Liian korkealla olevat odotukset

julis ja lätäkkö.jpg

Kun olin 8-vuotias, meidän mamma vei munt Eduskuntatalon portaille marssimaan ja huuteli kovaan ääneen: ”Tässä menee Suomen kolmas naispresidentti.” (Tuolloin Tarja Halonen oli vielä feministien märkä uni, mutta meidän mammalla oli silti tarkka visio asiasta.) Tämä täysin sekopäinen tapaus kuvastaa tällaista milleniaalisukupolven perustavanlaatuista ”ongelmaa”. Nimittäin monille meistä on aina hoettu, että sinä voit tehdä ihan mitä vain.

Ja minä uskoin. Totta puhuakseni, uskon edelleen, että voin tehdä ihan mitä vain. Ja minulle tämä reunaehdottomuus on näyttäytynyt jonkinasteisena ongelmana, sillä kun alan ajatella että jos kerran pystyn mihin tahansa, niin onko tämä tämmöinen sitten tosiaan se, mitä mä kaikkein eniten haluan?

Meillä milleniaaleilla (eli vuosien 1980 – 1995 välissä syntynyt niin sanottu Y-sukupolvi) saattaa olla vääristyneet odotukset omasta elämästään. Huffington Postin tovi sitten ilmestyneessä kirjoituksessa aiheesta puhuttiin hauskasti. Siinä milleniaalien ongelma tiivistettiin matemaattiseksi kaavaksi.

Onnellisuus = todellisuus – odotukset

 

Jos odotukset ovat liian korkealla, onnellisuus jää miinusmerkkiseksi. Jos taas odotukset ovat matalammalla kuin todellisuus, onnellisuus jää plusmerkkiseksi. Eli ei pitäisi odottaa elämältä niin paljon?

julis ja lätäkkö2.jpg

Mä mietin tätä tosi paljon noin vuosi sitten, kun mulla oli päällä jäätävä kolmenkympin kriisi. Oli sellainen olo, että hei mähän pärjäsin aina tosi hyvin koulussa ja opinnoissa, olen aina tehnyt paljon töitä, missä se mun palkinto nyt sitten on? Missä upea menestys? Missä on muiden ihailu ja kunnioitus? Mitä mä oikein elämälläni teen? Muistan, kun viime keväänä oikein piehtaroin omassa huonoudessani ja ajattelin, että hitto mikä luuseri.

Jotain outoa on tapahtunut tässä vuoden sisällä. En oikein saa enää edes kunnolla kiinni noista mun ajatuksista, vaikka silloin ne tuntuivat siltä kuin eivät koskaan väistyisi mun päästäni ja olisin ikuisiksi ajoiksi tuomittu miettimään, miten ja miksi valitsin väärin elämäni polulla.

Kyse ei ole siitä, että olisin jotenkin eeppisesti tässä välissä menestynyt elämässäni. En todellakaan, lol! Sen sijaan mä en enää osaa sanoa, mitä se menestyminen oikeastaan edes tarkoittaa. Sitä että on joku titteli? Tai että on niin paljon rahaa, että voi lentää ykkösluokassa? Tai että joku jossain kovasti ihailee sinua? Koko menestymisen käsite jotenkin karkaa, kun alan miettiä sitä enemmän.

Toki menestyvää ihmistä voi kuvailla niin, että hän saa mainetta, kunniaa, rahee ja vähän titteliäkin, mutta koko ajan on tullut enemmän sellainen olo, että elämä sitten kuitenkin koostuu hirveän arkisista palasista. Ja jos niistä ei pidä, niin se ei kyllä sitä menestystä korvaa.

Äh, kaikki tämä kuulostaa ylös kirjoitettuna kovin lattealta. Mutta ehkä mun odotukset elämältä ovat muuttuneet realistisemmiksi kuin mitä ne nuorena tai keskellä kolmenkympin kriisiä olivat. Nykyään mun odotuksiin kuuluu sellaista, että haluaisin tehdä jotain ihan mukavaa mutta ei niin stressaavaa hommelia päivisin, iltaisin haluaisin nähdä puistossa lapseni kanssa mun kavereitani ja viikonloppuisin haluaisin vetelehtiä. Ja tällä hetkellä odotukset elämältä täyttyvät hyvin, ja mä olen aika onnellinen.

julis ja lätäkkö3.jpg

No, on sekin tietenkin ankea ajatus, etteikö saisi odottaa elämältään menestystä ja glooriaa. Ja uskonkin, että etenkin monen naisen ongelma saattaa olla sellainen ”ei minusta kuitenkaan siihen olisi” ja sitten ne eivät koskaan edes yritä, koska ympärillä olevat rakenteet voivat painaa ihmistä alas. Kyllä kaikkia on hyvä kannustaa, eikä se nyt varmaankaan ihmiselle hirveästi haittaa tee, jos isoäiti vähän hulluttelee Eduskuntatalon rappusilla.

Mutta omalla kohdalla olen huomannut, että mitään sellaista ”unelmien työtä” tai ”huippumenestyneen ihmisen elämää” ei oikeastaan ole olemassakaan. Riittää kun tekee jotakin, lähtee johonkin suuntaan ja kokeilee vähäsen, niin kyllä kaikkea kivaa saa tehtyä. Toki ihailen kovasti ihmisiä, joilla on tarkka suunnitelma ja sitten he toteuttavat sen, menestyvät ja ovat onnellisia. (Onneen on monta reittiä!) Mä en taida itse vain olla ihan niin päämäärätietoinen, vaikka ihan ahkera olenkin.

 

Millaiset odotukset teillä on ollut nuoruudessa elämältä? Ovatko ne toteutuneet?

 

Kuvat otti ystäväni Lauri Hovi Seurasaaressa viime syksynä. Näytän niissä hieman supersankarilta viittoineni, mutta sellaisesta elämästä en koskaan ole haaveillut

 

Aihetta liippaa myös:

Arvojen mukainen elämä

Kolmenkympin kriisi

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit (42)
  1. Kun kävin psykologilla, hän ehdotti että oon tyytymätön elämääni koska mun odotukset on liian korkealla. Musta se oli tosi masentava ajatus, että tuun onnelliseksi kun lasken odotuksiani. Oma onnellisuuden resepti koostuisi kuitenki näin: onnellisuus = elämä joka tulee arvojasi. Esim. sä oot ehkä löytänyt tai vaan priorisoinut ne arvot jotka tekee sut onnelliseksi ja tyytyväiseksi ja niihin ei kuulu pelkästään menestyminen työssä (vaikka toki sekin voi olla tärkeää mutta ei itseisarvo) vaan kaverit, perhe ja vapaa-aika.

    Sinänsä mun psykologin pointti oli hyvä, koska se laittoi ajattelemaan. En elä mun arvoilleni oikeaa elämää eikä myöskään mun tavotteet oo arvojeni mukaisia, siksi en ole onnellinen. Raha, hyvä työpaikka ja menestyneet opiskelut voi toki olla mukava lisä elämässä mutta en halua että se on ainoa jota jää mun elämästä käteen.

    1. Joo, jotenkin tuntuu, että kukaan muu ei voi sanoa, että ”sinun odotuksesi ovat liian korkealla”, koska mä ainakin kuulen sen sellaisena: ”Sinä et pysty siihen.” Enkä halua, että kukaan muu sanoo mulle sellaista.

      Sen sijaan mun oli itse hyvä tajuta se, että mun odotukset elämää kohtaa saattoivat olla jossain vaiheessa vähän epärealistiset ihan vain jo siksi, että ne odotukset ovat olleet niin abstrakteja ja hähämisiä, ettei niitä välttämättä ole oikeasti olemassakaan. 

      Mutta tämä arvojen miettiminen tuntuu olevan itselleni tosi tärkeä teema juuri oman onnellisuuden löytämisen kannalta. Toki mun itsenikin pitää vähän skarppaa niin, etten ala vaikka tuputtaa omia arvojani muille. Yleisesti ottaen yksi arvo ei ole tärkeämpi kuin toinen. Musta vaikkapa se, että itselläni on nyt yllättävänä konservatiivinen arvopohja (eli perhe prioriteettinä – ei sentään uskonto ja isänmaa), ei tarkoita sitä, että se olisi parempi arvo kuin vaikka työn tekeminen tai vapaana matkustaminen ympäri maailmaa. Sitä aina sortuu näkemään omat arvonsa niinä arvokkaimpina.

  2. Itse olen tässä päässyt seuraamaan läheltä parin urallaan hienosti menestyneen henkilön eläköitymistä ja karu tosiasiahan on se, että uralla menestyminen ja rahan ja kunnian haaliminen on useimmiten jostain muusta pois (=esim. siitä että ois viettänyt riittävästi aikaa lasten ja ystävien kanssa, harrastanut mielekkäitä asioita yms) ja viimeistään sitten eläkkeellä, kun elämää ja identiteettiä ei voikaan enää rakentaa työn varaan, jääkin vain tyhjyys. Muutenkin elämän rakentaminen henkilökohtaisen menestymisen ja itsensä toteuttamisen varaan tuntuu vähän turhalta, lopulta kuitenki sit kuolee nii mitäs jäi käteen 😀 okei nyt oli kyyninen, mut ite aattelen et uratykkiyttä tärkeämpää on se et elää silleen et tekee työtä josta on hyötyä ihmiskunnalle (tääki on kiinnostava juttu, jotenki tuntuu et työ nykyään on lähinnä itsensä toteuttamisen väline ja ihan sama vaikka työkseen mainostaa ihmisille maailmaa tuhoavaa massamuotii mitä ne ei tarvii tai suunnittelis kemiallisia aseita kunhan se on se oma juttu) ja keskittyy siihen et ihmissuhteet on kunnossa. Toki työn pitää olla mielekästä, mut uskon et onnellisuus kuitenkin syntyy jostain ihan muualta 🙂 tai tietysti parasta ois et elämän sisältö ois sopivasti hajautettu et jos yks pilari sortuu niin kaikki ei romahda (ja duunihan ehkä epävarmin tukipylväs minkä varaan elämänsä voi rakentaa!)

    1. Mä olen jopa yllättänyt itseni siinä, miten tärkeää mulle on, että työni tuo lähtökohtaisesti maailmaan enemmän hyvää kuin huonoa. Ennen luulin, että ajattelen työn olevan ”vain työtä”, mutta kun mietin mitä oikeasti haluan tehdä, niin aika nopeasti kaikki sellainen, mikä mun mielessäni aiheuttaa selvästi enemmän huonoa kuin hyvää karsiutuu pois. Sitten on toki koko joukko hommia, joista ei voi sanoa, kummasta on kyse. 

      Toisaalta kun mielessä on selvänä tämä johtotähti, niin valintoja on paljon helpompi tehdä: on olemassa jonkinlaiset reunaehdot!

      1. Mulle toi työn hyvyys/huonous toimii tosi perustavanlaatuisena ohjenuorana, ja ehkä jos kaikki ajattelisivat niin (hyvyys ja huonous on tietty subjektiivista) niin maailmassa vois olla vähemmän niitä kemiallisia aseita tai massamuotia. Toiveikas ajatus.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *