Lopetin kursailemisen ja tulin onnellisemmaksi

Juliaihminen

Raisa, Antti ja Frida viettivät aikaa meidän mökillä lomalla. Frida ja Alppu ovat olleet syntymästä saakka rakkaat viholliset, ja he viihtyvät yhdessä (paitsi silloin kun eivät). Meidän oleminen on ylipäänsä letkeää ja helppoa. 

Yksi asia, mikä olemista edesauttaa on, että tässä ystäväporukassa on luovuttu turhasta kursailusta. Minulta itseltäni on mennyt tällaiseen olotilaan pääsemiseen aika pitkä aika, mutta nyt kun tässä pisteessä ollaan, haluaisin levittää tätä kursailemattomuuden ilosanomaa kaikille.

Pointtini on: jos joku tarjoutuu auttamaan, otan avun vastaan hyvillä mielin, enkä ala enää soimaamaan itseäni, miten nyt sitä tässä ollaan taakaksi muille.

Etenkin Antilla on tapana arkisissa tilanteissa ottaa vastuuta Alpusta, katsoa sen perään, ottaa syliin ja leikittää sitä. Antti myös tarjoutuu usein ottamaan Alpun mukaansa Fridan luo leikkimään. Esimerkiksi ennen kesälomaa Antti pelasti minut taas yhtenä kaoottisena päivänä, kun piti saada sijoituskämpän remontti valmiiksi ja Alppu pyöri jaloissa. 

Ennen ajattelin, että onpa kiusallista, kun en varmaankaan koskaan "maksa tarpeeksi takaisin" tai miten meistä on kamalasti vaivaa, ja oi voi. Ollaan kuitenkin juteltu tästä ja tultu siihen tulokseen, että loppujen lopuksi homma on avun tarjoajan vastuulla. On hänen tehtävänsä varmistaa, ettei hän itse uuvu tai joudu näkemään kohtuuttomasti vaivaa. Ylipäänsä pitää voida olettaa, että aikuiset ihmiset tuntevat omat rajansa muiden auttamisen suhteen. 

Pahinta shaibaa on se, jos joku tekee palveluksia, ja sitten marttyroituu perään. Laittaa vaikka ruoat ja tiskaa ja sitten on ihan hiilenä ja droppaa kaikkien tunnelman olemalla kitkerä asiasta. Mieluummin ei kannata tehdä mitään kuin tehdä pitkin hampain. 

Kun kyse on kaveriporukasta, jossa ihmiset pitävät toisistaan ja haluavat toisilleen hyvää, palvelukset yleensä jollain keinolla tasaantuvat. Toki välillä mietin, että Alppu on ollut paljon enemmän hoidossa Raisan ja Antin luona kuin Frida meillä, mutta sitten pitää vain ajatella, että eivät ne tarjoutuisi uudestaan ottamaan lasta hoitoon, jos eivät jaksaisi. 

Monissa tilanteissa olen itse vaikka tosi kuormittunut, kun juoksentelen tuon rasavillin 2-vuotiaan perässä. Jos silloin saan hetken hengähdystauon, otan sen kyllä auliisti vastaan enkä enää todellakaan horise, miten emmienytkehtoo.

Jos joskus saan toisen lapsen, niin aion alusta pitäen pyytää ja vastaanottaa enemmän apua pikkujutuissa, kuten siinä että joku pitää minun vauvaa sillä aikaa kun haen kahvia tai käyn vessassa.

Ensimmäisen lapsen kohdalla oli jotenkin niin tärkeää, ettei vaivaa muita, kun kerran oon itte sen lapseni hankkinu! 

Etenkin silloin, jos joku tarjoaa apuaan, otan avun ilomielin vastaan. Sitten voi taas itse vastavuoroisesti pidellä muiden beebeleitä ja laittaa hyvää kiertämään. 

 

Oletteko kovia kursailemaan elämässä noin ylipäänsä?

 

Kuvat: Oli kyllä aivan taivaallista hengailla tällä porukalla mökillä. 

 

Lue myös:

Ei kannata erikoistua vaipanvaihtoon

Lista asioista, joita osaan nykyään arvostaa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Kommentit

raispuutto (Ei varmistettu)

ihanaa, että perheeni esiintyy myös kuvissa juurikin ottamassa vastuuta (eikä esim viiniä)! pus!

Juliaihminen
Juliaihminen

Kyllä jonkun on otettava vastuu viinin juomisesta. Ei se ite itteänsä juo!!!!

Ella-M (Ei varmistettu)

Kun kerran kuvissa näkyy Richard Scarryn "Meidän koulu", voisiko tästä tehdä kirja-arvion "Herra Pandan" ja muiden tyyliin? t. Luettu kotona puhki ja äiti hermona

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahah, siitä olisi kyllä sananen sanottavana. Meidän koulun opettaja on aivan uskomaton nainen, joka kaiket päivät vain järjestää orpolapsille vaatteita hyväntekeväisyyteen ja uhriutuu minkä kerkeää. Todellinen naisen malli! 

Pitää siis ehkä tarttua :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Toivon myös syväanalyysiä Mato Matalasta. Sen etevyys on alkanut todella ärsyttää, lastenkirjojen inhokkihahmojen top 3:ssa.

emmms (Ei varmistettu)

Asiaa! Tekisi mieli luetuttaa tämä yhdellä ystävällä, joka ei osaa ottaa apua vastaa. Tosin täytyy myöntää että itsekin opin ottamaan apua vastaan kunnolla vasta sitten kun oma elämäntilanne muuttui niin mahdottomaksi, että oli pakko. Ehkä tämä vaikeus ottaa apua vastaan on suomalainen juttu; yksin pitää pärjätä?

Juliaihminen
Juliaihminen

Jep! Yksin pitäisi aina pärjätä joka tilanteesta. Tästä saisi kyllä hyviä sketsejä aikaiseksi, miten pitkälle sitä on valmis menemään, kunhan ei tarvitse apua pyytää. (Olen yrittänyt esimerkiksi nostaa Pendoliinoon kärryjä yksin. Voin kertoa, että ei onnistu, ei milään.)

Is (Ei varmistettu)

Voisin tulostaa tämän tekstin ja laittaa jääkaapin oveen itselle muistutukseksi.

Esikoiseni on nyt 3 kk ja mulla on hyvin vahva pärjäämisen tarve, on ollut siis aina. Välillä tajuan itsekin kuinka naurettavaa se on, kun joku tarjoutuu viihdyttämään vauvaa kun itse vaikka yritän syödä, ja sanon heti että ei tartte kiitti tää sujuu ihan hyvin vauva sylissä. Eikä siis todellakaan suju, mutta en vaan osaa ottaa apua vastaan. Lähimmät ihmiset onneksi tietävät tämän ja vain ottavat vauvan kysymättä. :D

Raskausaikana tää myös oli hyvin vahvasti läsnä, esim. kun kärsin kauheista liitoskivuista ja kaveri tarjosi kyytiä töistä kotiin (2 km matka ja satoi räntää) niin juu mää kävelen kiitti vaan ei oo paha matka.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahaha, niinpä! Ja sitten kun usein avun tarjoajalle auttaminen a) ei ole kovinkaan suuri vaiva. Ei mua ainakaan haittaa pidellä toisten beebeleitä sylissäni, päinvastoin, musta se on aivan sairaan ihanaa! ja b) auttamisesta tulee itselleen usein se kaikkein paras fiilis.

Lisäksi kelaan niin, että jos ikäänkuin laitan henksitä tai fyysistä energiaani johonkuhun ihmiseen / hänen auttamiseen, niin siinä samalla ikään kuin kiinnyn tuohon tyyppiin, ikään kuin sitoutan häntä itseeni. En ehkä osannut nyt ilmaista tätä asiaa kunnolla, mutta pointti siis ihan vain se, että auttamisesta hyötyvät aina molemmat, ja itse pärjäämisen kulttuuri on suorastaan vähän myrkyllistä, enkä itse ainakaan enää ihastele sitä. Mutta totta kai suomalainen kulttuuri ja historia ovat muokanneet meistä sellaisia kuin olemme, eikä siitä ole mitenkään hirveän helppo päästä eroon. Mutta kannattaa yrittää!

Paljon tsemppiä kolmekuisen palleron kanssa ja onnea vauvasta! <3

Tosi ystävä (Ei varmistettu)

Minulla oli aiemmin ystävä, joka oletti aina että apuun riennetään, kun kutsu käy.
Koskaan hän ei pyytänyt apua, vaan ilmoitti, että lapsenhoitoon tarvitaan apua, tule viemään lapset luistelemaan, tule meillä käymään kahvilla (osoittautui todellisuudessa muuttoa varten pakkaamista), koiranhoitoa hiihlomaviikon jne jne.
Ja lopulta kun kieltäydyin, olikin paska ihminen, itsekäs ja epämiellyttävä.
Itse pidin huolen etten koskaan pyytänyt häneltä apua, koska sen miten hän kertoi auttaneensa toisia kavereita vs mitä hän pyysi apua, payback oli moninkertainen.
Tarvitseeko sanoa etten ole ko ihmisen kanssa enää tekemisissä?

Emmipia (Ei varmistettu)

Tätä ei voi rummuttaa tarpeeksi!

Itse olen aina ollut just semmoinen, että itse pitää pärjätä vaikka mikä olis. Onneksi näin vanhempana, sekä kahden lapsen että iällisesti, on oppinut ottamaan apua vastaan. Varsinkin samassa elämäntilanteessa olevat ystävät on ihan käsittämätön apu, niin arjen käytännön jeesailuissa kuin siinä että haluaa vähän purkaa tuntoja uhmaikäisen käytöksestä.

Onnekseni elämässäni on ihmisiä, joiden kanssa on päässyt semmoiseen ihanaan välittömään tilaan, jossa tietää että saa pyytää apua, saa auttaa, ja saa myös kieltäytyä avusta tai sen antamisesta jos ei siihen just silloin pysty. Nämä on myös niitä, joiden luokse voi mennä lyhyellä varoitusajalla, ja joiden takia ei tartte stressata siitä että pitäis siivota ennen kuin tulevat. Onni on ystävät!

Kommentoi