Me 1980-luvun lopun lapset huolehdimme rahasta koko ajan

Juliaihminen

Olen kertonut aiemmin, että huolehdin rahasta aika paljon silloin, kun olin lapsi. Vaikkeivät vanhempani erityisesti edes koskaan valittaneet rahasta, niin tietynlainen tunne siitä, ettei rahaa ole ylimääräiseen, oli läsnä. Tämä taas on heijastunut aika paljon siihen, että olen aina hamstrannut rahaa tilille siinä pelossa, että "jotain pahaa tapahtuu jossain vaiheessa". 

Kun päätin nauhoittaa yhden podcast-jakson aiheena lapsuuden vaikutus omaan rahasuhteeseen, kävi ilmi, etten todellakaan ole yksin tämän rahasuhteeni kanssa. Kysyin ihmisiltä 1) minkälaisen varallisuustason kodista olet ja 2) miten rahasta puhuttiin. Sain noin 150 vastausta, enimmäkseen 1990-luvulla lapsuutensa eläneiltä naisilta. 

Oli jännä huomata, että myös niillä ihmisillä, joilla oli ollut ihan ok taloudellinen turva lapsuudenkodissa, ei ollut sen parempi suhde rahaan. Moni kolmekymppinen on kokenut tuon 1990-luvun laman ilmapiirin niin painostavana, että edelleen takaraivossa elää pelko siitä, että koska vain voi jäädä työttömäksi ja rahattomaksi, ikäviä asioita tapahtuu eikä kannata luottaa liikaa systeemiin. Eikä tätä pelkoa ole auttanut se, että kun 2010-luvulla aloimme valmistua opinnoista ja mennä töihin, iski uusi taantuma, jolloin päähämme iskostettiin: Ole kiitollinen, jos saat työn. Luultavasti et saa. Monille epävarmuus työelämässä on ollut ihan arkea, paljon arkisempaa kuin vaikka edeltäville sukupolville.

Juuri näin minäkin ajattelen. Vaikka elän hyvinvointivaltiossa, ja maksan mielelläni veroja ja tiedän teoriatasolla, että turvaverkko ottaa kiinni ikävässä tilanteessa, niin en kuitenkaan luota siihen. Pelkään, että jos menettisin työni ja jäisin vaille tuloja, minun pitäisi luopua kaikesta ennen kuin voisin saada taloudellsita turvaa. Okei, olen yrittäjä ja maksan ihan ok YEL-maksua (mutten kuulu yrittäjien työttämyyskassaan), joten itse asiassa en saisi tällä hekellä ansiosidonnaista päivärahaa, jos työt loppuisivat. Sairauspäivärahaa ja vanhempainpäivärahaa kyllä saisin (ja jälkimmäistä tulen myös saamaan melko piankin).

En myöskään oikein luota siihen, että saan tarpeeksi eläkettä sitten, kun sen aika on. Tämä on yksi syy, miksi tuntuu että koko ajan pitää varautua tulevaisuuteen. 

Puhuin myös erään ystäväni kanssa taloudellisesta itseluottamuksesta. Hän selitti, että kotona oli kyllä aina kaikki tarvittava, mutta duunarivanhemmat elivät vahvasti hetkessä: he eivät uskoneet "parempaan" tai "rikkaampaan" tulevaisuuteen vaan ajattelivat, että tällä mennään, mikä on saavutettu, pienellä epävarmuudella. Nyt ystäväni on keskimääräistä parempituloisempi, mutta hänellä on suuria ongelmia esimerkiksi ottaa isoa asuntolainaa, jonka pankki kyllä hänelle auliisti myöntäisi, sillä sisimmässä jäytää pelko siitä, että mitä jos kaikki tuhoutuu ja enhän minä nyt voi ostaa mitään näin kallista.

Myös minä ajattelin ennen näin, mutta olen vähän saanut taloudellista itsevarmuutta kerättyä. Olen ottanut sijoituksissani jonkun verran riskiä, uskaltauduin yrittäjäksi ja säästän rahaa oikeastaan ennemminkin hyvänpäivän varalle kuin siksi, että jotain pahaa sattuisi. (Hyvällä päivällä tarkoitan sitä, että voisin ehkä joskus vaikka kouluttautua uuteen ammattiin.)

Mitä tämä sitten on onnistunut? Heh heh, kirjoittamalla yhden kokonaisen kirjan ja tekemällä yhden podcastsarjan rahasta. Suosittelen kaikille!

Ei vaan, ennemminkin olen nyt viimeisen kahden vuoden aikana puhunut rahasta niin paljon erilaisten ihmisten kanssa, sekä ihan perus tavisten että asiantuntijoiden, että siitä on tullut hyvin arkinen asia. Rahasta on poistunut paljon arvo- ja tunnelatausta ja nykyään raha on minulle enimmäkseen vain rahaa ja sen tuomia käytäntöjä, ei epämääräistä pelkoa tai ahdistusta. Totta kai rahan puute voi jatkossakin hankaloittaa elämääni, mutta tuntuu, että ihan jo se, etten yhdistä köyhyyteen enää häpeää tai ajattele ettei siitä voisi puhua, auttaa jo paljon. Uskon, että jos joutuisin rahavaikeuksiin tällä kokemuksella, osaisin ja kehtaisin pyytää apua aivan eri tavalla kuin vaikka viisi tai kymmenen vuotta sitten. 

Niin että taas tulen tähän mun vanhaan mantraani: Rahasta kannattaa opetella puhumaan ääneen, se helpottaa oikeasti. Ja se on tosi kiinnostavaa! Olen jopa alkanut puhua raha-asioista vanhempieni kanssa, mikä on avannut ja selittänyt omia lapsuuden kokemuksia aivan uudella tavalla. 

Mutta tämä ei ollut vielä tässä! Suosittelen nimittäin sekä kuuntelemaan podcast-jakson että lukemaan tuon Ylelle kirjoittamani artikkelin, johon haastattelin Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Minna Autiota (siinä on kyllä yksi nero ihminen, suosittelen perehtymään Aution juttuihin). 

 

Kuuntele:

Mitä jos rahasta tulee pakkomielle?

Lue:

Hävetti, kun loisimme muiden rahoilla - lapsuuden taloudellinen epävarmuus kalvaa vielä aikuisenakin

Ja kyllä, tänään insta live ysiltä. Raha-avautumista luvassa! 

Juliaihmisen Insta Live kello 21!

 

Kuvassa: Uudessa podcast-jaksossa puhun myös siitä, millä tavalla pyrin puhumaan rahasta omalle lapselleni (tai lapsilleni, omg!)

 

Ja vielä kysyn:

Millainen oma suhteesi on rahaan? Miten luulet, että lapsuutesi on vaikuttanut siihen?

 

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Sijoitin häihin 13 000 euroa enkä kadu (paitsi vähän)

Lopeta jo se richsplainaus!

Neljän päivän työviikko tuo elämään luksusta

Kannattaako asunnon ostaminen?

Haluatko lisää rahaa? Hanki sivutyö!

Miten fiksu ihminen päätyy ottamaan pikavippejä?

Kääk, olen väärällä alalla!

Näin kasvatamme lapset halvalla

Kun raha hiertää ystävyyssuhteisssa

Vastuullinen sijoittaminen trendaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Älä jää taloudelliselle tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

 

Lue myös:

Raha oli lapsena suuri huolenaihe

Piheilyni säännöt

 
 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

jazz (Ei varmistettu)

Moi! Mua kiinnostaisi kuulla, että onko sun sisaruksilla samanlainen suhtautuminen rahaan?

Thufia
Hunting Acousmêtre

Ei oo! Julluri oli meidän lapsista se, joka huolehti vanhempien tiukasta rahatilanteesta. Minä sen sijaan halusin SEN ISOIMMAN BARBIKAMPPAAMON ilman syyllisyyttä (ainakaan en muista sellaista). Tiesin, että monet asiat olivat utopistisen tavoittamattomia, koska ne olivat liian kalliita (kuten ratsastusharrastus tai Disneyland Pariisi), mutta en muista sen ahdistaneen.

Meissä on kyllä se samaa, että olen ollut myös säästäväinen. Opiskeluaikojen sniiduilut tuntuivat peruskikkailulta, ei suurempaa tunnelatausta. Oli ihan hauskaa nipistellä kunnolla ja säästää opiskeluiden ohella esim. 3kk matkalle Aasiaan, mutta ei myöskään haitannut sitten käyttää tiliä tyhjäksi reissussa. 

Siitä saakka, kun olen käynyt palkkatöissä (lähtöpalkka joku 2400–2700e, en muista), on ollut sellainen olo, etten todellakaan tarvitse enempää rahaa mihinkään. (Mutta tietenkin pyydän silti palkankorotusta, kun sellaisen ansaitsen. Tahdon töistäni ennen kaikkea reilusti sen mitä muutkin samasta, eikä sillä, käytänkö rahaa vai en, ole tekemistä tämän kanssa). Aina jos olen halunnut jotain kalliimpaa, olen säästänyt siihen, enkä koe, että raha olisi ollut este mihinkään elämässä. En ole ollut työttömänä ja parisuhde on tuonut aina taloudellista turvaa, joten olen päässyt helpommalla kuin monet. 

Nykyään mulla ja miehelläni on molemmilla keskipalkkaa korkeampi palkka ja aika samanlaiset kulutustottumukset, eikä rahasta ei olla tarvinnut riidellä. On ihanaa, ettei ruokakaupassa enää tarvitse laskea, onko rahaa proteiiniin, kuten opiskelijana. En koskaan olettanut saavani näin hyvää tulotasoa, koska valmistuin just tuohon "humanistit suoraan kassalle tai kortistoon" -sumaan, eikä raha ole mulle kovin motivoiva asia. Raha on useimmiten musta aika kuivapallo aihe, sillä on todella vain välinearvo. Välillä innostun kuitenkin ekselöimään menoja, kun lietsoonnun Julian vaikutuksesta. En tykkää ostaa asioita (se on vaivanloista ja tylsää), mutta käytän rahaa huoletta palveluihin. Tahdon olla fiksu rahojeni suhteen, joten tsekkaan tilanteen tietyn väliajoin ja muuten unohdan.  

Sijoitan nykyään, kun Julia laittoi mulle Nordnetin kuntoon, vaikka myönnän kyllä, että en oikeastaan ihan edes ymmärrä, mitä siinä hommassa tapahtuu. Mut ihan sama, ne on mulle säästöjä, ja Julia sitten kertoo, jos pitää reagoida johonkin pörssin muutokseen tms lol.

paulahelena
ALUAP

Mä rikon nyt stereotypiaa, oon syntyny -87 mut meillä on aina ollu raha-asiat kunnossa ja vanhemmat on myös aina puhunu mulle avoimesti rahasta, joten(?) mulle on muodostunu tosi lunki suhtautuminen rahaan. Sen sijaan miehessä tunnistan ton rahan isomman merkityksen nimenomaan lapsuudesta. Tilanne, jossa meidän erilainen suhtautuminen konkreettisesti näky, oli jossain sukujuhlissa kun samassa pöydässä istu tyyppi, joka kertoili sen reissuista ja harrastuksista ja purjeveneistä tms. Mies sano jälkikäteen mulle et olipa rasittavaa ku se tyyppi leveili rahoillaan kokoajan ja mulla taas ei ollu keskustelun aikana käynyt raha edes mielessä.
Omien lasten kanssa oon päättäny pyrkiä siihen, etten ikinä perustele jonku asian hankkimatta jättämistä pelkästään sillä et se on kallis, vaan ennemmin sillä et me ei tarvita sitä tai se on huonolaatuinen tms.

Vierailija (Ei varmistettu)

Voisin allekirjoittaa tästä viestistä kaiken muun paitsi syntymävuoden (se on mulla -85)!

Oon tosin huomannut, että oma huoleton ja luottavainen suhteeni rahaan on heikentynyt viimeisen vuoden aikana ja olen ruvennut hiemaan stressaamaan tulevaisuutta. Niin ikävältä kuin tää kuulostaaki, niin luulen, että osasyynä on tän blogin lukeminen. En aiemmin oo seurannut mediaa, jossa puhuttaisiin yhtä paljon rahasta ja sen käytöstä ja mietitty eläkkeen riittämistä. Vaikka oon säästänyt pidempään indeksirahastoihin, niin oon nyt tuntenut paineita summan kasvattamiseen ja oon myös ruvennut ahkerammin seuraamaan rahastojen kehitystä. Tuntuu, että jos en tee niin, soimaan itseäni eläkkeellä hölmöydestäni :S

Ja kuitenkin oon töissä hyväpalkkaisella alalla, missä on töitä tarjolla enemmän kuin tekijöitä ja tulevaisuudennäkymätkin ovat hyvin vakaat. Sivumennen sanoen harvemmin luen kirjoituksia, missä ei pidettäisi itsestään selvyytenä sitä, että 3-kymppisten siirtyminen työelämään on takkuillut. Elän toki omassa kuplassani, mutta käytännössä kaikki eri aloilla olevat tuttavani ovat työllistyneet helposti vakitöihin. Kyllä meitäkin vielä on ja varmasti yllättävän paljon!

annepa (Ei varmistettu)

Myös 70-luvulla syntyneet ovat tai ainakin minä olen koen, että tiliä ei saa päästää tyhjäksi, jos siihen vain suinkin on mahdollisuus. Kun lama iski 90-luvulla, olin jo teini, mutta se tarkoitti sitä, että sitä ymmärsi asioita paremmin.

Kyllähän mitä vaan voi tapahtua koska vaan ja silloin vararahasto on hyvä. Esim. meillä oli jo 18 vuotta vanha vesivaraaja ja se alko kyykkäillä viime vuonna siihen malliin, että uusi pitäisi hankkia. Kun viimein 5.12. yksi meistä joutui kylmään suihkuun, totesimme, että nyt se on rikki. Mies kirosi kuin viimeistä päivää, kun taas minä sanoin että so not, ostan uuden (minä olen kiinteistönomistaja, joten minä ostan). Mies jostain syystä ottaa raskaammin tällaiset kodinkoneiden tai auton rikkoontumiset kuin minä. Sain uuden asennuksenkin sovittua niin, että suihkuaikojen kanssa kikkailu (mene sinä aamulla, minä menen illalla jne) typistyi viikkoon. Jos minulla ei olisi ollut vararahastoa, olisi joulusta tullut hyvin ankea. Puita on, saunan olisi voinut lämmittää, mutta peseytyminen olisi ollut ikävää.

Ekan asunnon ostaminen vuonna 2002 ei kuitenkaan tuottanut mitään ongelmia, vaikka en ikinä ollut käsitellyt sellaisia rahamääriä missään. Olin laskenut varani tarkkaan ja todennut, että vuokra tai laina, sama raha siihen menee. Jos saan potkut, myyn asunnon. Että tämä on vähän kaksipiippuinen juttu, miten rahaan suhtautuu ja minkälaisia ostoksia tekee, mutta se on vissi, että tili ei saa olla tyhjä, jos siihen vain suinkin on mahdollisuus.

Vierailija (Ei varmistettu)

Jep, myös 70-luvun lopulla syntynyt tuntee tämän saman. Lapsuus ala-asteen ajan oli auvoista 80-luvua ja esim. paljon kerhoja koulussa. Sit tuli lama ja se todella iski pohjoisessa. Mun yläasteaikaan oli paikkakunnan työttömyysprosentti oli yli 25, joten lähes jokaisella luokkakaverilla oli yksi tai kaksi vanhempaa työttömänä (mä onnekas, vanhemmillani on aina ollut töitä, mutta silti, kyllä se nuoruus vaikutti). En siis kykene kuvittelemaan omalle kohdalle tilannetta, että tili oisi tyhjänä (en edes ekana opiskeluvuonna, jolloin elin pelkällä opintorahalla (ei lainaa) ja asumislisällä). Koen että tämä vaikuttaa mun suhtautumisessa rahaan edelleen. Olen ollut jo 15 vuotta kokopäivätöissä ja tienaan pitkälti yli suomalaisen keskipalkan. Miehellä on myös hyvin palkattu työ ja meidän koulutus on alalta, jolla ei työttömyyttä pahemmin ole. Meillä on kokonaan maksettu kolmio ja säästöjä puolikkaan asuntomme verran. Silti, mä niin järkytyin kun pankissa asunnonvaihdossa käytiin keskustelemassa ja pankin mielestä 300ke lainaa on ihan ok mulle ja miehelle yhteensä (silloin meidän omarahoitusosuus olisi kuitenkin 65% vielä). Siis joo ei todellakaan ole mun mielestä 150ke lainaa jotain mitä voin henk.koht. ajatella ottavani (no, se on ehkä järkevääkin, en tiedä).

Simple year

Bloggasin juuri samasta aiheesta edellisen postauksen. Jos aihe kiinnostaa kannattaa lukea :)

Vierailija (Ei varmistettu)

No siis, viimesijaisin tuki eli toimeentulotuki on alle 500 euroa, asumistuki max 80% kohtuullisista asumismenoista (täälläpäin yhdelle kohtuulliseksi vuokraksi katsotaan n 450 e/kk ja todelliset vuokrat esim yksiöstä 600 e/kk), joten joo, jos turvaverkoilla pitää elää niin siinä ei auta, vaikka jättäisi ne lattet ostamatta!

Vierailija (Ei varmistettu)

Sinä tuskin samanlaiseen varattomuuteen tippuisit, jos tulisi avioero tai pitkä työttömyys, jotka on suurimmat syyt tippua entisestä elintasosta, kuin joku toinen, jolla ei ole pk-seudulla omistusasuntoa ja sen lisäksi sijoitusasuntoja ja ylipäätään mahdollisuus sijoittaa.
Minusta on fiksua pitää tilillä puskuria ja muistaa, että myös se paha päivä voi tulla minullekin, mutta liikaa rahasta ei kannata stressata, jos sitä kuitenkin on tarpeeksi. Toki pienituloisenkin kannattaisi käyttää aikaa muuhun kuin jatkuvaan rahasta stressaamiseen, mutta se on usein vaikeampaa. Itse olen ollut pätkätöissä ja nähnyt lukuisia yt-kierroksia, joten tiedän, että työ- ja rahatilanne saattaa helposti muuttua. Osaan kyllä tuhlata rahaa itselle mieluisiin kohteisiin, mutta minulle ei ole ongelmaa elää vähemmälläkin.

Monella vanhemman sukupolven edustajalla, jotka eivät asu kasvukeskuksissa, tuntuu edelleen olevan vaikea ymmärtää, että nykyään töihin ei vain mennä ja töistä saattaa tulla irtisanomislappu, vaikka olisi tehnyt työnsä enemmän kuin hyvin ja että kasvukeskuksissa asunnot maksavat aivan älyttömästi, joten kaikki eivät voi asua yhtä väljästi kuin heidän mielestään olisi hyvä. Kaiken lisäksi osa näistä saa suurempaa eläkettä kuin nyt palkkatyössä olevat ja vielä sillä erolla, että nuoremmalla polvella on paljon korkeampi koulutustaso. Rahasta puhuminen saattaa heillä silti olla sitä vanhaa mantraa, ettei sitä ole. :) Toisaalta he ovat usein eläneet siinä luulossa, että oma asunto on vanhuuden turva, mutta eipä niistä pikkupaikkakunnilla enää paljoa saa, jos haluaisi myydä ja käyttöarvo on paljon suurempi kuin rahallinen arvo.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tosi hyvä kommentti!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tää podcastin uusin jakso oli paras koko MKR-sarjassa, ihan timanttinen!

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen 1987 syntynyt nainen. Meilläkin oli kotona aina kaikkea tarpeeksi, mutta lapsuudessani elimme pitkään pelkästään asentaja-isäni tuloilla ja jossain vaiheessa molemmat vanhempani olivat työttömänä yhtä aikaa. Meillä ei muistaakseni voivoteltu rahasta, ei ainakaan koskaan riidelty rahasta. Pelkäsin silti lapsena tosi paljon, varsinkin rahojen loppumista. Menin niin pitkälle etten pissalla käydessä vetänyt pönttöä, koska ajattelin että siitä tulee hirveä vesilasku ja joku kohta kuitenkin tulee minun jälkeeni pissalle ja huuhtelee taas hirveän määrän vettä hukkaan. Voi lapsiparka.

2000-luvun alussa homma rupesi niin sanotusti pelittämään, matkustelimme perheen kanssa pitkin Eurooppaa joka kesä. Silti se rahapelko jotenkin pesiytyi minuun. Tienaan nykyisin yli 5000€ kuukaudessa, mutta sekään ei poista huoltani. Säästän ja sijoitan isoja summia, koska en millään jaksa luottaa siihen että näin hyvä tilanne jatkuisi ikuisesti.

Kuulostaa super kurjalta, mutta ei se sitä pelkästään ole. Minulle tulee hyvä olo kun saan säästettyä ja sijoitettua rahaa, käyttöön jäävät rahat käytän huolettomasti, koska tiedän että ne voi käyttää viimeistä senttiä myöten ilman että mitään pahaa tapahtuu tai budjetti kusee.

Vierailija (Ei varmistettu)

70- luvulla syntynyt, meillä oli omaisuutta ja akateemiset vanhempani ihan ok tuloisia, mutta äiti oli hyvin pihi ja elettiin todella niukasti. Lähtökohtaisesti mitään ei ostettu uutena, vaatteet hankittiin aina kirpputorilta, leivän päälle harvoin oli muuta kuin voita (tuntuu muuten uskomattomalta kun kirjoitan tätä : ) ) mitään harrastuksia ei ollut eikä luonnollisesti matkusteltu vaan lomat vietettiin aina mökillä.
Elin siis koko lapsuuteeni uskoen että olemme todella todella köyhiä. Tietty köyhän ihmisen mentaliteetti on jäänyt, vaikka olen itse hyvätuloinen pyrin hankkimaan kaiken alennusmyynneistä, en käy ulkona syömässä kuin hyvin harvoin, enkä ylipäätään ostele mitään turhaa. Lapset kyllä saavat harrastaa ja vaatteensa uutena :)
Vaikka äidin sniiduilu aiheutti aikanaan paljon turhaa ulkopuolisuutta, täytyy sanoa että meillä neljällä lapsella oli kaikilla oma asunto kun muutimme pois kotoa.

Ivy+++ (Ei varmistettu)

Onpa mielenkiintoinen aihe! Itse olen syntynyt 90-luvun alussa ja laman vuosina olen ollut niin pieni, etten ole mitään ymmärtänyt. Tiedän, että myös omilla vanhemmillani on ollut epävarmuutta työrintamalla (myös 2000-luvun alkupuolella), mutta ei rahasta kyllä puhuttu siihen sävyyn, että se olisi loppumassa.

Tähän aikaan tuntui ihan normaalilta, että koulukirjat kiersivät luokilta toisille ja vaatteet ja harrastustarvikkeet kiersivät sisaruksilta ja serkuilta toisille. Toivon kyllä, että näin toimittaan edelleen koska se vaan on järkevää taloudellisesti ja ekologisesti.

Pyrin säästämään tuloistani mahdollisimman paljon, mutta ehkä enemmänkin juuri ”hyvän päivän varalle” ja toivon, että sijoittamani raha toisi minulle joskus säännöllistä tuloa. Eläkkeeseen en usko, mutta en mieti sitä vielä. Toivon ennemminkin, että sijoittamani varat mahdollistaisivat ehkäpä kevyemmän työnteon tulevaisuudessa.

Kommentoi