässä paljon hyötyä. Pitkään ajattelin että lapsia pitäisi olla enemmän kuin kaksi, jolloin vastakkainasettelu sisarusten välillä jakautuisi tasaisemmin. Miehen kannustamana olen onneksi tajunnut, etteivät oman lapsuudenperheeni ristiriidat tule (toivottavasti) realisoitumaan oman lapseni lapsuudessa.

      Ympärillä on paljon myös positiivisia kokemuksia sisaruudesta ja toki toivon niin käyvän myös meidän perheessämme. Nyt osaan ajatella pikkusisarusta lapselle lähinnä karaisevana haasteena, semmoisena ”tää on sun omaksi parhaaksi” -juttuna 😀 Toiveena pikemminkin yli 3v ikäero jotta lapsi pystyy vähän paremmin jo käsittelemään niin isoa mullistusta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *