Magneettikuvauksen äänimaisema (wtf!)

magneettikuvaus.jpg

Kun elokuvissa joku menee magneettikuvaukseen, kohtaus on yleensä semmonen eteerisen traaginen. Taustalla soi rauhallinen klassinen musiikki, päähenkilö näyttää vakavalta, ja katsoja tietää, että nyt ollaan syvällisten asioiden äärellä.

Tällaisen dramaattisen naisen rooliin mä olin varautunut maanantaiaamuna, kun mun lantiota kuvattiin Lastenklinikalla. Yksi juttu niistä elokuvakohtauksista on jätetty pois. Nimittäin se magneettikuvauksen äänimaisema on täy-sin absurdi!

Kun makasin sen parikymmentä minuuttia siinä putkessa, ehdin ajatella paljon. En tosin kovinkaan syvällisiä pohteita. Mietin, että tähän voisi helposti liittyä sellainen Siskonpeti-tyylinen sketsi, jossa joukkio lääkäreitä ja teknikoita suunnittelee magneettikuvauslaitetta:

 

”Hei mitäpä jos lisättäisiin siihen muuten niin tylsään laitteeseen jotain pikku jäynää!”

”Todellakin! Tehdään sen äänimaisemasta semmonen kunnon huvipuisto, jossa pelotellaan sitä kuvattavaa niin sairailla äänillä, ettei se ehdi miettiä muita ikäviä asioita. Aloitetaan jumalattoman kovaäänisen rakennustyömaan äänillä ja lähdetään siitä sitten rakentamaan sellaista suuronnettomuuden hälytysajoneuvojen kuoroa.”

”Oo, fanttastinen idea! Saisko johonkin kohtaan sellaista 1980-luvun Nintendo-pelien tunnaria, tietkö paljon bassoa ja semmosta konemaista vinguntaa? Ja mun mielestä kiva lisä olisi laittaa välillä semmosta outoa ryskettä, vähän kuin dinosaurus lähestyisi uhkaavasti.”

”Mahtava idea. Lyödään vetoa, ettei kukaan kyseenalaista sitä mitenkään, meillä on kuitenkin auktoriteetti niihin potilaisiin.”

 

Se oli kyllä mielenkiintoinen kokemus. Opin myös itsestäni uuden piirteen: Mulla taitaa olla aika hc ahtaanpaikankammo. Olin etukäteen ajatellut, että onpa mukava päästä köllöttelemään sinne turvalliseen putkiloon musat päässä. Joo ei. Kun se laveri lähti hilautumaan sinne putkeen, mun oli pakko kiljua (nolon) paniikin vallassa röntgenhoitajalle, että ei kai tää mene ihan tonne syvälle saakka?! Tunsin paniikin nousevan, ja pelkäsin, että nyt pyörryn viikon sisään jo toistamiseen (eli toisen kerran elämässäni).

Onneksi se ei mennyt kuitenkaan ihan sinne syvälle, koska kuvattavana oli mun lantioluut. Pystyin sieltä putkesta käsin näkemään vähän sitä huonetta ja laskeskelin, että jos velociraptor tulisi riehumaan sairaalaan, mahtuisin kyllä pakenemaan siitä aukosta. Sen sijaan jos mun olisi pitänyt mennä sinne putkeen pää edellä, en varmaankaan olisi pystynyt siihen edes parin diapamin voimin. Vaikka siinä kuvauksessa ei ollut mitään kivuliasta, uhkaavaa tai vaarallista (järkihän sen sanoo, että oikeasti olisin ollut käytännössä turvassa siellä putkessa siltä lihansyöjädinosaurukselta). Eli te, joilta on skannattu päätä tai vaikka rintaa tommosessa putkessa, arvostan teidän psyykkistä kestävyyttä syvästi!

Ai niin, lääkäri soitti mulle tänään klo 08 (eikö se ymmärtänyt, että mä olen äikkärillä ja klo 08 on mulle käytännössä keskiyö!?), ja kertoi, että ”Sinulla on täydellinen lantio perätilassa olevan lapsen synnyttämiseen. Tuollaisilla mitoilla olisi hirveää tuhlausta, jos et yrittäisi alatiesynnytystä.” (Btw, raskaana ollessa sitä saa niin omituisia kehuja, että mitkään ”kiva huulipuna” -hommelit ei tunnu tämän jälkeen enää miltään.)

Lääkärin sanoihin Anna Karhunen vain kommentoi, että Hips don’t lie, joten fok it, kai mä nyt sitten kokeilen sitä synnyttämistä. Tämän kerran!

 

ps. Mulla on joku omituinen perversio noihin sairaalavaatteisiin, niissä tulee aina kotoisa fiilis. Ehkä se johtuu siitä, että joskus 20-vuotiaana ”harrastin” lääketutkimuksissa käymistä (mikä oli myös hiton helppoa rahaa siitä, että katselee leffoja sängyssä makoillen ja syö vähän randomlääkkeitä).

 

Kommentit (16)
  1. Joo ne on yllättävän kovaäänisiä! Mutta pitääkö siellä keskeytyksettä maata 20 min selällään kovalla alustalla!? En mä pysty tän pötsin kanssa ees puoleen siitä kun tulee huono olo… vaikka onhan siis tietty mahdollista että tää nyt sattuisi vaikka kääntymään siinä yrityksessä. Näin siitä TAAS unta että se oli jo kääntynyt ja myös että sen nimi oli Sylvia 😀 Enneuni, jos kääntyy niin pakko nimetä Sylviaksi? 😀

    1. Se mun röntgenhoitaja oli supermukava tyyppi, joka kyseli, että pystynkö olemaan selälläni sen 15-20 minuuttia. Se alusta taas oli tosi mukava ja pehmeä, minkä lisäksi jalat sai laittaa semmoseen kolmiomaisen tyynyn päälle vähän yläkenoon, joten se asento oli oikeastaan aika rentouttava. Mäkään en pysty olemaan omassa sängyssä selälläni ollenkaan (mun istukka on takaseinässä kiinni), mutta tuolla ei ollut mitään ongelmaa! (Ja jotenkin käsitin, että kai siellä voi olla ehkä kyljelläänkin, mikäli ei onnaa yhtään se kuvaus selällään.)

      Hihi, Sylvia, se on kyllä aika kiva nimi! 🙂 Go for it!

  2. Kun menin pään magneettikuvaan (kyllä), kaikki vakuutteli että nou big diil, ei oo paha.

    EIPÄ.

    Eivät ottaneet huomioon, että vihaan, vihaan, vihaan kovia ääniä. Ei ollut rentouttava lepohetki ei – sitäpaitsi kuvista tuli suhruiset koska en pystynyt pitämään päätäni siinä jyskeessä puolta tuntia paikoillaan. Jännä.

    1. Joo, eihän siinä kuvauksessa itsessään ollut mitään muuta ikävää kuin se äänimaisema. Ja no oikeastaan ei sekään enää sen jälkeen, kun olin puhutellut itseäni (Hannes Hynösen lailla) siellä ja kehitellyt siihen semmonen pikku taustatarinan, jotta pystyin nauramaan niille äänille enkä pelkäämään niitä. Lisäksi vastamelukuulokkeista tuleva Jackson 5 auttoi. En muuten enää koskaan pysty kuuntelemaan ABC-biisiä ajattelematta tätä kokemusta.

      Mutta mää ymmärrän sua kyllä todella todella hyvin, että et pystynyt olemaan paikoillaan. Kaikki sympatiani!!! 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *