Me 1980-luvun lopun lapset huolehdimme rahasta koko ajan

arabianranta talvi.jpg

Olen kertonut aiemmin, että huolehdin rahasta aika paljon silloin, kun olin lapsi. Vaikkeivät vanhempani erityisesti edes koskaan valittaneet rahasta, niin tietynlainen tunne siitä, ettei rahaa ole ylimääräiseen, oli läsnä. Tämä taas on heijastunut aika paljon siihen, että olen aina hamstrannut rahaa tilille siinä pelossa, että ”jotain pahaa tapahtuu jossain vaiheessa”. 

Kun päätin nauhoittaa yhden podcast-jakson aiheena lapsuuden vaikutus omaan rahasuhteeseen, kävi ilmi, etten todellakaan ole yksin tämän rahasuhteeni kanssa. Kysyin ihmisiltä 1) minkälaisen varallisuustason kodista olet ja 2) miten rahasta puhuttiin. Sain noin 150 vastausta, enimmäkseen 1990-luvulla lapsuutensa eläneiltä naisilta. 

Oli jännä huomata, että myös niillä ihmisillä, joilla oli ollut ihan ok taloudellinen turva lapsuudenkodissa, ei ollut sen parempi suhde rahaan. Moni kolmekymppinen on kokenut tuon 1990-luvun laman ilmapiirin niin painostavana, että edelleen takaraivossa elää pelko siitä, että koska vain voi jäädä työttömäksi ja rahattomaksi, ikäviä asioita tapahtuu eikä kannata luottaa liikaa systeemiin. Eikä tätä pelkoa ole auttanut se, että kun 2010-luvulla aloimme valmistua opinnoista ja mennä töihin, iski uusi taantuma, jolloin päähämme iskostettiin: Ole kiitollinen, jos saat työn. Luultavasti et saa. Monille epävarmuus työelämässä on ollut ihan arkea, paljon arkisempaa kuin vaikka edeltäville sukupolville.

arabianranta talvi2.jpg

arabianranta talvi3.jpg

Juuri näin minäkin ajattelen. Vaikka elän hyvinvointivaltiossa, ja maksan mielelläni veroja ja tiedän teoriatasolla, että turvaverkko ottaa kiinni ikävässä tilanteessa, niin en kuitenkaan luota siihen. Pelkään, että jos menettisin työni ja jäisin vaille tuloja, minun pitäisi luopua kaikesta ennen kuin voisin saada taloudellsita turvaa. Okei, olen yrittäjä ja maksan ihan ok YEL-maksua (mutten kuulu yrittäjien työttämyyskassaan), joten itse asiassa en saisi tällä hekellä ansiosidonnaista päivärahaa, jos työt loppuisivat. Sairauspäivärahaa ja vanhempainpäivärahaa kyllä saisin (ja jälkimmäistä tulen myös saamaan melko piankin).

En myöskään oikein luota siihen, että saan tarpeeksi eläkettä sitten, kun sen aika on. Tämä on yksi syy, miksi tuntuu että koko ajan pitää varautua tulevaisuuteen. 

arabianranta talvi4.jpg

arabianranta talvi5.jpg

Puhuin myös erään ystäväni kanssa taloudellisesta itseluottamuksesta. Hän selitti, että kotona oli kyllä aina kaikki tarvittava, mutta duunarivanhemmat elivät vahvasti hetkessä: he eivät uskoneet ”parempaan” tai ”rikkaampaan” tulevaisuuteen vaan ajattelivat, että tällä mennään, mikä on saavutettu, pienellä epävarmuudella. Nyt ystäväni on keskimääräistä parempituloisempi, mutta hänellä on suuria ongelmia esimerkiksi ottaa isoa asuntolainaa, jonka pankki kyllä hänelle auliisti myöntäisi, sillä sisimmässä jäytää pelko siitä, että mitä jos kaikki tuhoutuu ja enhän minä nyt voi ostaa mitään näin kallista.

Myös minä ajattelin ennen näin, mutta olen vähän saanut taloudellista itsevarmuutta kerättyä. Olen ottanut sijoituksissani jonkun verran riskiä, uskaltauduin yrittäjäksi ja säästän rahaa oikeastaan ennemminkin hyvänpäivän varalle kuin siksi, että jotain pahaa sattuisi. (Hyvällä päivällä tarkoitan sitä, että voisin ehkä joskus vaikka kouluttautua uuteen ammattiin.)

Mitä tämä sitten on onnistunut? Heh heh, kirjoittamalla yhden kokonaisen kirjan ja tekemällä yhden podcastsarjan rahasta. Suosittelen kaikille!

Ei vaan, ennemminkin olen nyt viimeisen kahden vuoden aikana puhunut rahasta niin paljon erilaisten ihmisten kanssa, sekä ihan perus tavisten että asiantuntijoiden, että siitä on tullut hyvin arkinen asia. Rahasta on poistunut paljon arvo- ja tunnelatausta ja nykyään raha on minulle enimmäkseen vain rahaa ja sen tuomia käytäntöjä, ei epämääräistä pelkoa tai ahdistusta. Totta kai rahan puute voi jatkossakin hankaloittaa elämääni, mutta tuntuu, että ihan jo se, etten yhdistä köyhyyteen enää häpeää tai ajattele ettei siitä voisi puhua, auttaa jo paljon. Uskon, että jos joutuisin rahavaikeuksiin tällä kokemuksella, osaisin ja kehtaisin pyytää apua aivan eri tavalla kuin vaikka viisi tai kymmenen vuotta sitten. 

arabianranta talvi6.jpg

arabianranta talvi7.jpg

Niin että taas tulen tähän mun vanhaan mantraani: Rahasta kannattaa opetella puhumaan ääneen, se helpottaa oikeasti. Ja se on tosi kiinnostavaa! Olen jopa alkanut puhua raha-asioista vanhempieni kanssa, mikä on avannut ja selittänyt omia lapsuuden kokemuksia aivan uudella tavalla. 

Mutta tämä ei ollut vielä tässä! Suosittelen nimittäin sekä kuuntelemaan podcast-jakson että lukemaan tuon Ylelle kirjoittamani artikkelin, johon haastattelin Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Minna Autiota (siinä on kyllä yksi nero ihminen, suosittelen perehtymään Aution juttuihin). 

 

Kuuntele:

Mitä jos rahasta tulee pakkomielle?

Lue:

Hävetti, kun loisimme muiden rahoilla – lapsuuden taloudellinen epävarmuus kalvaa vielä aikuisenakin

Ja kyllä, tänään insta live ysiltä. Raha-avautumista luvassa! 

Juliaihmisen Insta Live kello 21!

 

Kuvassa: Uudessa podcast-jaksossa puhun myös siitä, millä tavalla pyrin puhumaan rahasta omalle lapselleni (tai lapsilleni, omg!)

 

Ja vielä kysyn:

Millainen oma suhteesi on rahaan? Miten luulet, että lapsuutesi on vaikuttanut siihen?

 

 

Kuuntele Melkein kaikki rahasta -podcastin aiemmat jaksot:

Sijoitin häihin 13 000 euroa enkä kadu (paitsi vähän)

Lopeta jo se richsplainaus!

Neljän päivän työviikko tuo elämään luksusta

Kannattaako asunnon ostaminen?

Haluatko lisää rahaa? Hanki sivutyö!

Miten fiksu ihminen päätyy ottamaan pikavippejä?

Kääk, olen väärällä alalla!

Näin kasvatamme lapset halvalla

Kun raha hiertää ystävyyssuhteisssa

Vastuullinen sijoittaminen trendaa nyt

Sijoittamisen ABC

Näin säästät vuodessa 3000 euroa ja 1500 kiloa kasvihuonepäästöjä

Älä jää taloudelliselle tappiolle parisuhteessa

Haluaisitko olla tyytyväisempi palkkaasi?

 

 

Lue myös:

Raha oli lapsena suuri huolenaihe

Piheilyni säännöt

 
 

 
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit (14)
  1. Moi! Mua kiinnostaisi kuulla, että onko sun sisaruksilla samanlainen suhtautuminen rahaan?

    1. Ei oo! Julluri oli meidän lapsista se, joka huolehti vanhempien tiukasta rahatilanteesta. Minä sen sijaan halusin SEN ISOIMMAN BARBIKAMPPAAMON ilman syyllisyyttä (ainakaan en muista sellaista). Tiesin, että monet asiat olivat utopistisen tavoittamattomia, koska ne olivat liian kalliita (kuten ratsastusharrastus tai Disneyland Pariisi), mutta en muista sen ahdistaneen.

      Meissä on kyllä se samaa, että olen ollut myös säästäväinen. Opiskeluaikojen sniiduilut tuntuivat peruskikkailulta, ei suurempaa tunnelatausta. Oli ihan hauskaa nipistellä kunnolla ja säästää opiskeluiden ohella esim. 3kk matkalle Aasiaan, mutta ei myöskään haitannut sitten käyttää tiliä tyhjäksi reissussa. 

