Marraskuussa elämä on pientä

Lapset ovat hirveän kivassa iässä tällä hetkellä. Molemmista on omanlaista seuraa ja kummallakaan ei ole mitään eeppistä uhmaa käynnissä. Didin kanssa olemme löytäneet jo yhteisen huumorin huipentuman. Tämä on meidän vakivitsi:

Didi: Kakka.

Minä: Onko kakka?

Didi: Eeeeeei!

Molemmat: HAHAHAHAHAHAHAHHAHAHAH!

Palaamme tähän hauskaan pieneneen sanailuun yhä uudestaan, ja kuten suomalaiseen huumoriin kuuluu, dialogi nauruttaa joka kerta vain enemmän.

On niin hauska seurata sitä, miten messissä hän on kaikessa. Kun Alppu aamuisin lähtee päiväkotiin, hän sinnikkäästi pyrkii pukemaan kengät jalkaan ja asettamaan pipon päähän. Ulkopukuun hän pyrkii sujahtamaan vähän samalla tavalla kuin Leonardo DiCaprio ”sujahti” kuolleen hevosen sisälle turvaan Revenant-elokuvassa. Eli ei se kaunis näky ole, mutta jossain universumissa saattaisi olla toimiva ratkaisu.

Pettymys on kuitenkin karvas, kun vain Alppu pääsee lähtemään päikkyyn ja hän joutuu jäämään kotiin. Myös Alppusta hakiessa hän haluaisi ponnekkaasti jäämään päiväkodin pihalle työntelemään pieniä muovisia kottikärryjä ja järkyttyy siinä vaiheessa, kun hänet riistetään päiväkodin pihan auvosta.

Pienellä on aina suuri tarve saada käsiinsä esineet, joita Alppu tai hänen serkkutyttönsä pitävät. Ja kun hän ei niitä saa, hänen pienet nyrkkinsä puristuvat yhteen ja hän irvistää julmasti. Näinä hetkinä minua naurattaa niin paljon että on vaikea osoittaa empatiaa toisen kärsimykselle.

Hän ei mieltänsä juuri pahoita mistään. Paitsi hanskojen käteen laittamisesta pakkasella. Silloin on vähän sellainen meininki, että EU:n ihmisoikeustuomioistuimessa nähdään. Miten voin rakasta tytärtäni kiduttaa tällä lailla hansikkailla!

Neljävuotias on aivan mielettömän ihana asia maailmassa. ”Äiti mul on asiaa.” ”Äiti mä rakensin tän ison pääkallotyrmän.” ”Elikkä Paidörmään pystyy hyppäämään tästä tähän.”

Olen joutunut perehtymään erinäisten supersankareiden synnyintarinoihin nyt vähän tarkemmin, koska halu tietää on kyltymätön.

Haluaisin viettää Alpun kanssa enemmän aikaa kahdestaan, sillä aina silloin keskustelut ovat kaikkein kiinnostavimpia. Ja kyllä kahdenkeskeinen aika vähintään kerran viikossa onnistuukin, kun käymme yhdessä jalkapallossa, ja sitten lyhyempiä hetkiä viedessä tai hakiessa päikystä.

Toisaalta tänä syksynä sellaisia itsenäisyyden ensi askeleitakin on tullut eteen, kun Alppu käy aika usein leikkimässä jonkun naapurin lapsen luona tai joku tulee meille. Minusta tuntuu edelleen ihan huumaavalta, että samassa talossa asuu saman ikäisiä ihmisiä. Omassa lapsuudessani ystävät asuivat parin kilometrin päässä, kolmesta sisaruksesta tosin oli seuraa. Kuitenkin tällainen spontaani lyhyt kyläily oli silloin mahdotonta.

Elämä näin marraskuussa on aika pientä. Tänä vuonna extrapientä, kun koronan takia elinpiiri on enimmäkseen kodin ja työhuoneen välillä. Tosi vähän tulee käytyä yhtään missään. Tosin enpä nyt tähän aikaan vuodesta ihan kauheasti muutenkaan käy missään.

Kun iltaisin tulee niin nopeasti pimeää, sitä enimmäkseen on vain kotona töiden jälkeen. Torstaisin on saunavuoro ja perjantaisin syödään pizzaa. Teimme me yhden viikonloppureissun Somerolle ystävien luokse (sieltä nämä ihanat kuvat), ja kävin katsomassa Kaupunginteatterissa Pieni Merenneito -musikaalin.

Juomme Alpun kanssa iltaisin ”lögiä”, jonka makuun ja tunnelmaan olen onnistunut vihkimään hänet. Ihanaa, kun olen saanut joulufiilistelykaverin! (Tiki ei ole todellakaan jouluihminen.)

Minä en marraskuusta juuri pidä, pimeys jotenkin nakertaa itseluottamusta. Olen huomannut jo kaavan: aina tähän aikaan syksystä alan pitää itseäni kaikin tavoin keskinkertaisena ilmestyksenä ja huomaan hokevani itselleni kamalia lauseita, kuten ”Julia senkin idiootti” tai ”miksi et saa mitään aikaiseksi”. No, nyt olen jo huomannut, että nämä fiilikset tulevat lähestulkoon aina tähän aikaan vuodesta, joten ne on vain lusittava läpi. Jos yrittää tarmolla piristää itseään, luisuu vain syvemmälle sellaiseen mistään ei tule mitään -tunteeseen, kun en saa selitettyä näitä tuntemuksia pois.

Ystävien näkeminen ja iltaisin kivojen sarjojen (Babylon Berlinin kolmas tuokkari, ah!) katsominen auttaa vähän. Ja se, että samassa talossa asuva pikkusiskoni sai juuri vauvan! Vastasyntyneen paijaamisesta saa valtavasti energiaa ja lämpöä.

Tällä hetkellä istuskelen junassa – yksin! – matkalla Turkuun. Lapset menivät äitini kyydillä, mutta koska en mahtunut autoon (isosisko oli kanssa kyydissä), niin ”jouduin” ottamaan junan. Ainoa ongelma on, että olemme pian jo Salossa, ja minä voisin istua tässä omassa rauhassa vielä monta tuntia. Tiki jäi viettämään viikonloppua Helsinkiin, sillä hänen kaverilla on nelikymppiset.

Kun istuu junassa ja valkoiset alavat pellot vilahtavat ikkunasta, olo on täydellisen kevyt ja mieli on täynnä elämäninnostusta. Tämä on ehdottomasti luovin mahdollinen fyysinen tila, jonka keksin.

Taidan vielä vetäytyä hetkeksi miettimään kaiken maailman mietteitä.

Kommentit (5)
  1. Niin ihana lukea, että marraskuun tahmeudesta huolimatta elämään mahtuu niin paljon kivojakin asioita. Teidän lapset kuulostaa ihan huipputyypeiltä! 🙂 <3

  2. Toi juna Turkuun on muuten mulla ollut kanssa sellainen klassikko. En oikein edes keksi MIKSI olen niin monta kertaa ollut siinä yksin lasten ollessa pieniä, paitsi ehkä just se että on tullut tehneeksi tikusta junalle asiaa (ja okei joskus oo mennyt ehkä Tampereelle, mutta siinä on sama fiilis joten ehkä kaikki junat tuntuu Turun junilta). Vieläkin muistan kun ekan kerran kuulin Irinan Haluun olla yksin, omat lapset oli vielä pieniä ja siinä vaiheessa kun se voimalla ja tunteella kailotti ”JUNA TURKUUN IHANA OIS” mä ajattelin että vihdoin tässä universumissa joku ymmärtää!

    On se kumma miten maailma, elämä ja pää paranee siinä parissa tunnissa. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *