Miesansaan astuminen pelottaa

glögi ja piparit.jpg

Hesarissa on vietetty yksinäisyysviikkoa, ja olen lukenut suurella kiinnostuksella lasten, nuorten, sinkkujen ja vanhuuden yksinäisyydestä. Tänään lehdessä puhuttiin niin sanotusta miesansasta. Kyse on ruotsalaisesta termista mansfälla, johon kulttuurissamme parisuhteessa ja perheessä elävät miehet tipahtavat helposti: Ihminen ei jaksa pitää perheen ja työn lisäksi enää muita sosiaalisia kontkateja, jolloin ystävät häviävät pikkuhiljaa. Sitten jos tulee ero, ihminen jää yhtäkkiä täysin yksin. 

Kyse ei tietenkään ole vain miehiä koskevasta tilanteesta, juuri aiemmin viikolla Hesari kertoi viisikymppisestä naisesta, joka oli niin ikään pudonnut pitkien parisuhteiden aikana ystäväpiireistä ja nyt sinkkuna eli melko yksinäistä elämää. 

Tunnistan kuitenkin tuon, että tämän tyyppinen yksinäisyys on yleisempää miesten keskuudessa kuin naisten. Homma alkaa jo vauva- ja taaperovuodesta. Minulla oli paljon enemmän seuraa vanhempainvapaalla kuin Tikillä. Tilanne heijastuu edelleen: Minun on suht helppo koska vain soittaa jollekin kaverille ja pyytää häntä lähtemään lasten kanssa puistoon. Tikillä on kyllä muutama tällainen lapsen kanssa puistossa hengaus -kaveri, mutta sen verran vähemmän kuin minulla, että jos yksi tai toinen ei pääse lähtemään spontaanisiti, niin sitten Tiki on yksin. Tämä taas vaikuttaa minun arkeeni siten, että saan paljon vähemmän kotona vietettyä satunnaista omaa aikaa, koska Tikin ei tee mieli lähteä Alpun kanssa ulos samalla tavalla kuin minun. Molemmat häviävät.

glögi ja piparit2.jpg

Tätä kirjoittaessani istuskelen ruokapöydän ääressä yksin ja kuuntelen Nationalia. Olo on aika raukea, joskin tätä se ei ole ollut koko viikonlopun. Tiki on nimittäin ystäväporukkansa kanssa Joensuussa viettämässä pikkujouluja. Teemana on ollut maailmanloppu, ja olen seurannut tapahtumien kulkua pikkujoulujen järjestäjän Insta Storystä  – on ollut vähän kateellinen fiilis, koska niillä on näyttänyt olevan niin törkeän hauskaa siellä.

Viimeksi Tiki oli samalla porukalla marraskuun alussa viikonlopun Oulussa harrastamassa kulttuuria. Arvostan sitä, että tuo yliopistosta lähtöisin oleva kaveriporukka järjestää itselleen kaikenlaista hauskuutta ja tapaa toisiaan. Ja samaan aikaan se on ikävä kyllä minulta pois, sillä tämä on kuukauden sisään jo toinen viikonloppu, kun olen kahdestaan 2-vuotiaan uhmaikäisen kiukkupetterin kanssa. 

Perjantaiaamuna, kun olin tapaamassa Alpun kanssa siskoani Sofiaa ja hänen tytärtään puistossa (teen nelipäiväistä viikkoa, niin perjantait on meillä vapaina), mulle tuli sellainen olo, etten selviä tästä viikonlopusta kaksin lapsen kanssa. Alpun pukeminen talvivaatteisiin oli ollut niin hankala ja aikaa vievä prosessi, että kun näin Sofian puistossa, purskahdin itkuun ja sanoin, että nyt en enää jaksa. Sofia halasi mua pitkään ja puhui lohdullisesti. Ja vielä parempaa: laittoi eilen illalla viestiä, jossa kysyi, voisiko Sofia ja Sampo ottaa Alpun mukaan uimahalliin, kun olivat menossa nyt tänä aamuna. 

Ja niinpä minä olen nyt saanut olla koko aamun tässä rauhassa ja juoda ensin kahvia ja sitten glögiä. Olo on taivaallinen. 

Tämän tuokiokuvan pointti on selittää, että vaikka kuinka minua välillä ärsyttäisi, että Tiki lähtee rientoihinsa ystäviensä kanssa, niin kyllä sen vain pitää lähteä. Lapsen saamisen jälkeen pitää olla aikaa ylläpitää myös vanhoja ihmissuhteita. On molemmille tosi haitallista, jos lapsen myötä kummankin täytyy hautautua kotiin, jolloin ystävyydet hiipuvat. Siitä olisi haittaa ihan jo nykyhetkessä, sillä ystävät ovat iso elämässä voimavara, saati sitten tilanteessa, jossa me joskus eroaisimme.

On myös minun asiani pyytää apua itselleni tällaisina hetkinä. Ylipäänsä tämän perheen pyörittämisen ei tarvitsisi olla niin vahvasti vain kahden aikuisen harteilla. Se voisi jakautua laajemminkin. Sofia valitti, että minulla on vain niin vahva pärjäämisen tarve ja sellainen ”en pyydä apua ennen kuin luuhistun maahan” -asenne, että ihmiset eivät tajua tarjoitua. Ja jännästi melkein aina kun pyydän, saan sitä apua. Jotenkin silti vain hävettää pyytää jotakuta hengailemaan Alpun kanssa vähän aikaa, koska itse olen lapseni hankkinut, niin täytyy kantaa seuraukset. 

Tällainen ydinperheajattelu, että perheen kesken on ilman muita aikuisia pärjättävä, vaikuttaa ihan joka suuntaan – huonolla tavalla. Se voi johtaa esimerkiksi tuollaiseen miesansaan, jossa mies ei sitten enää jaksa raskaan perhearjen lisäksi enää viritellä sosiaalisia suhteita. Kyllä ystävyyden ylläpitäminenkin on välillä vaivalloista, kuten vähän aikaa sitten paasasin

Tuntuu myös siltä, että nykykulttuurissa on naisia rohkaistaan enemmän pitämään sosiaalisia suhteita yllä. Välillä se on iso taakkakin, että perheen nainen kokee velvollisuudekseen olla yhteyksissä myös miehen sukuun, järjestää pariskuntailtoja ja hoitaa lapsitreffejä myös puolisolleen. Minä en ole yksinkertaisesti yhtään lähtenyt tällaiseen (joskaan sitä ei ole erityisesti minulta myöskään vaadittu). Tiki hoitakoon omien sukulaistensa lahjat sun muut ja järjestäköön itselleen seuraa Alpun kanssa ja ilman. Minun tehtäväni on vain mahdollistaa tämä eikä seistä tiellä esimerkiksi kieltämällä häneltä ystävien tapaamista.

glögi ja piparit3.jpg

Olen itse vastavuoroisesti menossa ensi viikonloppuna Hankoon ystävieni kanssa, joten kyllä nämä meidän omat viikonloput tasaantuvat. Tällaisten viikonloppujen aikana on mielestäni todella tärkeää olla uhriutumatta ja lähettämättä toiselle esimerkiksi videokuvaa lattialla riehuvasta lapsesta – ellei kyse ole sitten huumorista. Mun on tämän viikonlopun aikana monta kertaa tehnyt mieli kertoa Tikille, miten rankkaa on, kun lapsi haluaakin vielä hampaiden harjauksen jälkeen syödä sängyssä yhden leivän, mutta olen joka kerta onnistunut välttämään kiusauksen. Ja joka kerta ollut todella tyytyväinen itseeni, sillä kolmen minuutin jälkeen ei ole enää ärsyttänyt niin paljon, vaikka lapsi mutustaakin rieskaa vielä unenpöpperössä.

Näin ei todellakaan ole aina, vaan olen laittanut whatsapissa semmosta katkeruuden settiä menemään, ettei toiselle jää oikein mahdollisuutta nauttia hyvillä mielin omasta ajastaan. Mikä taas helposti johtaa siihen, ettei sitten lähde seuraavalla kerralla, kun kutsutaan vaan jää velvollisuudentuntoisesti perheen luo. Toki pitää olla tasapaino: jos toinen ei ihan oikeasti jaksa, niin sitten ei jaksa ja silloin pitää joustaa. Mutta noin lähtökohtaisesti ajattelen, että lapsiperheiden vanhempien yksinäisyyttä voi ehkäistä niin, kannustaa toista lähtemään ja pitää itse vähän mölyt mahassa. 

Uskon, että ensi viikonloppuna en itse saa yhtäkään uhriutumisviestiä, vaan sellaisia kuvia, joissa Alppunen naureskelee milloin milläkin joulutorilla. 

Nyt jatkan glögin juomista ja Last Christmasin kuuntelemista. En vain saa kummastakaan tarpeekseni!

 

Tuntuuko, että saat viettää tarpeeksi aikaa ystävien seurassa?

 

Lue myös:

Yksinäisyys on viheliäs mulkku

Roolien vaihto parantaa parisuhdetta

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit (33)
  1. Ajattelen ihan eri tavalla kuin sinä. Olen taaperon kanssa erittäin paljon kahdestaan iltaisin ja viikonloppuisin, johtuen puolison epäsäännöllisistä työajoista. Tähän vielä lisäksi miehen oma aika ja omat menot.
    Tietty hermo menee, jos lapsi on kipeä, tai itse olen, mutta mulle lapsen kanssa kotoilu joko miehen seurassa tai ilman, on ihan parasta laatuaikaa, just sitä mitä elämältä haluan. En näe perhe-elämää, minään uhrautumisena tai rangaistuksena, lapsi oli toiveideni täyttymys. Asia olisi ehkä eri, jos lapsia olisi enemmän tai jos työni olisi stressaavaa. Mielestäni on ihan luonnollista, että perheen perustamisen jälkeen lapsi ja parisuhde on ykkössijalla ja ystävien kanssa ollaan sitten kun ehditään.
    Tämä ei siis ole mitään kritiikkiä tai paheksuntaa ketään kohtaan, vaan vain erilainen kokemus asioista.

    1. Sehän on vain mahtavaa, jos oma koti ja lapsi riittää seuraksi. Itselleni ei mitenkään tahdo riittää, vaikka lapsi on myös minulle toiveiden täyttymys ja menee ykkössijalla elämässä. En itsekään näe perhe-elämää minään uhrautumisena, vaan nimenomaan kivana asiana – ja josta tulee vielä palkitsevampaa ja tasapainoisempaa, kun on myös ystäviä ympärillä.

      Ajattelen, että siihen helposti luisuu, että kaverisuhteet jää, ja siksi pitää vähän satsatsa ja nähdä vaivaa siihen, että elämässä on muutakin sisältöä kuin lapsi ja puoliso.

      1. Mouse house
        4.12.2018, 02:32

        Meitsi on kotihiiri. Rentoudun ruokaa laittaessa, musiikin soidessa taustalla ja tykkään puuhata lapsen kanssa kaikkea. Minä hoidan pääsääntöisesti ulkoilut jne lapsen kanssa aamuisin, mies jää kotiin nukkumaan ja yleensä laittaa paikat sillä aikaa kuntoon.
        Mies taas on kyläluuta, jolla on laaja kaveripiiri useiden harrastusten kautta ja on muutenkin sellainen kiva tyyppi.
        Mies ei koskaan sano ”ei” kavereilleen. On aina menossa ja luottaa siihen, että meitsi hoitaa. Ja yleensä hoidankin, kunnes keittää yli ja ärsyttää.
        Välillä kesäisin pitää miehelle sanoa hänen menoistaan, kun on 6. iltaa pois kotoa (golf, tennis, kaveritapaamiset, työmenot jne). Sitten hän taas muistaa et mistä onkaan kysymys.
        Minä käyn harvemmin missään ja tapaan kavereitakin harvemmin, mutta kun sovin jotain omia menoja, en edes kysy sopiiko ne miehelle, hän pistää ne sopimaan, koska kotihiiri ja kodin CEO ja COO.

  2. Itselläni ei ole vielä lapsia, mutta monilla kavereilla ja varsinkin miehen kavereilla on. Miehen kaverit tuntuu kadonneen kokonaan johonkin kuplaan. Omanikin osittain, mutta vähemmän. Ehkä miehille tosiaan lapsen ja kavereiden, varsinkin lapsettomien, kanssa hengaus yhtä aikaa on jotenkin ”kulttuurisesti mahdoton” kombo. Harmillista kyllä. Harmittaa myös näin lapsettomana, että niin moni muutenkin käpertyy ydinperheeseen ja unohtaa ensimmäisiksi vuosiksi muun maailman. Toki ymmärrän että jaksaminen on kortilla, mutta en kyllä oletakaan että vauvaperhe tekisi illallisia tms, ihan vaivaton oleskelu riittäisi tai voisin vaikka itse viedä ruuat mukanani, mutta jotenkin tuntuu että moni ajattelee, että kaiken pitää olla tiptop tai ei voida nähdä ollenkaan – ja se johtaa siihen ettei nähdä ollenkaan. Lapsen yrittäminen on itselläkin kohta mielessä niin nämä teemat ahdistavat aika paljon, kuten viestistä voi varmaan aistia 😀

    1. Oma kokemukseni on, että kaverit säilyvät kyllä, jos vain haluaa niin. Ihan kaikkeen ei enää ole aikaa, mutta yllättävän moniin juttuihin kuitenkin on! 🙂

    2. TÄMÄ! Miksi on yhä niiiin paljon tavallisempaa nähdä porukka naisia tekemässä yhdessä jotakin noin että osalla on lapsia mukanaan (osalla! kaikilla ei tarvitse olla!) kuin että miehiä näkyis samanlaisina iloisina (ja välillä toki väsykiukkuisina) porukoina?

      1. Todella hyvä kysymys! Tämä on kyllä asia, jonka todella soisi muuttuvan.

    3. Itse myönnän, että olen nähnyt kavereita vähemmän nyt pienen lapsen kanssa. Osaksi johtuu väsymyksestä, aikatauluista ja haalareiden pukemis-ahdistuksesta, mutta osaksi siitä etten aina tunne lastani tervetuulleeksi. Usein kaverit pyytelevät kahviloihin istumaan tai vaikka joogaan (ei kiitos 1,5 vuotiaan kanssa), kun minulle sopisi mielummin leikkipuisto (en kehtaa edes ehdottaa tähän aikaan vuodesta) tai jonkun koti 😀
      Lisäksi lapsi menee kasilta nukkumaan, joten kotona pitäisi olla viimeistään seitsemältä. On hassua, että suurimman osan illoista olen yksinäinen, tylsistynyt ja lapsen kanssa kaksin kotona, mutta en oikein jaksaisi lähteä kaupunkiin raskaan päivän päätteeksi enkä aina viitsi pyytää kavereita tänne, kun ei ihan keskustassa asuta. Myös lapseni oikeus on mielestäni rentoutua ilta kotona! Näistä syistä valitettavasti lapsettomia kavereita ei tule niin paljon nähtyä :/

      1. Mut ehkä lapsi voi silloin tällöin nukahtaa muuallekin kuin kotiin? 🙂 Emännöin juuri viikonloppuna illanistujaisia, joissa puolitoistavuotiaan piti alunperin vanhempineen lähteä kotiin nukkumaam kasilta. Lopulta kuitenkin ilta venähti pari tuntia pidemmäksi, kun lapsonen peiteltiin yksiön sänkyyn ja puheensorina ympärillä jatkui.