      Siitä saakka, kun olen käynyt palkkatöissä (lähtöpalkka joku 24002700e, en muista), on ollut sellainen olo, etten todellakaan tarvitse enempää rahaa mihinkään. (Mutta tietenkin pyydän silti palkankorotusta, kun sellaisen ansaitsen. Tahdon töistäni ennen kaikkea reilusti sen mitä muutkin samasta, eikä sillä, käytänkö rahaa vai en, ole tekemistä tämän kanssa). Aina jos olen halunnut jotain kalliimpaa, olen säästänyt siihen, enkä koe, että raha olisi ollut este mihinkään elämässä. En ole ollut työttömänä ja parisuhde on tuonut aina taloudellista turvaa, joten olen päässyt helpommalla kuin monet. 

      Nykyään mulla ja miehelläni on molemmilla keskipalkkaa korkeampi palkka ja aika samanlaiset kulutustottumukset, eikä rahasta ei olla tarvinnut riidellä. On ihanaa, ettei ruokakaupassa enää tarvitse laskea, onko rahaa proteiiniin, kuten opiskelijana. En koskaan olettanut saavani näin hyvää tulotasoa, koska valmistuin just tuohon ”humanistit suoraan kassalle tai kortistoon” -sumaan, eikä raha ole mulle kovin motivoiva asia. Raha on useimmiten musta aika kuivapallo aihe, sillä on todella vain välinearvo. Välillä innostun kuitenkin ekselöimään menoja, kun lietsoonnun Julian vaikutuksesta. En tykkää ostaa asioita (se on vaivanloista ja tylsää), mutta käytän rahaa huoletta palveluihin. Tahdon olla fiksu rahojeni suhteen, joten tsekkaan tilanteen tietyn väliajoin ja muuten unohdan.  

      Sijoitan nykyään, kun Julia laittoi mulle Nordnetin kuntoon, vaikka myönnän kyllä, että en oikeastaan ihan edes ymmärrä, mitä siinä hommassa tapahtuu. Mut ihan sama, ne on mulle säästöjä, ja Julia sitten kertoo, jos pitää reagoida johonkin pörssin muutokseen tms lol.

  2. Mä rikon nyt stereotypiaa, oon syntyny -87 mut meillä on aina ollu raha-asiat kunnossa ja vanhemmat on myös aina puhunu mulle avoimesti rahasta, joten(?) mulle on muodostunu tosi lunki suhtautuminen rahaan. Sen sijaan miehessä tunnistan ton rahan isomman merkityksen nimenomaan lapsuudesta. Tilanne, jossa meidän erilainen suhtautuminen konkreettisesti näky, oli jossain sukujuhlissa kun samassa pöydässä istu tyyppi, joka kertoili sen reissuista ja harrastuksista ja purjeveneistä tms. Mies sano jälkikäteen mulle et olipa rasittavaa ku se tyyppi leveili rahoillaan kokoajan ja mulla taas ei ollu keskustelun aikana käynyt raha edes mielessä.
    Omien lasten kanssa oon päättäny pyrkiä siihen, etten ikinä perustele jonku asian hankkimatta jättämistä pelkästään sillä et se on kallis, vaan ennemmin sillä et me ei tarvita sitä tai se on huonolaatuinen tms.

    1. Voisin allekirjoittaa tästä viestistä kaiken muun paitsi syntymävuoden (se on mulla -85)!

      Oon tosin huomannut, että oma huoleton ja luottavainen suhteeni rahaan on heikentynyt viimeisen vuoden aikana ja olen ruvennut hiemaan stressaamaan tulevaisuutta. Niin ikävältä kuin tää kuulostaaki, niin luulen, että osasyynä on tän blogin lukeminen. En aiemmin oo seurannut mediaa, jossa puhuttaisiin yhtä paljon rahasta ja sen käytöstä ja mietitty eläkkeen riittämistä. Vaikka oon säästänyt pidempään indeksirahastoihin, niin oon nyt tuntenut paineita summan kasvattamiseen ja oon myös ruvennut ahkerammin seuraamaan rahastojen kehitystä. Tuntuu, että jos en tee niin, soimaan itseäni eläkkeellä hölmöydestäni :S

      Ja kuitenkin oon töissä hyväpalkkaisella alalla, missä on töitä tarjolla enemmän kuin tekijöitä ja tulevaisuudennäkymätkin ovat hyvin vakaat. Sivumennen sanoen harvemmin luen kirjoituksia, missä ei pidettäisi itsestään selvyytenä sitä, että 3-kymppisten siirtyminen työelämään on takkuillut. Elän toki omassa kuplassani, mutta käytännössä kaikki eri aloilla olevat tuttavani ovat työllistyneet helposti vakitöihin. Kyllä meitäkin vielä on ja varmasti yllättävän paljon!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *