Miesansaan astuminen pelottaa

Juliaihminen

Hesarissa on vietetty yksinäisyysviikkoa, ja olen lukenut suurella kiinnostuksella lasten, nuorten, sinkkujen ja vanhuuden yksinäisyydestä. Tänään lehdessä puhuttiin niin sanotusta miesansasta. Kyse on ruotsalaisesta termista mansfälla, johon kulttuurissamme parisuhteessa ja perheessä elävät miehet tipahtavat helposti: Ihminen ei jaksa pitää perheen ja työn lisäksi enää muita sosiaalisia kontkateja, jolloin ystävät häviävät pikkuhiljaa. Sitten jos tulee ero, ihminen jää yhtäkkiä täysin yksin. 

Kyse ei tietenkään ole vain miehiä koskevasta tilanteesta, juuri aiemmin viikolla Hesari kertoi viisikymppisestä naisesta, joka oli niin ikään pudonnut pitkien parisuhteiden aikana ystäväpiireistä ja nyt sinkkuna eli melko yksinäistä elämää. 

Tunnistan kuitenkin tuon, että tämän tyyppinen yksinäisyys on yleisempää miesten keskuudessa kuin naisten. Homma alkaa jo vauva- ja taaperovuodesta. Minulla oli paljon enemmän seuraa vanhempainvapaalla kuin Tikillä. Tilanne heijastuu edelleen: Minun on suht helppo koska vain soittaa jollekin kaverille ja pyytää häntä lähtemään lasten kanssa puistoon. Tikillä on kyllä muutama tällainen lapsen kanssa puistossa hengaus -kaveri, mutta sen verran vähemmän kuin minulla, että jos yksi tai toinen ei pääse lähtemään spontaanisiti, niin sitten Tiki on yksin. Tämä taas vaikuttaa minun arkeeni siten, että saan paljon vähemmän kotona vietettyä satunnaista omaa aikaa, koska Tikin ei tee mieli lähteä Alpun kanssa ulos samalla tavalla kuin minun. Molemmat häviävät.

Tätä kirjoittaessani istuskelen ruokapöydän ääressä yksin ja kuuntelen Nationalia. Olo on aika raukea, joskin tätä se ei ole ollut koko viikonlopun. Tiki on nimittäin ystäväporukkansa kanssa Joensuussa viettämässä pikkujouluja. Teemana on ollut maailmanloppu, ja olen seurannut tapahtumien kulkua pikkujoulujen järjestäjän Insta Storystä  – on ollut vähän kateellinen fiilis, koska niillä on näyttänyt olevan niin törkeän hauskaa siellä.

Viimeksi Tiki oli samalla porukalla marraskuun alussa viikonlopun Oulussa harrastamassa kulttuuria. Arvostan sitä, että tuo yliopistosta lähtöisin oleva kaveriporukka järjestää itselleen kaikenlaista hauskuutta ja tapaa toisiaan. Ja samaan aikaan se on ikävä kyllä minulta pois, sillä tämä on kuukauden sisään jo toinen viikonloppu, kun olen kahdestaan 2-vuotiaan uhmaikäisen kiukkupetterin kanssa. 

Perjantaiaamuna, kun olin tapaamassa Alpun kanssa siskoani Sofiaa ja hänen tytärtään puistossa (teen nelipäiväistä viikkoa, niin perjantait on meillä vapaina), mulle tuli sellainen olo, etten selviä tästä viikonlopusta kaksin lapsen kanssa. Alpun pukeminen talvivaatteisiin oli ollut niin hankala ja aikaa vievä prosessi, että kun näin Sofian puistossa, purskahdin itkuun ja sanoin, että nyt en enää jaksa. Sofia halasi mua pitkään ja puhui lohdullisesti. Ja vielä parempaa: laittoi eilen illalla viestiä, jossa kysyi, voisiko Sofia ja Sampo ottaa Alpun mukaan uimahalliin, kun olivat menossa nyt tänä aamuna. 

Ja niinpä minä olen nyt saanut olla koko aamun tässä rauhassa ja juoda ensin kahvia ja sitten glögiä. Olo on taivaallinen. 

Tämän tuokiokuvan pointti on selittää, että vaikka kuinka minua välillä ärsyttäisi, että Tiki lähtee rientoihinsa ystäviensä kanssa, niin kyllä sen vain pitää lähteä. Lapsen saamisen jälkeen pitää olla aikaa ylläpitää myös vanhoja ihmissuhteita. On molemmille tosi haitallista, jos lapsen myötä kummankin täytyy hautautua kotiin, jolloin ystävyydet hiipuvat. Siitä olisi haittaa ihan jo nykyhetkessä, sillä ystävät ovat iso elämässä voimavara, saati sitten tilanteessa, jossa me joskus eroaisimme.

On myös minun asiani pyytää apua itselleni tällaisina hetkinä. Ylipäänsä tämän perheen pyörittämisen ei tarvitsisi olla niin vahvasti vain kahden aikuisen harteilla. Se voisi jakautua laajemminkin. Sofia valitti, että minulla on vain niin vahva pärjäämisen tarve ja sellainen "en pyydä apua ennen kuin luuhistun maahan" -asenne, että ihmiset eivät tajua tarjoitua. Ja jännästi melkein aina kun pyydän, saan sitä apua. Jotenkin silti vain hävettää pyytää jotakuta hengailemaan Alpun kanssa vähän aikaa, koska itse olen lapseni hankkinut, niin täytyy kantaa seuraukset. 

Tällainen ydinperheajattelu, että perheen kesken on ilman muita aikuisia pärjättävä, vaikuttaa ihan joka suuntaan - huonolla tavalla. Se voi johtaa esimerkiksi tuollaiseen miesansaan, jossa mies ei sitten enää jaksa raskaan perhearjen lisäksi enää viritellä sosiaalisia suhteita. Kyllä ystävyyden ylläpitäminenkin on välillä vaivalloista, kuten vähän aikaa sitten paasasin

Tuntuu myös siltä, että nykykulttuurissa on naisia rohkaistaan enemmän pitämään sosiaalisia suhteita yllä. Välillä se on iso taakkakin, että perheen nainen kokee velvollisuudekseen olla yhteyksissä myös miehen sukuun, järjestää pariskuntailtoja ja hoitaa lapsitreffejä myös puolisolleen. Minä en ole yksinkertaisesti yhtään lähtenyt tällaiseen (joskaan sitä ei ole erityisesti minulta myöskään vaadittu). Tiki hoitakoon omien sukulaistensa lahjat sun muut ja järjestäköön itselleen seuraa Alpun kanssa ja ilman. Minun tehtäväni on vain mahdollistaa tämä eikä seistä tiellä esimerkiksi kieltämällä häneltä ystävien tapaamista.

Olen itse vastavuoroisesti menossa ensi viikonloppuna Hankoon ystävieni kanssa, joten kyllä nämä meidän omat viikonloput tasaantuvat. Tällaisten viikonloppujen aikana on mielestäni todella tärkeää olla uhriutumatta ja lähettämättä toiselle esimerkiksi videokuvaa lattialla riehuvasta lapsesta – ellei kyse ole sitten huumorista. Mun on tämän viikonlopun aikana monta kertaa tehnyt mieli kertoa Tikille, miten rankkaa on, kun lapsi haluaakin vielä hampaiden harjauksen jälkeen syödä sängyssä yhden leivän, mutta olen joka kerta onnistunut välttämään kiusauksen. Ja joka kerta ollut todella tyytyväinen itseeni, sillä kolmen minuutin jälkeen ei ole enää ärsyttänyt niin paljon, vaikka lapsi mutustaakin rieskaa vielä unenpöpperössä.

Näin ei todellakaan ole aina, vaan olen laittanut whatsapissa semmosta katkeruuden settiä menemään, ettei toiselle jää oikein mahdollisuutta nauttia hyvillä mielin omasta ajastaan. Mikä taas helposti johtaa siihen, ettei sitten lähde seuraavalla kerralla, kun kutsutaan vaan jää velvollisuudentuntoisesti perheen luo. Toki pitää olla tasapaino: jos toinen ei ihan oikeasti jaksa, niin sitten ei jaksa ja silloin pitää joustaa. Mutta noin lähtökohtaisesti ajattelen, että lapsiperheiden vanhempien yksinäisyyttä voi ehkäistä niin, kannustaa toista lähtemään ja pitää itse vähän mölyt mahassa. 

Uskon, että ensi viikonloppuna en itse saa yhtäkään uhriutumisviestiä, vaan sellaisia kuvia, joissa Alppunen naureskelee milloin milläkin joulutorilla. 

Nyt jatkan glögin juomista ja Last Christmasin kuuntelemista. En vain saa kummastakaan tarpeekseni!

 

Tuntuuko, että saat viettää tarpeeksi aikaa ystävien seurassa?

 

Lue myös:

Yksinäisyys on viheliäs mulkku

Roolien vaihto parantaa parisuhdetta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit

Silke

Ajattelen ihan eri tavalla kuin sinä. Olen taaperon kanssa erittäin paljon kahdestaan iltaisin ja viikonloppuisin, johtuen puolison epäsäännöllisistä työajoista. Tähän vielä lisäksi miehen oma aika ja omat menot.
Tietty hermo menee, jos lapsi on kipeä, tai itse olen, mutta mulle lapsen kanssa kotoilu joko miehen seurassa tai ilman, on ihan parasta laatuaikaa, just sitä mitä elämältä haluan. En näe perhe-elämää, minään uhrautumisena tai rangaistuksena, lapsi oli toiveideni täyttymys. Asia olisi ehkä eri, jos lapsia olisi enemmän tai jos työni olisi stressaavaa. Mielestäni on ihan luonnollista, että perheen perustamisen jälkeen lapsi ja parisuhde on ykkössijalla ja ystävien kanssa ollaan sitten kun ehditään.
Tämä ei siis ole mitään kritiikkiä tai paheksuntaa ketään kohtaan, vaan vain erilainen kokemus asioista.

Juliaihminen
Juliaihminen

Sehän on vain mahtavaa, jos oma koti ja lapsi riittää seuraksi. Itselleni ei mitenkään tahdo riittää, vaikka lapsi on myös minulle toiveiden täyttymys ja menee ykkössijalla elämässä. En itsekään näe perhe-elämää minään uhrautumisena, vaan nimenomaan kivana asiana - ja josta tulee vielä palkitsevampaa ja tasapainoisempaa, kun on myös ystäviä ympärillä.

Ajattelen, että siihen helposti luisuu, että kaverisuhteet jää, ja siksi pitää vähän satsatsa ja nähdä vaivaa siihen, että elämässä on muutakin sisältöä kuin lapsi ja puoliso.

Mouse house (Ei varmistettu)

Meitsi on kotihiiri. Rentoudun ruokaa laittaessa, musiikin soidessa taustalla ja tykkään puuhata lapsen kanssa kaikkea. Minä hoidan pääsääntöisesti ulkoilut jne lapsen kanssa aamuisin, mies jää kotiin nukkumaan ja yleensä laittaa paikat sillä aikaa kuntoon.
Mies taas on kyläluuta, jolla on laaja kaveripiiri useiden harrastusten kautta ja on muutenkin sellainen kiva tyyppi.
Mies ei koskaan sano ”ei” kavereilleen. On aina menossa ja luottaa siihen, että meitsi hoitaa. Ja yleensä hoidankin, kunnes keittää yli ja ärsyttää.
Välillä kesäisin pitää miehelle sanoa hänen menoistaan, kun on 6. iltaa pois kotoa (golf, tennis, kaveritapaamiset, työmenot jne). Sitten hän taas muistaa et mistä onkaan kysymys.
Minä käyn harvemmin missään ja tapaan kavereitakin harvemmin, mutta kun sovin jotain omia menoja, en edes kysy sopiiko ne miehelle, hän pistää ne sopimaan, koska kotihiiri ja kodin CEO ja COO.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itselläni ei ole vielä lapsia, mutta monilla kavereilla ja varsinkin miehen kavereilla on. Miehen kaverit tuntuu kadonneen kokonaan johonkin kuplaan. Omanikin osittain, mutta vähemmän. Ehkä miehille tosiaan lapsen ja kavereiden, varsinkin lapsettomien, kanssa hengaus yhtä aikaa on jotenkin "kulttuurisesti mahdoton" kombo. Harmillista kyllä. Harmittaa myös näin lapsettomana, että niin moni muutenkin käpertyy ydinperheeseen ja unohtaa ensimmäisiksi vuosiksi muun maailman. Toki ymmärrän että jaksaminen on kortilla, mutta en kyllä oletakaan että vauvaperhe tekisi illallisia tms, ihan vaivaton oleskelu riittäisi tai voisin vaikka itse viedä ruuat mukanani, mutta jotenkin tuntuu että moni ajattelee, että kaiken pitää olla tiptop tai ei voida nähdä ollenkaan - ja se johtaa siihen ettei nähdä ollenkaan. Lapsen yrittäminen on itselläkin kohta mielessä niin nämä teemat ahdistavat aika paljon, kuten viestistä voi varmaan aistia :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Oma kokemukseni on, että kaverit säilyvät kyllä, jos vain haluaa niin. Ihan kaikkeen ei enää ole aikaa, mutta yllättävän moniin juttuihin kuitenkin on! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

TÄMÄ! Miksi on yhä niiiin paljon tavallisempaa nähdä porukka naisia tekemässä yhdessä jotakin noin että osalla on lapsia mukanaan (osalla! kaikilla ei tarvitse olla!) kuin että miehiä näkyis samanlaisina iloisina (ja välillä toki väsykiukkuisina) porukoina?

Juliaihminen
Juliaihminen

Todella hyvä kysymys! Tämä on kyllä asia, jonka todella soisi muuttuvan.

Aesr (Ei varmistettu)

Itse myönnän, että olen nähnyt kavereita vähemmän nyt pienen lapsen kanssa. Osaksi johtuu väsymyksestä, aikatauluista ja haalareiden pukemis-ahdistuksesta, mutta osaksi siitä etten aina tunne lastani tervetuulleeksi. Usein kaverit pyytelevät kahviloihin istumaan tai vaikka joogaan (ei kiitos 1,5 vuotiaan kanssa), kun minulle sopisi mielummin leikkipuisto (en kehtaa edes ehdottaa tähän aikaan vuodesta) tai jonkun koti :D
Lisäksi lapsi menee kasilta nukkumaan, joten kotona pitäisi olla viimeistään seitsemältä. On hassua, että suurimman osan illoista olen yksinäinen, tylsistynyt ja lapsen kanssa kaksin kotona, mutta en oikein jaksaisi lähteä kaupunkiin raskaan päivän päätteeksi enkä aina viitsi pyytää kavereita tänne, kun ei ihan keskustassa asuta. Myös lapseni oikeus on mielestäni rentoutua ilta kotona! Näistä syistä valitettavasti lapsettomia kavereita ei tule niin paljon nähtyä :/

Vierailija (Ei varmistettu)

Mut ehkä lapsi voi silloin tällöin nukahtaa muuallekin kuin kotiin? :) Emännöin juuri viikonloppuna illanistujaisia, joissa puolitoistavuotiaan piti alunperin vanhempineen lähteä kotiin nukkumaam kasilta. Lopulta kuitenkin ilta venähti pari tuntia pidemmäksi, kun lapsonen peiteltiin yksiön sänkyyn ja puheensorina ympärillä jatkui.

Pointtina siis lähinnä se, et vaikka rutiinit ovat tärkeitä, niin niistä voinee silloin tällöin luistaa ja kenties yllättyä iloisesti.

Torey
Näissä neliöissä

Kai tässäkin voi olla lapsissa eroja. Me ollaan menty ja kyläilty entiseen tapaan lasten synnyttyäkin ja meidän lasten kanssa se on sujunut ongelmitta. Mutta ei se silti välttämättä kaikilla ole yhtä helppoa. Jollain lapsella voi rutiinien rikkomisesta mennä rytmit sekaisin jne. niin että siitä kärsitään sitten viikko jälkikäteenkin vielä. :)

Yritetty on (Ei varmistettu)

Mä yritin olla sellainen äiti, joka olisi voinut jäädä illallisille taaperon kanssa yömyöhään ja laittaa sen ipana nukkumaan vieraspetiin ja kantaa se lähtiessä taksiin. Yritin kyllä. Se hemmetin ipana ei ollut yhtä rennonletkeä kuin mutsi. Se ei oikein meinannut nukahtaa sinne vieraaseen paikkaan, ja sitten se valvoi niin pitkään että siitä kärsittiin sitten seuraava viikko jne jne. Oli helpompi vaan olla oikeaan aikaan himassa. Mun siskon ipanat oli niitä jotka nukahti isäntien ja emäntien makuuhuoneeseen ja ne kannettiin nukkuvina taksiin ja sieltä nukkuvina omiin sänkyihin. Ja ne oli seuraavana aamuna ihan Ok. Mun kersa taas ei ollut samanlainen

K_ (Ei varmistettu)

Pokemon Go osui meidän perheelle just sopivaan aikaan, jännästi ne miehen lapsettomat kaverit oli ihan eri lailla motivoituneita hengailemaan leikkipuistoissa kun pelasivat samalla :D. Ja yhtä lapsosta nyt vielä vahtiikin samalla kun vähän pelailee ja juttelee. Toivottavasti jatkossakin löytyy vastaavia kaikille sopivia puuhia.

äitiyskoe
Äitiyskoe

Mä suosittelen kutsumaan lapsettomia kavereita iltaisin vaikka syömään töiden jälkeen (siis ihan teille kotiin) tai viikonloppuna hengailemaan (ja syömään). Ainakin sinkut usein arvostaa jos saa syödä jonkun kanssa! Mut siis pointtina, että kutsu vaan teille, mun mielestä se on harhaluulo ettei kaverit voisi tulla. Tietty ei aina tarttee kutsua isoa porukkaa, eikä niiden kavereiden tarvitse loputtomiin viipyä. Mutta meillä ainakin toimii hyvin niin, että arkena kaverit voi tulla suoraan töistä (siis noin viideltä) ja hengailla siinä hetken ja sittenhän ne jo lähtee pois kun meillä alkaisi iltatoimet. Viikonloppuna saatetaan laittaa porukalla ruokaa tms. Itsekin ennen lapsen saamista mielellään vietin jonkun viikonloppuisen iltapäivän tai vaikka koko päivän aina silloin tällöin osana lapsiperhe-elämää. Kun oli paikalla useamman tunnin niin johan siinä ehti vähän riehuttaa lapsia mutta myös jutella aikuisten kanssa.

Tälleen ei-ydinperheessä elävänä sanoisin että se ydinperhe saattaa ulkopuoliselle vaikuttaa vähän suljetulta piiriltä, että niillä on aina ne perheen omat menot jotka täyttää kaikki päivät eikä minua sinne kaivata mukaan (ei silloin kun kyse oli vain minusta eikä nyt kun mulla on lapsi). Siksi sitä helposti jää vähän odottelemaan, että pyydettäisiin mukaan, eikä itse saa mitään ehdotettua.

paulahelena
ALUAP

Me ei kyllä rajoteta toistemme menoja yhtään (paitsi mä ite omiani kun huomaan et alkaa olla vähän turhan moni ilta buukattuna ). En myöskään muista et oltais kumpikaan ikinä lähetetty mitään syyllistävää ”onpa raskasta” -viestiä tän 5 vuoden vanhemmuuden aikana. Mut me käytetään myös tosi sumeilematta isovanhempien hoitoapua, en muista et olisin kovin montaa yötä ollut kahen lapsen kanssa yksin kotona.
Kaikesta tästä huolimatta haluisin kyl nähä ystäviä enemmän, usein mun menot on jotain ihan muuta :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Ollapa ihminen, joka ei olisi koskaan lähettänyt puolisolle yhtään onpa raskasta -viestiä! 

Minna Uu (Ei varmistettu)

Muistelen, että on ihan tutkittu juttu, että länsimaisessa kulttuurissa sukulaisuustyö on enimmäkseen naisten vastuulla. (Jotain antropologista tutkimusta siteerattiin tähän liittyen joskus Hesarissa, mutta en nyt löydä linkkiä.) Siis että oletetaan naisen olevan perheessä se, joka ylläpitää suhteita myös miehen sukuun ym. Itse en ole tähän lähtenyt, ja tuntuu että sitä vähän paheksutaan siellä suvun puolella. Voisi helposti ajatella, että sama toimii myös ystävyyssuhteissa esim. perheiden välisten tapaamisten järjestämisessä (metatyö täs moro). Surullista, että miehillä keskenään varmaan monesti yhteydenpito jää heikommaksi. Mistä tämä mahtaa johtua? Mikä kulttuurinen tausta siinä on?

Vierailija (Ei varmistettu)

Tunnistan kyllä tämän, mutta itsekin olen sanoutunut irti sukulaisuustyöstä. Ihan suoraan siis miehelleni joskus sanoin että minun asiani ei ole soitella hänen äidilleen tai päättää milloin menemme hänen kotonaan käymään. Saatika sitä ostetaanko hänen perheenjäsenilleen lahjoja, autan kyllä lahjan valinnassa jos mieheni pyytää. Anoppini on vähän sellainen että hänen sanomisistaan pitäisi ymmärtää tulkita piiloviestejä ("Ei mulle tarvi mitään joululahjaa, ihan turhaa" = "jätäpä ostamatta niin muistan sen hautaan asti"). Mulla ei riitä hermo aikuisten ihmisten hyysäämiseen ja ajatusten lukemiseen, siksi on parempi että pysyn hieman loitommalla. Pysyy välit sivistyneenä :D

Maria Hakkarainen
Villiviini

Varmasti on näin, että miehillä on usein vähemmän läheisiä ystäviä kuin naisilla, mutta mä olen huomannut omassa kaveripiirissäni myös sellaisen "naisansa"-ilmiön. Monille kavereille (ja myös kyllä itselleni) on käynyt parisuhteen löytyessä niin, että he ovat alkaneet tehdä kaiken mahdollisen yhdessä poikaystäviensä kanssa, eikä kavereiden kesken hengailulle tahdo jäädä enää kauheasti aikaa.

Tää on nyt tosi mutuilua, mutta luulen että se voi liittyä juuri ensimmäisiin parikymppisenä koettuihin "vähän vakavampiin" parisuhteisiin, joissa esim. asutaan ensimmäistä kertaa toisen kanssa. Rakastumisen tunnekin voi olla niin vahva, että voi oikeasti tuntua siltä, ettei tarvitse ketään muita ihmisiä kuin sen yhden. Musta ihan jokaisen parisuhteessa olevan olisi siis hyvä pitää myös ystävyyssuhteet lämpiminä, koska ne todennäköisesti jatkuvat senkin jälkeen, jos/kun parisuhde päättyy. Ja myös siksi, että parisuhteeton ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi, kun seurustelevat kaverit viettävät niin ison osan ajasta kumppaniensa kanssa.

Helena342 (Ei varmistettu)

Tässä oli tosi hyviä asioita tuotu esille. Olen niin samaa mieltä siitä, että omien ystävyyssuhteiden ylläpito on tärkeää siksi, että on turvaverkko. Ei mieheni jaksa kuunnella kaikkia huoliani tai pohdintojani, eikä hänen tarvitsekaan. Ja en halua olla se, kenen ystäville tulee hylätty olo siksi, että minulla on parisuhde ja heillä ei. Lapsiperhe-elämä on varmasti hektistä ja kiireistä, mutta en itse uskaltaisi unohtaa ystäviäni ja jättää yhteydenpitoa heihin! Tietysti koko päivän hengailut ei ehkä onnistu, mutta on paljon muitakin tapoja olla yhteydessä ja osoittaa kiinnostusta ystävän elämään :)

kartsuu (Ei varmistettu)

Täyttä asiaa! Ja tämä miesansaan putoaminen pätee myös muulloin kun erotilanteen sattuessa. Omat vanhempani ovat juuri jääneet eläkkeelle ja olen ollut hurjan iloinen siitä, että heillä tuntuu koko ajan olevan menoa ja erinäisiä kulttuuririentoja ystäviensä kanssa. Eläkeelle jäädessä saattaa nimittäin myös käydä niin, että huomaakin jääneensä aivan yksin sillä se työporukka ja sieltä saadut sosiaaliset kontaktit eivät olekaan osa jokapäiväistä arkea.

Helena354 (Ei varmistettu)

Kiinnostavaa pohdintaa sekä sun tekstissä että kommenttiboksissa.
Olen nyt raskaana, ja olen pohtinut jo etukäteen samoja teemoja. Meillä molemmilla miehen kanssa olisi toive, että molemmilla olisi joku oma harrastus ja joitain menoja myös lapsen syntymän jälkeen. Tietysti sen suunnitteleminen on vielä tässä vaiheessa helppoa, mutta ainakin jotenkin aiotaan tämä toteuttaa.
Minua pohdituttaa omassa ystäväpiirissä se, minkä takia osa äideistä haluaa ottaa lapsen joka paikkaan mukaan? Esim. ollaan sovittu menevämme kaupungille kiertelemään ja kahville, niin ystäväni ottaa 3v lapsensa mukaan. Tiedän, että hänelle olisi isän lisäksi muitakin hoivaajia tarjolla, mutta äidin puheesta saa sellaisen kuvan että hän itse haluaa ottaa lapsen mukaan eikä halua olla hänestä erossa paria tuntia? Sitten iltapäivä menee siinä, että 3 v juoksee kauppojen käytävillä ja piiloutuu rekkien taakse, ja kahvilla istuminen menee lapsen viihdyttämiseksi ja kiukuttelun kuuntelemiseksi, ja myös lapsen äiti on kiukkuinen ja stressaantunut. Tämä on tapahtunut siis useita kertoja.
Osaisiko joku hieman avata tätä ajatusmaailmaa? Haluaisin ymmärtää ystävääni paremmin, mutta en oikein uskalla ottaa asiaa hänen kanssaan puheeksi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä kommentti, itse mietin ihan samaa (olen parikymppinen, jonka kaveripiirissä nyt eka äiti). Ja ymmärrän että aina ei toki ole hoivaajia tarjolla, mutta juuri tämä että itse ei halua olla erossa paria tuntia, vaikka on siis kuitenkin päivät kotona lapsen kanssa. Jään odottamaan mielenkiinnolla vastauskia!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kaveri ei ehkä tiedä, minkä tyyppisestä olette sopineet tai mitä odotat? Eli, tyyliin rentouttava shoppailuiltapäivää aikuisten kesken vai arkisempi tapaaminen, johon myös lapsi/hänen mukana tuleva hästääminen mahtuu mukaan. Meidän kaveriporukassa on tapana etukäteen sopia tai mainita , ovatko lapset mukana vai eivät, eli "voin lähteä mielelläni mukaan, mutta joudun ottamaan/ otan Valtterin mukaan, onko ok" "ottaako muut lapset mukaan?". Tosin lähes kaikilla on lapsia.

Kyse voi olla siis ihan vain siitä, että kaverisi ei ole tullut ajatelleeksi asiaa.

Tyrkyttäjä (Ei varmistettu)

Minä en myöskään ymmärtänyt yhtä kaveria, jonka aina piti tyrkyttää lapsiaan minulle. Minulle tuli sellainen olo että hän oli päättänyt että minun tulisi olla läheinen hänen lastensa kanssa, kysymättä minulta.

Vuosien varrella oli monta juttua, kun asia häiritsi. Ja häiritsi vielä senkin jälkeen, kun olin saanut oman lapsen, jota en missään nimessä halunnut ottaa mukaan, sen kerran kun tapasin ystävää kiireellisen arjen keskellä. Mutta hänpä ilmoitti useasti viime tinkaan, että xx on hänellä mukana. Tai että menin hänen kanssaan tapaamiseen, siellä olikin joku lapsista mukana. Ja kyse ei ollut siitä, etteikö lasta olisi voinut jättää kotiin. Oli vaan ”halunnut” ottaa lapsen mukaan.
Minua usein ärsytti, mutta miten sen olisi voinut sanoa ystävällisesti?
Viime vuonna sanoin asiasta ensimmäisen kerran ja hän suuttui. Välit viilenivät ja en ole enää tekemisissä ko kaverin kanssa.

Helena354 (Ei varmistettu)

Kiitos kommentista. Luulen,että asia on juurikin näin - hän ei ehkä ole tullut ajatelleeksi asiaa ja hän on tottunut siihen lapsen jatkuvaan häsellykseen, eikä se häntä sitten niin häiritse. Kuitenkin äiti itsekin vaikuttaa lapsen läsnäolosta stressaantuneelta (esim tiuskii minulle ja lapselle), minkä takia olenkin pohtinut tuota, onko 3v lapsi aina pakko ottaa mukaan. Hän kyllä etukäteen aina ilmoittaa lapsen olevan mukana, ei tule ns yllätyksenä vasta sitten kun nähdään. Tarkoituksena on ollut mennä lounaalle/kahville yhdessä juttelemaan kuulumiset.
Taitaa olla kyse siis erilaisen elämäntilanteen luomista asioista, yritän jatkossa ajatella tältä kantilta. Olen siis itse vielä lapseton.

nik (Ei varmistettu)

Minä olen pitänyt visusti huolen siitä, että en jurnuta miehelle sähköisesti elon rankkuudesta hänen ollessa reissussa. Tiedän miten se vaikuttaa minuun päinvastaisessa tilanteessa, enkä halua pilata toisen reissua. Enkä oikeastaan jurnuta edes reissun jälkeen. Silloin olen yleensä jo unohtanut huonot hetket. Jotenkin mulle on itsestäänselvää, että tottakai niitä paskoja hetkiä mahtuu jokaiseen päivään, mutta ne nyt vaan tulee ja menee. Siippa kysyy "miten meni?" ja minä vastaan "perusmeininki, aivan jees." Sitten myöhemmin voi tulla jossain aivan muussa yhteydessä esiin esim. joku aamu, kun kaikki meni umpisurkeasti (känkkäränkät, maitolasi rikki, vaatteet hukassa, jotain ikävää työmaalla jne.) ja siippa ihmettelee, että "Sinähän sanoit, että kaikki meni kivasti?" Ja oon että, "no niin, no mutta tuohan on tuota normihommaa, en minä niitä seuravana päivänä muista." :'D

Mies taas ennen kertoili hyvät ja huonot hetket. Hän tosin ei tehnyt sitä avautumisen tai myötätunnon tarpeesta vaan jotenkin ajattelee minun haluavat sitä raportointia. Hän myös on usein huolissaan omasta jaksamisestaan minun lähtiessä reissuun. (Ja minun jaksamisesta itse lähtiessään.) Miettii ääneen esimerkiksi että, "Toivottavasti muksut ei heräile yöllä yhtä paljon kuin toissayönä painajaisiin, ja saankohan tarpeeksi unta, että jaksan" jne. Ja mietin silloin, että "kamoon! miksi tuota pitää ääneen miettiä?!" Itse en jotenkin osaa näitä etukäteen ressailla samalla tavalla. Kun hän miettii minun jaksamistani, vastaan, että ei meillä oo kuule mitään hätää. Toivoisin häneltä myös samaa suhtautumista eikä kauhuskenaarioiden pyörittelyä ääneen. Oon sittemmin sanonut, että en tarvi realistisia tilanneraportteja. Jos kellään ei ole pää kainalossa, niin ei minun tarvi tietää kuka riiteli kenenkin kanssa ja mistä ja kuka heräs liian aikasin. Nykyään raportointia tuleekin lähinnä kivojen kuvien muodossa. Tässä on meillä ehkä vähän tällainen optimisti/pessimisti-ero luonteissa. Vaatii vähän suhtautumista. :D

nimim. 5-vuotiaat kaksospojat elämää rikastuttamassa

Lilyana (Ei varmistettu)

Ihana teksti! Meil menee toisin päin, mies saa kaverinsa vaikka tunnin parin varoitusajalla esim illanviettoon, kun itte pitää suunnitella viikkoja, jos ei kuukausia etukäteen, kun naisten kalenterit on niin täynnä. Sellaiset kahvittelut ja puistoilut toki järjestyy nopeastikin onneks :)

LKH (Ei varmistettu)

Meillä ei ol poikaystävän kanss lapsia ja epäilen tuleeko koskaa. Meillä menot on aikalailla toisinpäin, tunnen välillä jopa itse yksinäisyyttä. Minullakin on hyviä ystäviä, mutta suuren kaverijoukon sijaan vain ne muutamat sydänystävät on sellaisia, joita jaksan ja haluan nähdä.
Mielelläni olisin kotona vain miehen kanssa. mutta hänellä riittää tekemistä kavereiden kanssa, sen lisäksi että tekee pitää päivää töissä.
En varmaan koskaan ole tavannut tyyppiä joka tuntee yhtä paljon ihmisiä, sama se missä mennään tai ollaan niin aina joku hänen tuttu lötyy. Itse olen selvästi enemmän introvertti ja harvemmin tulee lähdettyäkään mukaan, vaikka tiedän aina olleeni tervetullut. Kaipaisin enemmän kahdenkeskeistä aikaa ja välillä surettaa että ollaan tältä osin tosi epätasapainossa :(

marjaraj (Ei varmistettu)

Täytyypä myöntää, että tämä postaus avasi silmiä aika paljon. Meidän arki on järjestetty niin, että 1,5-vuotias pieni on neljä päivää viikossa hoidossa, minä töissä kolme päivää ja mies neljä päivää. Nelipäiväiseen hoitoviikkoon on siirrytty ihan äskettäin, joten olen viime aikoina totutellut - ja kyllä, nauttinut suunnattomasti kokemuksesta - yhteen päivään ihan vain itsekseni. Miehen nelipäiväinen viikko oli yhdessä sovittu juttu, mutta se mikä jäi keskustelematta, on yhden ylimääräisen vapaapäivän käyttötarkoitus. Minä olin olettanut, että se on sitten myös perheaikaa ja sitä tasataan, kuten viikonloppuja ylipäänsä ja mies halusi aikaa tehdä myös muuta kuin töitä tai hoitaa lasta (aavistuksen kärjistettynä, mutta pointti kuitenkin tämä). Kumpikaan meistä ei ole mikään mahdoton social butterfly ja viihdymme hyvin kotona, joten harvemmin riittää energiaa arki-iltoina järjestellä menemisiä ja kavereiden tapaamisia.

En usko, että mies on varsinaisesti ajatellut miesansaa ja sen välttelyä tavoitellessaan yhtä päivää viikossa enemmän itselleen ja omille tekemisilleen, mutta kyllähän siinä toteutuu myös se, että rakentuu muutakin elämää, johon ei aina liity vaimo, lapsi tai työ. Ehkäpä tästä pitää ottaa itse opikseen ja lakata uhriutumasta siitä, että toinen haluaa omaa aikaa ja on valmis sitä vaatimaan tarvitessaan. Lisäksi voisin myös opetella itse vähän samanlaista asennetta:) Myönnettäköön, että tilanteeseen on myös helpompi sopeutua nyt, kun itselläkin on se yksi päivä, kun voi suunnitella esim. asioinnit ilman lasta.

Siitä annan sekä itselleni että miehelle pisteet, että toisen ollessa illanvietossa tai yöreissulla, valitusviestejä ei tule. Jos jotakin kuuluu, sitten on oikeasti hätätilanne ja jotakuta viedään sairaalaan.

Peninkuuluma

Mä näin lapsettomana toivoisin että lapselliset kaverit lakkais niin kauheasti stressaamasta mitä mieltä mie oon siitä vauvasta. Jos he kaipaavat seuraa niin tuun mielelläni keittämään sun luo ne kahvit ja voidaan vaikka käydä lykkimässä sitä vauvaa ulkona, pyykätä ja tehdä vauvaruokia! Mä autan ihan mielelläni, koska tuleehan siitä mullekin sellainen lämmin fiilis että mua tarvitaan vielä. Ei kenenkään elämä ole mitään ainaista seikkailu-juhlaa ja kyllä se lapsetonkin tekee mielellään ihan tavallisia asioita. Se pointti siinä kyläilyssä on olla sen rakkaan ystävän kanssa. :)

äitiyskoe
Äitiyskoe

Just näin! Mun monet tutut valittelee, ettei voi pyytää ketään lapsenvahdiksi kun ei heidän kaverit tykkää lapsista, tai ettei heidän kaverit ole pyytäneet saada ottaa lasta syliin että ei varmaan tykkää siitä - mutta entäs jos eivät ole edes kysyneet? Ainakin omassa kaveriporukassa nyt kolmekymppisenä kaikkien elämä on suurimmalta osin aika tavallista olemista, oli lapsia tai ei. Ihan samalla tavalla viikonloppuisin laitetaan ruokaa, siivotaan ja ehkä vähän ulkoillaan - sitten joskus on jotain juhlia. Kaikkia väsyttää, työt tai lapset tai joku. On sitten eri asia jos vierailija kysymättä hylätään pitkäksi aikaa leikkimään kahdestaan lapsen kanssa, mutta jos kysyy selkeästi vaikka että "haluatko tulla päivänä x hengailemaan mun ja lapsen kanssa", niin kyllä kai se lapseton kaveri osaa kieltäytyä jos ei huvita.

Ida Wallace (Ei varmistettu)

Lonely life is very difficult and all the time we feel mood less. That’s why to make a good friends and maintain long relationships with friends are really wonderful things which also make our life cheerful. That’s why always be happy and spread happiness to others.

IDA,
Serve economics assignment help - http://www.assignmenthelpfolks.com/economics/ as an assignment writer to Australian students at Assignment Help Folks with moderate rates.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mielenkiintoista settiä! Pisti pohtimaan omaa elämäämme. Itse oon tottunut jo lapsena siihen, että ystävät vaihtuvat asuinpaikan ja elämäntilanteen mukaan, ja perhe on se, mikä pysyy; me on muutettu paljon mun isän työn perässä. Mies puolestaan eli koko lapsuutensa ja nuoruutensa samalla paikkakunnalla, kunnes muutti yliopisto-opintojen perässä pois. Hänellä on ystäväpiiri, jonka kanssa hän on tekemisissä ihan päivittäin Whatsappissa, vaikka näkevät harvoin. Ovat olleet lapsesta asti läheisiä.

Oon tutustunut mun tällä hetkellä läheisimpiin ystäviin opiskelujen kautta kymmenisen vuotta sitten, mutta nyt tuntuu, että nuo ystävyyssuhteet ovat alkaneet hiipua. Muutettiin kolmisen vuotta sitten töiden ja vähän myös sukulaisten perässä pikkukaupunkiin, ja mun lähimmät ystävät asuvat 100 kilometrin päässä - miehen vielä kauempana. Nähdään kumpikin omia ystäviämme tosi harvoin, kun kaikilla on kiireinen arki jne. Minusta on ihan luonnollista, että hiipumista tapahtuu ja samalla esimerkiksi nykyiset työkaverini alkavat tuntua läheisemmiltä, oikeastaan jo ystäviltä. Opiskeluystävien kanssa sen sijaan ollaan koko ajan harvemmin tekemisissä, ja huomaan olevani osittain pihalla heidän elämistään. Mies taas on aivan yhtä läheinen omien ystäviensä kanssa kuin aina ennenkin, vaikka välimatkaa on. Tavallaan siis kai hänellä on paremmat tukiverkot kuin mulla: löytyy luottoystävät, joille purkaa sydäntään. Mun tilannetta kai kuvaa parhaiten se, että yksi syy olla järjestämättä häitä on, etten tiedä, kenet tai keitä haluaisin kaasokseni :D Kun ei ole oikein ketään niin tärkeää (kuulostaapa surulliselta, kun sen noin sanoo!).

Toisaalta taas mulle on alkanut kertyä täältä nykyisiltä huudeilta kavereita juuri esimerkiksi työn kautta. Ei sydänystäviä, mutta sellaisia, joita voisin joskus kuvitella näkeväni vapaa-ajallani (harvoin kyllä tehdään niin). Miehellä sen sijaan ei ole täällä oikein ketään, jota tavata. Hänelle kai riittää, että voi jutella tuttujen ja turvallisten ystäviensä kanssa somessa joka päivä. Itse taas oon aina kokenut hankalaksi pysyä läheisinä, jos nähdään harvoin. Mulle on helpompi luoda uusia ihmissuhteita kuin ylläpitää kaukana olevia. Kaiken tämän pohdinnan päätteeksi miesansa siis on kuin onkin olemassa myös meillä?!

Kommentoi