        Pointtina siis lähinnä se, et vaikka rutiinit ovat tärkeitä, niin niistä voinee silloin tällöin luistaa ja kenties yllättyä iloisesti.

        1. Kai tässäkin voi olla lapsissa eroja. Me ollaan menty ja kyläilty entiseen tapaan lasten synnyttyäkin ja meidän lasten kanssa se on sujunut ongelmitta. Mutta ei se silti välttämättä kaikilla ole yhtä helppoa. Jollain lapsella voi rutiinien rikkomisesta mennä rytmit sekaisin jne. niin että siitä kärsitään sitten viikko jälkikäteenkin vielä. 🙂

          1. Yritetty on
            4.12.2018, 02:43

            Mä yritin olla sellainen äiti, joka olisi voinut jäädä illallisille taaperon kanssa yömyöhään ja laittaa sen ipana nukkumaan vieraspetiin ja kantaa se lähtiessä taksiin. Yritin kyllä. Se hemmetin ipana ei ollut yhtä rennonletkeä kuin mutsi. Se ei oikein meinannut nukahtaa sinne vieraaseen paikkaan, ja sitten se valvoi niin pitkään että siitä kärsittiin sitten seuraava viikko jne jne. Oli helpompi vaan olla oikeaan aikaan himassa. Mun siskon ipanat oli niitä jotka nukahti isäntien ja emäntien makuuhuoneeseen ja ne kannettiin nukkuvina taksiin ja sieltä nukkuvina omiin sänkyihin. Ja ne oli seuraavana aamuna ihan Ok. Mun kersa taas ei ollut samanlainen

      2. Pokemon Go osui meidän perheelle just sopivaan aikaan, jännästi ne miehen lapsettomat kaverit oli ihan eri lailla motivoituneita hengailemaan leikkipuistoissa kun pelasivat samalla :D. Ja yhtä lapsosta nyt vielä vahtiikin samalla kun vähän pelailee ja juttelee. Toivottavasti jatkossakin löytyy vastaavia kaikille sopivia puuhia.

      3. Mä suosittelen kutsumaan lapsettomia kavereita iltaisin vaikka syömään töiden jälkeen (siis ihan teille kotiin) tai viikonloppuna hengailemaan (ja syömään). Ainakin sinkut usein arvostaa jos saa syödä jonkun kanssa! Mut siis pointtina, että kutsu vaan teille, mun mielestä se on harhaluulo ettei kaverit voisi tulla. Tietty ei aina tarttee kutsua isoa porukkaa, eikä niiden kavereiden tarvitse loputtomiin viipyä. Mutta meillä ainakin toimii hyvin niin, että arkena kaverit voi tulla suoraan töistä (siis noin viideltä) ja hengailla siinä hetken ja sittenhän ne jo lähtee pois kun meillä alkaisi iltatoimet. Viikonloppuna saatetaan laittaa porukalla ruokaa tms. Itsekin ennen lapsen saamista mielellään vietin jonkun viikonloppuisen iltapäivän tai vaikka koko päivän aina silloin tällöin osana lapsiperhe-elämää. Kun oli paikalla useamman tunnin niin johan siinä ehti vähän riehuttaa lapsia mutta myös jutella aikuisten kanssa.

        Tälleen ei-ydinperheessä elävänä sanoisin että se ydinperhe saattaa ulkopuoliselle vaikuttaa vähän suljetulta piiriltä, että niillä on aina ne perheen omat menot jotka täyttää kaikki päivät eikä minua sinne kaivata mukaan (ei silloin kun kyse oli vain minusta eikä nyt kun mulla on lapsi). Siksi sitä helposti jää vähän odottelemaan, että pyydettäisiin mukaan, eikä itse saa mitään ehdotettua.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *