Meikkaaminen ei ole mustavalkoista

julia häissä.jpg

Anu Silfverbergin essee naisten kauneusihanteista Imagessa toi esiin monia hyviä pointteja siitä, millaisia ulkonäköpaineita naiset kohtaavat läpi elämänsä. Suosittelen lukemaan.

Jäin kuitenkin pohdiskelemaan tuota Silfverbergin asennoitumista meikkaamista kohtaan. Tämä keskustelu pulpahtaa aina välillä pintaan: miten meikki sopii feminismiin? Mä käsitän tekstin niin, että Silfverberg on sitä mieltä, että meikkaaminen on jollain lailla epäfeministinen teko, jonka opettaminen tyttärelle ei ole tasa-arvoa puolustavaa.

“Pieni tyttäreni katsoo minua kiinnostuneena, kun meikkaan. Hän haluaa ottaa huiskun ja huiskuttaa poskiinsa. Sanon itselleni, että tämä on vain leikkiä, että tämä voi olla hauskaa, ja että hän kiinnostuisi näistä asioista ilmankin minun esimerkkiäni. Mutta en ole aivan varma.”

Esseessään Silfverberg puhuu paljon 1990-luvun yliopistopiirien feminismistä, ja siltä tämä meikkaamisesta puhuminen vain muiden miellyttämisenä tai itsensä peittämisenä mun korvaan kuulostaa. Nimenomaan ysärifeminismiltä.

julia häissä2.jpg

Haastattelin juuri muutaman tunnin 20-vuotiasta mansikkka-nimimerkkistä tubettajaa, joka puhui siitä, miten meikkaaminen on hänelle kiva itseilmaisun keino: Sellaisina päivinä, kun on sosiaalinen ja hyvä fiilis, hän saattaa laittaa sinistä huulipunaa, koska se kerää katseita ja huomiota. Epäsosiaalisella tuulella voi laittaa vähän neutraalimman meikin, tai ei ollenkaan. Naamaa, jossa on meikkiä ja naamaa ilman meikkiä ei pitäisi oikeastaan edes kauheasti vertailla ja arvottaa. Ne ovat ikään kuin eri naamat, ja se on ihan ok.

Mä itse olen feministi, joka kyllä meikkaa. Tunnistan kyllä ajatuksen siitä, että meikki on suoja naisen ja maailman välillä, mutta itse en koe niin. Mulle meikkaaminen ei ole pakollista vaan kiva lisä elämään. En koe siis ongelmaksi lähteä himasta ilman meikkiä, ja vietän ainakin yhden kokonaan meikittömän päivän viikossa (iho lepää ja sen semmosta).

Useimpina päivinä kuitenkin meikkaan. Mulle oli itse asiassa tärkeää laittaa vähän ripsiväriä jo heti ensimmäisinä kertoina, kun lähdin vauvan kanssa ulos kahviloihin. Päätin alusta saakka, että mä haluan olla siistin näköinen äiti, joka pitää huolta itsestään ja ulkonäöstään, se tuntui omalle identiteetille tärkeältä. Mulla on mukavampi fiilis käydä lounaalla kaupungilla, jos naamassa on vähän poskipunaa.

Huulipuna vasta tekeekin olon juhlavaksi. Visual diaryn Saaran sanoin: Aina kun on aikaa laittaa huulipunaa, laita huulipunaa.

julia häissä3.jpg

Musta on outoa, että meikkaaminen ja epäfeministisyys tai meikkaaminen ja pinnallisuus linkitetään toisiinsa. Okei, Silfverbergin pointtinahan on se, että naisen ei pitäisi hävetä ulkonäköään ja peitellä itseään vaikkapa meikkivoiteella. Toki osa ihmisistä varmasti kokee meikin funktion nimenomaan peittämiseksi, mutta itse taas ehkä ennemminkin tuon itseni esiin sillä. Kun minulla on räikeää huulipunaa tai turkoosia ripsaria (joka oli yhdessä vaiheessa ihan tavaramerkkini), haluan maailman huomaavan minut.

Totta kai on naiivia ajatella, että meikkaaminen olisi täysin vain itsestään lähtöistä tai että naiset meikkaisivat vain ”itseään varten”. Meillä on kokonainen meikkiteollisuuden markkinakoneisto syytämässä sellaista ajatusta naisten päähän, että ripsien pitää olla tuuheat ja ihon tasainen, tai muuten. Se on ongelmallista.

Meikkaaminen ei kuitenkaan ole niin yksiulotteinen asia kuin mitä Silfverberg esseessään esittää. Mun mielestä on juurikin epäfeminististä tuomita joku naisellisena pidetty harrastus pinnalliseksi tai turhamaiseksi. Se on sama kuin keppihevosille nauraminen tai poikabändien arvottaminen lähtökohtaisesti huonoksi. Rakennekynsien tai irtoripsien yököttely on omanlaista sovinismia. Meikkaaminen on monelle naiselle, transnaiselle, homomiehelle tai nykyyn jopa heteromiehelle voimaannuttava juttu. 

julia häissä4.jpg
Mun mielestä 2010-luvun feminismi on sitä, että kaikki voivat tehdä sitä mitä haluavat ilman leimoja. Ja edelleen, tiedostan kyllä, että markkinakoneisto ja rakenteet ikään kuin pakottavat meikkaamaan, eli ei kaikki ole yksilön valintaa, vaan kulttuuri, jossa elämme, muovaavat meidän tavat ja käytänteet.

Toisaalta, se sama kulttuuri olettaa miehiltäkin saman tyyppisiä ulkonäkökoodistoja: monissa töissä vaaditaan kravattia ja pukua tai huolitellusti leikattuja hiuksia. Nämä on yhtä lailla koodattu meidän kulttuuriin kuin vaatimus naisten meikistä. Ja mitä tulee miesten ulkonäköpaineisiin, niin kyllä miehiltäkin vaaditaan kaikenlaista: Parran pitää kasvaa, ei saa olla kalju, pitää olla pitkä ja ehkä vähän lihaksikas muttei mikään liian iso sikaniskabodari. (Feminismi toki pyrkii käsittääkseni tällaisten kapeiden vaatimuksien poistamiseen sukupuolesta riippumatta.)

Silfverbergin kirjoitus oli selvästikin osuva, koska herätti ajatuksia. En ole vielä leikkinyt lapseni kanssa meikkaamista (koska hän on 1-vuotias), mutta voisin hyvin kyllä leikkiä, vaikka hän sattuu olemaan poika. Toisaalta mun mielestä meikkaaminen on kivaa ja musta tuntuu mukavalta laittautua vähäsen, kun lähden himasta. Samalla en kuitenkaan halua viestiä lapselleni, että näin tarvitsee tehdä, jotta yhteiskunta hyväksyy minut. Eli ei tämä mitään simppeliä hommaa ole.

 

 

Miksi te meikkaatte, jos meikkaatte?
Entä te keillä on lapsia: MITEN TE OLETTE KÄSITELLEET MEIKKAAMISTA heidän KANSSAan?

 

 

 Kuvissa: Pukeuduin ystäväni Marian häihin mustaan (kuten morsiankin). Olin erityisen tyytyväinen Tipen tekemään kampaukseen!  

 

Lue myös: 

Lyhyen miehen piina: miksi miehen pitäisi olla naista pidempi?   

 

 

  Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa  

Kommentit (82)
  1. Jee, hyvä teksti! Fanitan Anua, mutta tuo essee sai mut vähän hämmentyneeksi.
    Miksi meikkaaminen ja ehostus liitetään aina kauneuteen ja pinnallisuuteen? Se, miltä haluaa näyttää, on vahva viesti toisille siitä, miten haluaa itsensä nähtävän. Meikkaamattomuuskin antaa viestejä: Kun kuljen meikittä, minut saatetaan mieltää kipeäksi tai uskonlahkon edustajaksi. Joku taas pitää minua rohkeana tai itsevarmana, vaikka itse pidän meikitöntä nassuani ihan kivana. Kun taas käytän vahvasävyistä huulipunaa, näytän mielestäni vahvalta, itsenäiseltä naiselta ja sen viestin haluan antaa myös muille. Meikkaamisella ei aina pyritä kauneuteen, vaan se on oiva itseilmaisun väline. Pukeutumisella välitetään samanlaisia viestejä, mutta siitä syystä, että pukeutuminen on myös pakollista, sitä ei mielletä sairaalloiseksi kauneuden tavoitteluksi. Lopetetaan siis meikkaamisen arvottaminen! Eikö tärkeintä olisi se, että pidämme ulkonäöstämme ja koemme näyttävämme itseltämme, meikillä tai ilman?

    1. Mutta tuohan on juuri se ongelma! Mistä on iskostunut yhteiskuntaan se arvo, että meikkaamaton nainen on kipeä. Itse haluan meikkaamattomuudellani tasan viestiä sitä, että käytän aikani mieluummin muihin asioihin, mutta se ei ole mahdollista juuri sen takia, että meikkaaminen on normi. Ilman ei ole perustila, vaan juurikin poikkeus, jossa ollaan ”rohkeita” tai ”kipeitä”. Ne merkitykset tulevat rakenteista, ja siksi niitä pitää katsoa kriittisesti.

      1. Oon samaa mieltä kriittisestä tarkastelusta. Itse yritin kuitenkin kritisoida, ehkä vähän epäonnistuneesti, meikkaamisen demonisointia. Meikkasin tai en, aina on ihmisiä, joiden mielestä näytän rumalta ja myös ihmisiä, joiden mielestä näytän kauniilta. Itselleni kelpaan meikittä, ja se on se ainoa mielipide, jonka tulisi minun ulkonäkööni vaikuttaa. Kukaan muu ei joudu minun ulkonäköäni sietämään niin paljon, että heidän asenteidensa tulisi omaan käyttäytymiseeni vaikuttaa.

        Jollain tapaa tuo ajatus on kuitenkin utopiaa, koska kyllähän jokaisen käsitykseen itsestä vaikuttaa myös yhteiskunnan käsitykset sopivasta kauneudesta ja ulkonäöstä. Sen sijaan, että keskityttäisiin potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että haluaa meikata näppylänsä piiloon tai syyttelemään yhteiskuntaa liian tiukista ulkonäkönormeista, soisin levitettävän hyväksyvää mieltä ja kunnioitusta itse kenenkin ulkonäköä kohtaan. Ei siis kommentteja ”Et sä mitään meikkiä tarvi, oot kaunis muutenkin” tai ”Sulle vois sopia tummempi huulipunasävy” jne, koska ne sisältää käsityksen, että kommentoijan kauneuskäsitys olisi tärkeämpi kuin kohteen itsensä. Ei ole olemassa yhtä kauneutta, johon tulisi pyrkiä. (Eivätkä kaikki edes pyri näyttämään kauniilta.)

        Tosi iso ja kompleksinen aihe, ainakin minun päässäni. En kykene muovaamaan tästä selkeää ajatusta, kun näköjään rönsyilee joka puolelle, mutta menköhön kumminkin.

        1. Minä samoin arvostan Silferbergiä ja olin toisaalta melko hämmentynyt esseestä. Kritiikki kauneusihanteita kohtaan on ihan perusteltua. Toisaalta huono itsetunto ja negatiiviset käsitykset omasta itsestä eivät kumpua pelkästään yhteiskunnan paineista. Tuntui, että nämä kaksi asiaa menivät tekstissä sekaisin.

          Kauneus on usein yhdistelmä karismaa, itsevarmuutta, tyyliä ja ulkonäköä. Itsensä kauniiksi kokeva henkilö on helposti muidenkin silmissä kaunis ja toisaalta itseään vähättelevä ja häpeävä välittää viestin myös ympäristöllen. Hyvä itsetunto ja ylpeys omasta ulkomuodosta ei todellakaan kulje käsi kädessä kauneusihanteita vastaavan ulkomuodon kanssa.

          Silferbergin jutussa ihan ansiokkaasti pohdittiin sitä, millaisen ulkonäkösuhteen haluaa lapselleen opettaa. Itse näkisin, että olisi hyvä näyttää lapselle esimerkkiä itsensä arvostamisesta ja oman ulkonäön hyväksymisestä. Jos meikatessa kokee yrittävänsä peittää omaa vääränlaista ulkonäköä, ei lasta ehkä kannata ottaa mukaan tähän rituaaliin.

          Minulle meikkaamisella on aivan eri merkitys enkä muutenkaan pystynyt samaistumaan Silferbergin kokemuksiin tässä asiassa. Oma ulkonäköni ei varmasti riittäisi mallin hommiin, mutta tykkään silti omasta kuorestani ja niin tuntuu lähipiirinkin tekevän. Kotoa olen saanut Silferbergilaisen mallin, jossa pyritään hyväksymään oman huonoksi koetun ulkonäön riittämättömyys. Tarvittiin aika monta vuotta ystäväpiirin ja puolison hyväksyntää ennen kuin opin nykyisen tavan katsoa itseäni. Toivottavasti oma lapsi saa nämä taidot jo kotoa 🙂

          1. Ou nou, tietenkin kirjoitin Silfverbergin väärin! 😀

          2. Naulan kantaan. Slifverberg antaa meikkaamiselle tekstissään vain yhden merkityksen: itsensä peittämisen. Monelle naiselle meikkaaminen voikin olla tätä, mutta ehkäpä ihan yhtä monelle se merkitsee jotain aivan muuta.

            Kuten sanoit, meikkaamisen ja itsetunnon ei tarvitse liittyä toisiinsa. Totta kai on vaikea opettaa lapselle hyvää itsetuntoa, jos itsellään on huono minäkuva ulkonäöstään, mutta ainakin asian voi tiedostaa, eikä vaikkapa syyttää siitä pelkästään yhteiskunnan rakenteita.

  2. ”Päätin alusta saakka, että mä haluan olla siistin näköinen äiti, joka pitää huolta itsestään ja ulkonäöstään, se tuntui omalle identiteetille tärkeältä. Mulla on mukavampi fiilis käydä lounaalla kaupungilla, jos naamassa on vähän poskipunaa.”

    –> Tämä on musta just se ongelma. Siis tämä yhteiskunnassamme valloilla oleva yhtälö: siistin näköinen ja itsestään huolta pitävä = meikkaava. Ja että sunkin kaltainen feministimuikki silmää räpäyttämättä toistaa tätä narratiivia. Siis what?!

    Kyllä sitä voi olla siisti ja hygieeninen ja pitää huolta ulkonäöstään ilman paklaamistakin. Itse en todellakaan tykkää meikkaamisesta, se on pakollinen paha, joka joka ikinen työaamu varastaa multa siivun aamun unista ja vie lähes kuukausittain osan palkkapussista. En missään nimessä tee sitä muista syistä kuin siksi, että työssäni on oltava ”edustava” ja ”siisti”, erityisesti asiakastapaamisissa.

    Moni olettaa, että ilman meikkiä töihin tallustava nainen on a) kipeä, b) masentunut tai c) ”has let herself go”, mihin sunkin ylläoleva kommentti implisiittisesti viittaa. Vähän sama kuvio kuin että vapaana kasvavat sääri-, kainalo- tai häpykarvat olisivat ”epäsiistejä” (vaikka erityisesti häpykarvoituksen suhteen homma on lääketieteellisesti just päivastoin, liika trimmailu edesauttaa tulehdusten syntyä).

    Siitä olen samaa mieltä, että naisten kiinnostuksenkohteita dumataan ihan turhaan, se on oire tän yhteiskunnan naisia lyttäävistä asenteista. Meikki voi todellakin olla ihana leikki ja itseilmaisun muoto, mutta yhteiskunnan kontrollista irralliseksi asiaksi sitä ei kyllä saa millään.

    Jotain naisen ulkonäön polisoinnista kertoo esim. se, että se ”siistin näköinen itsestään huolen pitäminen” on ihan tasan yhdenlaista meikkaamista: tarpeeksi luonnollista, huomaamatonta ja tiettyjä naisellisuuden aspekteja korostavaa. Räikeät värit, paksu meikkivoidekerros, ”järkyttävät viirukulmakarvat” tai muu revittely on, ainakin pääkaupunkiseudun akateemisessa työelämässä ihan varmasti ”mautonta”, ”huomion hakemista” tai jopa ”hutsahtaa”. Että ei, mielestäni meikkaaminen ei ole ihan noin neutraali asia kuin tää sun kirjoitus esittää, vaikka voisikin olla vapaaehtoista itseilmaisua joissain tapauksissa.

    Mut eriävästä mielipiteestä huolimatta kiitos hyvästä, ajatuksia herättävästä ja hyvin argumentoivasta blogista!

    1. Valotan kelaani vielä yhdellä rinnastuksella: Olet urheilija sporttikilpailuissa, jossa pääsääntöisesti kaikki muut osallistujat käyttävät dopingia. Jääkö sulle muuta vaihtoehtoa, kuin käyttää itsekin, jos haluat pärjätä kisassa? Vapaaehtoisuus on kaukana siitä, että esim. työelämässä arvotetaan vähemmän ammattilaiseksi tai epäsiistiksi, koska ei ole intressiä meikkaamiseen.

      Se on myös mun näkökulmasta ihan taloudellinenkin ongelma: naisen ”ammatilais-look” vie aika helvetisti enemmän rahaa kuin miehen vastaava. Kiinnostava aihetta liippaava (vaikkakin pukeutumista käsittelevä) juttu on tämä kahden tv-ankkurin vaatetuksen vertailu: https://www.theguardian.com/lifeandstyle/womens-blog/2014/nov/17/male-tv-presenter-same-suit-year-female-colleagues-judged

      1. Doping-rinnastus tuntuu vähän erikoiselta. Dopingia käytetään urheilussa parantamaan epäreilusti suoritusta. Mihin kilpailuun osallistuu poskipuna naamassa lounastava kotiäiti ja ketä vastaan hän kilpailee?

        Lisäksi ensimmäisessä kommentissa esiintyvä ajatus siitä, että laittamalla pakkelia naamaan kotiäiti olisi jotenkin huono feministi on, no, masentava. Keskittykää naiset vähän vähemmän muiden naisten moraalin arvosteluun, se ei varmaan ole feminismiä mutta saletisti edistäisi sukupuolten välistä tasa-arvoa.

        Muut argumentit meikkaamisen hinnasta ja kommentoijan omasta suhteesta asiaan olivat ihan kiinnostavia ja hyvin perusteltuja. Silti ajatus siitä, että meikkaamisesta tykkäävän pitäisi rajoitta itseään solidaarisuudesta muita naisia kohtaan, on sellainen ajatusmalli, jolla miehet eivät juuri itseään rasita ja hyvä
        niin heille.

        1. Moi Vierailija! Viittasin doping-kommentilla nimenomaan työelämään. Itselläni ei ole mitään ongelmaa hiihtää kaupungilla ilman meikkiä, eikä peruselo olekaan mitään kilpailua. Ongelma nousee nimenomaan esiin kun meikkausta käytetään ”siisteyden” tai ”ammattimaisuuden” mittarina ja sen tekemättä jättäminen saattaa vaikuttaa prospekteihin työelämässä.

          En myöskään missään nimessä ole sitä mieltä, että meikkaava kotiäiti olisi huono feministi. Jos tällainen ajatus kommentistani välittyi, olen ilmaissut itseäni huonosti. Viittaatkohan siihen, että ihmettelin kuinka Juliankin ”kaltainen feministimuikki toistaa tätä narratiivia”? En tarkoittanut, että hän toisintaisi jotain ongelmaa meikkaamaalla tai että kotiäidin meikkaustavassa oli mitään väärää. Yksinkertaisesti yllättyin siitä, että hän tekstin tasolla rinnasti meikkauksen aika yksi yhteen siisteyden kanssa, kun muuten tarkasteli postauksessa asiaa kuitenkin tosi monipuolisesti ja analyyttisesti.

          Oon ehdottamasti samoilla linjoilla, että muiden naisten moraalin kyttäys tekee hallaa feminisimille, ja kannatan ehdotonta ilmaisunvapautta ulkonäköasioissa. Mikä mä olisin edes meikkaamista arvostelemaan, teenhän sitä itsekin (vaikka koenkin välttämättömäksi pahaksi)! Oman kommenttini tavoite oli ihan vaan herätellä keskustelua ja tuoda oma näkökulma, joka näyttää Julian mielestä ainakin olleen hedelmällistä 🙂

          1. Kiitos täydennyksestä, ymmärsin pointtisi ilmeisesti hieman väärin! Mielestäni puhetapa, jossa kyseenalaistetaan toisen naisen kuuluminen johonki naisyhteisöön (”miten voit naisena/äitinä/feministinä jne ajatella noin”) yksittäisen mielipiteen perusteella, on tosi ongelmallinen. Se tavallaan sisältää ajatuksen, että toinen osapuoli voidaan sulkea yhteisön ulkopuolelle mielipide-eron vuoksi ja on siten vallankäyttöä. Juliankin blogissa on esiintynyt huolta siitä, että joku täysin henkilökohtainen ratkaisu, kuten unikouluttamatta jättäminen olisi häneltä itseltään huonoa feminismiä. Kaikki tuohon suuntaan ohjaava kommentointi nostaa karvat pystyyn ja ilmeisesti tällä kertaa liian herkästi 🙂

            Itse ymmärsin, että meikkaaminen on Julialle yksi itse-ilmaisun ja hulluttelunkin muoto, joka tuo iloa arkeen. Turkoosi ripsiväri tai voimakas huulipuna ei kuulosta hillityn ja viimeistellyn naiskuvan toteuttamiselta. Itselläni oli ripsiväriä ja valokynää jo synnytyssairaalassa. Kyse ei ollut tarpeesta miellyttää puolisoa tai vastata yhteiskunnan odotuksiin, vaan muistuttaa itselleni, että kaiken mullistuksen keskellä olen edelleen minä ja teen samoja juttuja kuin ennenkin. Meikkaaminen oli yksi osa normaalia aamurutiiniani ja vaikka vauvan myötä lähes kaikista tutuista rutiineista oli luovuttava, sen pystyi mahduttamaan uuteen arkeen. Toisaalta olen alalla, jossa meikkaaminen on oma valinta enkä ole teini-iän jälkeen (jos silloinkaan) kokenut kuvaamaasi paineita meikkaamalla vastata yhteiskunnan odotuksiin.

            Minua jäi kiinnostamaan, millaisella alalla on kuvaamasi kaltaisia paineita nimen omaan meikkaamisen suhteen. Omassa tuttavapiirissäni tieteen ja taiteen aloilla meikkaaminen ei ole mikään edellytys ja moni johtotehtävissäkin työskentelevä jättää meikkaamatta. Millaista ulkoasua miehiltä edellytetään alallasi?

            Täältä myös ääni myöhemmän kommentoijan ajatukselle olla ääneen arvostelematta muiden naisten ulkonäköä!

            1. Joo, olet ihan oikeassa, asettelin sanani tuossa kohtaa selvästikin harvinaisen huonosti. Kuten sanottu, en millään tavalla kyseenalaista Julian feminismiä hänen sanomistensa tai meikkaamistensa perusteella. Olin vaan aidosti yllättynyt, kuinka muuten niin moniulotteisen tekstin seassa oli mielestäni yksioikoinen rinnastus (meikki=siisteys). Se ei tuntunut itsestäni olevan linjassa sen kanssa, mitä Juliasta blogin ja muutaman tosielämän tapaamisen (terkkuja valtsikasta!) tiedän: fiksu ja analyyttinen kirjoittamisen ammattilainen, joka luultavasti jakaa kanssani ajatuksen, että sanavalinnoilla rakennetaan maailmankuvia. Koitin tämän mielikuvani ja siitä syntyneen yllätyksen tiivistää tuohon ”feministimuikkeli”-sanavalintaan, joka oli vähänniinkuin humoristinen viittaus kohti sitä puhetapaa, mitä Julia käyttää itsekin itsestään blogissaan. Mutta turha selitellä: ajatus ei välittynyt, joten valitsemani muotoilu oli selvästi huono. Missään nimessä en koe oikeudekseni määritellä, kuka saa tai ei saa olla feministi. Kiitos kun pointtasit! 🙂

              Ekassa kommentissanikin jo sanoin, että meikkaus todellakin voi olla itseilmaisua ja ihanaa leikkiä – ymmärrän hyvin miksi se on monen valinta, ihan vapaaehtoisesti. Joskus tykkään itsekin laittautua, jos tiedossa on vaikka kiireetön iltameno, ja nuorempana testailin kaikennäköisiä väirkkäitä meikkityylejä. Kiireisessä ja univelkaisessa työarjessa meikkaamisesta on kuitenkin tullut lähinnä taakka. Siksi olisi ihanaa nähdä maailma, jossa vähän useampi valitsisi olla meikkaamatta: olisi paljon helpompaa olla nakunaama kun ei olisi aina se ainokainen. Siinä mielessä henkilökohtainen on polittiista – vaikka valinnat tekisikin omasta tahdostaan, ne eivät ole tyhjiössä, irrallaan kulttuurista ja yhteiskunnasta, ja ne myös rakentavat sosiaalista todellisuutta ympärillämme, halusimme sitä tai emme. Tämä asetelma on hyvä muistaa ja tiedostaa valintoja tehdessä. Sen pointtaminen ei mielestäni ole kenenkään feminismin kritisoimista vaan ihan vaan keskustelua 🙂

              Kysyit työstäni. Teen töitä myynnin ja markkinoinnin parissa. Dress code on casual mutta siisti, eli mistään pukupakosta ei ole kyse. Tavallisen työpäivän voin helposti viettää meikittä, paineet tulevat asiakastapaamisista kun pitäisi olla ”myyvä”. En myöskään voisi kuvitella meneväni työhaastatteluun ilman meikkiä, vaikka kuinka haluaisin (ehkä muuten vähän ontuva doping-esimerkki pätee erityisesti tässä).

              Paineiden kokemus on varmasti sekoitus ympäristöä ja luonnetta (en ole persoonaltani semmonen ”vitut muiden mielipiteistä”-tyyppi, vaikka kuinka haluaisin). Paineisiin vaikuttaa myös, millasella genetiikalla on siunattu – mä olen albiinonvalkoinen ja ripseni ovat tyyliin läpinäkyvät, joten meikittömän päivän ”ootko kipeä”-kommentteja tulee varmasti suhteessa enemmän minulle kuin tummemmalle kollegalle. Samoin heleäihoisen on helppo sanoa, että meikkaaminen on oma valinta ja itseilmaisun väline, pahasta aknesta kärsivälle se taas saattaa olla ainoa tapa kokea itsensä yhteiskunnan silmissä hyväksyttäväksi – ja silloin voi jo pohtia, kuinka vapaaehtoisesta valinnasta on kyse.

              Huh. Olen huono tiivistämään, mutta tässä jotain ajatuksia.

              1. Kiitos kiinnostavasta tarkennuksesta. Olen itse töissä sairaalamaailmassa joka varmaan on omanlaisensa kupla. Lääkärinuran alussa koin paineita näyttää uskottavalta, kuten varmaan kaikki kollegat sukupuoleen katsomatta. Oman ammatillisen itsevarmuuden kasvaessa tarve on vähentynyt ja sama trendi on havaittavissa muillakin: mitä kovempi asiantuntija, sitä eriskummalisempi ulkomuoto ja persoonallisempi tyyli. Niin miehillä kuin naisillakin. Sairaalassa kaikki sukupuoleen, ammattiin ja asemaan katsomatta pukeutuvat samaan työnantajan tarjoamaan ”pyjamaan”, joten oma persoona pystyy tuomaan esiin aika vähän. Nuorilla lääkäreillä on usein selvästi suurempi tarve ulkoisesti erottautua muusta hoitohenkilökunnasta. Tuntumanin on, että naisilla on tyyliasiossa omalla alallani miehiä enemmän liikkumavaraa ja variaatiota on meikittömyydestä ja kynitystä tukasta aina todella räväyttävään tai viimeisteltyyn tyyliin.

                Alat ovat erilaisia, mutta jos meikkaaminen tuntuu tarpeelliselta vain ammatillisen pätevyyden korostamisessa, ehdottaisin miettimään millä muilla keinoilla omaa ammattitaitoa voisi tuoda ilmi. Tämä neuvo on toisaalta helppo sanoa alalta, jossa ulkonäköpaineet ovat vähäiset. Työhaastattelussa koen, että meikillä osoitan samaa kuin juhlatilanteessa: arvostusta hakemaan työpaikkaa ja haastattelijoita kohtaan, en niinkään tuo esiin omaa ulkonäköäni.

                Kiitos kiinnostavasta ajatustenvaihdosta ja pahoittelut ensimmäisen kommentin tiukoista sanamuodoista 🙂

                1. Sairaalamaailma ja markkinointimaailma ovat tosiaan erilaiset. Myyntityössä itsensä brändääminen on yksi keskeinen osa ammattitaitoa. Osaamista viestitään toki muutenkin kuin ulkoisella olemuksella, mutta neuvosi ei alan luonteen vuoksi olen ihan sellaisenaan sovellettavissa: substanssiosaaminen on tietysti ykkönen, mutta ammattitaito on paljolti mielikuvien luomista, ja mielikuviin littyy myös asiantuntijan ulkonäkö.

                  Ulkonäölle taas luodaan merkityksiä nimenomaan kulttuurissa vallitsevien normien kautta. Sanot, että meikkaaminen juhliin tai työhaastatteluun on tilanteen kunnioittamista – tämä on normi, jonka haluan kyseenalaistaa. Eihän pigmenttien sutiminen naamaan oikeasti kerro yhtään mitään siitä, millaiset ajatukset minulla on työnantajaa tai vaikka naimisiin menevää ystävää kohtaan! (haisevana ja reikäisissä vaatteeissa paikalle saapuminen on toki luku erikseen, mutta puhun nyt perussiististä olemuksesta ilman meikkiä). Samalla logiikalla meikkaamattomuus myynnillisessä asiakastapaamisessa voitaisiin siis tulkita epäsiisteydeksi/epäkunnioitukseksi asiakasta kohtaan – siinä juuri paineiden syy, ei niinkään varsinaisessa ”ulkonäön korostamisessa” tai siinä että pitäisi olla kaunis menestyäkseen.

                  Ymmärrän kuitenkin hyvin, että tämä problematiikka on kaukana sairaalamaailmasta, siellähän monenlainen koristautuminen on käsittääkseni(?) rajoitettua juurikin hygieniasyistä. Tämä keskustelu toi mulle ihan uutta näkökulmaa työelämän paineisiin eri aloilla, kiitos hyvästä ajatustenvaihdosta siis sullekin!

                  1. Sen verran haluan vielä tarkentaa, että nimen omaan OMA meikkaamisen juhliin ja työhaastatteluun on minulle tapa osoittaa arvostusta tilaisuutta kohtaan. En edellytä sitä muilta eivätkä kaikki lähipiirissäni toimi näin. Oma siskoni liikkuu usein meikittä, mutta esim saattaa väkertää häihin hyvin henkilökohtaisen lahjan. Itselleni on helpompaa laittaa pari kymppiä lahjatilille ja ehostautua tilaisuuden mukaisesti (mm koska se on minusta ihan kivaa vaihtelua arkeen). Sanoit, että haluat kyseenalaistaa tämän normin. Työelämä on yksi asia, mutta vapaa-ajalla varmasti täysin mahdollista, kannustan etsimään itselle sopivaa tapaa. Ajatus siitä, että muiden meikkaaminen tekisi sinulle mahdottomaksi tulla tilaisuuteen meikittä tuntuu vähän kummalta. Ellet normaalisti ole hyvin näyttävä ehostaja, voi olla ettei juuri kukaan edes kiinnitä huomiota. Yhteiskunnan odotuksia ruotiessa on välillä hankala erottaa, mitkä paineet tulevat oman pään sisältä ja mitkä ulkopuolelta – kokeilemalla selviää:)

                    1. Mä kyllä huomaan, että ihmiset (toiset naiset) huomaavat, että mulla ei ole meikkiä. Joskus saan etenkin vanhemmilta tyylikkäiltä leideiltä sellasia ”hienovaraisia” vinkkivitosia, että huulipuna muuten se kivasti piristää olemusta. Tämä riippuu oikeasti niin alasta – mutta yllättävän monella alalla niitä ulkonäköpaineita on. Akateemisissa piireissä usein korostuu ns. hyvä maku (Bourdieun makuteorioidin kannattaa tutustua), jolloin hillitty meikki tai jopa meikittömyys on sallittua, mutta tosiaan, mitä enemmän ollaan tekemisissä ihmisten eikä asioiden parissa, sitä tärkeämpää se ns. pirteä ja iloinen olemus on, joka meikkien väreillä usein aikaansaadaan.

                      1. Lääkärinä olen kyllä ihan jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa. Olisiko kuitenkin, että mitä enemmän ollaan tekemisissä kaupallisuuden kanssa, sitä enemmän ulkonäkö korostuu?

                        1. Näin se varmaan on. Tai mitä enemmän siinä ihmistyössä tärkeää on toisen palveleminen ja miellyttäminen. Lääkärin työssä se miellyttäminen ei liene niin ensiarvoista, siinä on toisenlainen valta-asetelma kuin tosiaan vaikka myyntityössä 🙂 Eipä sitä kirjastonhoitajankaan välttämättä tarvitse meikata, tai opettajan, mutta varmaan jokaisella supermarketin naispuolisella maistattajalla on kyllä meikkiä.

    2. Joo, oot kyllä oikeassa kommentissasi. Tuo ei todellakaan ole mikään yksinkertainen asia.

      Mun tekisi mieli sanoa, että minä pidän itseäni siistin näköisenä silloin, kun poskilla on vähän punaa, mutta se olisi naiivia, sillä kysehän on nimenomaan kulttuurisista odotuksista eikä mun itse keksimästä ideasta, että puna saa naaman näyttämään freesimmältä. 

      Hittolainen, tätä on vaikea purkaa osiin. Tuota kohtaa kirjoittaessakin tajusin kyllä, että ajatteluni on ongelmallista, mutta toisaalta, niin mä ajattelen (omalta kohdaltani), joten kelasin, että olisi jollain lailla hurskastelua esittää, ettei mitkään tällaiset kulttuuriset normit koske omaa ajatteluani. 

      Ehkä kyse on omalla kohdallani tietynlaisesta rituaalista: mä teen jonkinlaisen eron kotiminän ja työminän/kaupunkiminän välille. Okei, mun meikkausrutiini kestää 3 minuuttia (olen megalaiska meikkaaja), mutta se 3 minuuttia jotenkin erottaa minut kotiarjesta. Se jollain lailla buustaa minut tuleviin koetoksiin (lol). 

      Mä tietyllä tapaa rinnastan naisten työmeikin ja miesten puvun käyttämisen: ne ovat tällä hetkellä kulttuurisia ”sopimuksia”, että ”nämä leikkisivät nyt näin”. Mutta toki kulttuuria pitää voida muuttaa, jos se aiheuttaa paineita ihmisille. 

      Äh, pitää ehkä kelata vielä omaa suhtautumista tähän asiaan, ehkä vähän muuttaa mielipidettäkin… Mutta kiitos erittäin hyvästä kommentista: just näin mä tämän kelaan, että blogipostaus saattaa olla vähän hähmäinen ajatus, ja sitten kommenteissa lähtee muodostomaan hyvää dialogia, jonka jälkeen osaan muodostaa vielä paremman mielipiteen asiasta 🙂

      1. Joo, hyviä pointteja. Kiva, jos kommenttini kirvoitti hyviä keloja keskustelun eteenpäinviemiseksi. Tuo Vierailijan alla esiin tuoma muiden ulkonäön kommentoinnin totaalikielto on tosi hyvä ja ratkaisukeskeinen periaate, josta haluan ottaa onkeeni – kiitos bloggauksesi otan tämän käytätöön heti!

        Ja siis, mulla ei todellakaan ole mitään meikkaamista vastaan per se, eikä se ole musta epäfeminististä toimintaa. Mutta nuo mainitsemasi ”kulttuuriset sopimukset” tuntuvat itselle ahtailta, ja koen että niihin pitäisi saada lisää liikkumavaraa. Tästä näkökulmasta luin myös Silfverbergin jutun.

        1. Oho, nimimerkki unohtui, minä olin asialla!

    3. Mä olen niin samaa mieltä kaikesta.

      Mun äiti ei pahemmin meikkaa eikä muutenkaan välitä ulkonäöstään enkä sitten ikinä oikeen kiinnostunut meikkaamisesta. Mulla on myös vaan kaks isoveljeä, joten isosiskoiltakaan en ole saanut mitään meikkaamisen esimerkkiä. En siis oikeen edes osaa meikata tai pitää muutenkaan ulkonäöllisesti huolta itsestäni (kulmakarvojen nyppiminen, utopiaa) ja olen potenut siitä aina huonoa omaatuntoa ja kokenut olevani ”huono nainen”. Ja se on sairasta.

      Lisäksi mua ei myöskään haittaa yhtään, jos kainalokarvat, säärikarvat tai alapääkarvoitus kasvaa, mutta eilenkin yleisessä saunassa ollessani mua hävetti ja ajattelin, että kaikki varmaan dumaa mut ja ajattelee, ett oon jotenkin masentunut tai muuten kujalla, kun annan kaikkien karvojen kasvaa. Mä vaan yksinkertaisesti unohdan tosi usein ajella karvoitukseni ja onneksi poikaystävälle se on okei. Muistan ala-asteella, että mun piti kirjoittaa muistilappuja ”muista ajaa kainalokarvat”, koska mua hävetti koulun liikuntatunnilla, jos se oli unohtunut.

      Olen myös itse asiantuntija-alalla, jossa huoliteltu ulkonäkö kuuluu asiaan niin miehillä kuin naisillakin. Saan tästä ihan hirveästi ylimääräisiä paineita, koska saatan mennä esimerkiksi johonkin tärkeään tapaamiseen, huomata etten taaskaan ole tehnyt mitään kynsilline (taas kerran, kynsiviila on jostain avaruudesta) ja stressailen siinä sitten, että jengi varmaan ajattelee, että olen ihan hompsuinen ja huono työssäni. Energia menee siis aivan muihin asioihin. Meidän ammatissa tarkkuus on valttia, joten huolitellun ulkonäön ajatellaan huokuvan huoliteltua työnjälkeä.

      Tästä puheenvuorosta varmaan huokuu huono itsetunto ja sellainen se joskus onkin. Meikkaamiseen liittyy mulla vielä semmone lisäaspekti, että nuorena oli tosi paha akne, jota sitten meikillä ”peittelin”, vaikka eihän se meikkivoide tosiasiassa mitään peittänyt. Sillon ei tullut kuuloonkaan mennä ulos meikittä, nykyään ei niin enää kiinnosta. Silti aina vähän mielessäni pahastun, kun joku täydellisen ihon omaava kertoo, ettei meikkiä tarvita mihinkään. Mulla on jäänyt iho epätasaiseksi ja punertavaksi aknen myötä, joten ilman meikkiä näytän siltä, että olisin just juossut puolimaratonin.

      Summa summarum mua jotenkin surettaa se häpeän määrä, mikä mulla liittyy siihen, etten ”osaa” pitää itsestäni huolta kuten kunnon naisen ”pitäisi”. Toki varmasti oletan myös paljon enemmän tuomitsemista kuin sitä ehkä esiintyykään, mutta kyllä olen saanut kuulla meikkaamattomuudestani (vaikka siis meikkaan, mutta hyvin vähän) ja kuullut, kun jengi nauraa muiden naisten karvoille. Samalla ihmiset olettaa, että koska en meikkaa, olisin jotenkin tosi epänaisellinen ja ettei mua kiinnostaisi esimerkiksi pukeutuminen, vaikka se ei ole totta.

      Pidänkin paljon tosta lähestymistavasta, että lopetetaan kaikenlainen ulkonäön kommentointi. Ei mulla muuta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Instagram did not return a 200.