Pärjään kuin Michelle Obama

”Sasha ja Malia olivat nyt kolmen ja kuuden vuoden ikäiset ja kasvoivat kilpaa. He olivat kipakoita, teräviä ja henkeäsalpaavan energisiä, mikä vain lisäsi ostoskadun vetovoimaa. Joskus istuin pysäköimässäni autossa ja söin pikaruokani yksin radiota kuunnellen. Silloin tunsin helpotusta ja olin ylpeä siitä, miten tehokkaasti osasin käyttää aikani. Tällaista oli elämä pienten lasten kanssa. Tällaiset asiat saattoi joskus kokea saavutuksiksi. Olin ostanut hedelmäsoseen. Söin. Kaikki olivat yhä hengissä.

Katsokaa, miten hyvin minä pärjään! minun teki mieli sanoa noina hetkinä yleisölle, jota minulla ei ollut. Näkevätkö kaikki, että homma hoituu?

Hei Michelle, kuulostaa niin tutulta!

Tällaisten lyhyiden, arkisten kuvausten takia rakastin Michelle Obaman elämäkertaa Minun tarinani (Otava 2019, suomentanut Ilkka Rekiaro). Hän on presidentin vaimo, yksi maailman vaikutusvaltaisimmista naisista, huippukoulutettu juristi ja idoli, ja samalla hänellä on ihan samanlaiset peruspulliaisen ajatukset ja tunteet kuin minullakin.

Aloitin tämän kirjan kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla ärsyynnyin alussa kertojan, eli Michellen, hienoisesta itseriittoisuudesta. Juu juu, sinä olit köyhä lapsi mutta niin kovin ahkera ja utelias ja pätevä kaikin tavoin. Jätin kirjan muutaman kymmenen sivun jälkeen kesken. Sitten muistelin vähän Hillary Clintonin elämäkertaa, josta pidin valtavasti. Se oli niin ikään täynnä aivan eeppistä omakehua. Mieleeni nousi, että ai niin, tämä nyt vain on amerikkalaisten tyyli, he kehuvat itseään, ja se on ihan ok. (Hilary Clintonin elämäkerran arvioin vuosia sitten aiemmassa Mahtavat mimmit -blogissani.)

Sitten kun olin hyväksynyt omakehut, aloin todella fiilistellä Michelleä. Hän ihan oikeasti teki tosi paljon töitä asemansa eteen, sekä lapsena, opiskelijana että myöhemmin aikuisena. Oli aivan sairaan kutkuttavaa lukea, miten Michellen ja Barackin rakkaus syttyi. Michelle oli Barackin mentori huipussa asianajotoimistossa! Hän oli se kokenut mujer!

Kohdat, joissa Michelle selittää, miltä tuntuu, kun lasten isä on paljon poissa ja tekee hirveästi töitä perheen kustannuksella, olivat koskettavia ja rohkeita. On kiehtovaa lukea Valkoisen talon arjesta. Siitä, miten siellä asutaan, kuinka jäätävät turvatoimet presidenttiparilla on koko ajan ympärillä, miten Michelle kaipaa ihan tavallisia treffejä Barackin kanssa tai miten heidän koulua käyvät tyttärensä sopeutuvat arkeen kaiken vallan ytimessä.

Kirjan parasta antia on myös kuvaukset siitä, minkälaista mielivaltaista rasismia Yhdysvallat on edelleen täynnä (ja niin on muukin maailma).

Ennen kaikkea kirja antoi toivoa uudesta ja paremmasta. Tietenkin loppua lukiessa tuli haikea ja surullinen olo siitä, mitä Obamien kauden jälkeen tapahtui Yhdysvalloissa. Haluaisin kuitenkin uskoa, että Trump on vain paha uni ja masentava välivaihe matkalla parempia Yhdysvaltoja ja maailmaa. Kuka tietää.

Mutta juu, suosittelen ilman muuta lukemaan tämän. Seuraavaksi ajattelin lukea Barackin elämäkerran, mutta pidän pienen tauon tässä välissä. Jotenkin tuntuu, että siinä on vähän samanlainen juoni. Ja vähän samanlaista itseriittoisuutta.

Lue myös:

Hugo Simberg tulee lähelle

Lääkärin muistelmat naurattivat joka sivulla

Kommentit (5)
  1. Moi! Muistan lukeneeni, että suunnittelit joskus neuvolasta ränttäämistä. Odotan edelleen innolla!

  2. Tämä kirja oli kyllä kiva! Saatan edelleen puhjeta hymyyn ja vähän tirskahtaa julkisella paikalla kun muistelen sitä kohtaa, jossa he ovat matkalla Obaman presidentiksi valinnan juhlaan, kadut on turvallisuussyistä tyhjennetty heidän saattueelleen, ja matkalla pienempi lapsista katsoo tyhjiä katuja ja toteaa vähän pahoitellen: ”isi, minusta näyttää siltä että kukaan ei ole tulossa sinun juhliisi” (tai jotain sinne päin). Sydän ihan sulaa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *