Miksi status ja palkka ovat niin tärkeitä meille?

”Normilla tarkoitetaan yhteistä sosiaalista sääntöä, jonka noudattamista tai noudattamatta jättämistä sanktioidaan positiivisin tai negatiivisin keinoin. Yhteiskunnallinen tai sosiaalinen normi koskettaa kaikkia, eikä kukaan pysty sitä täysin pakenemaan”, kuvaili yksi suosikkitutkijoistani, senior researcher Erica Åberg.

Normien kyseenalaistaminen tai muuttaminen on siis valtavan vaikeaa itsekseen, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niistä voisi puhua ja niitä kritisoida. Kysyin instassa työelämään liittyviä normeja, joiden soisi muuttuvan. Työelämä on murroksessa, ja luultavasti meidän elinikänä työt tulevat oikeasti muuttumaan paljonkin.

Ensimmäinen asia, josta haluan puhua on loputon vaade ”eteenpäin” menemisestä. Meihin on iskostettu ajatus, että hyvä työntekijä on kunnianhimoinen ihminen, jonka olisi syytä tavoitella isompaa palkkaa, parempaa titteliä ja jonkinlaista edistystä koko ajan.

Silloin kun olin vielä palkkatöissä lehtitalossa, kärsin tästä etenkin loppuvaiheessa paljon. Olin ollut kahdeksan vuotta A-lehdissä ensin toimittajana ja sitten tuottajana. Palkkani oli noussut jonkin verran, mutta titteli oli ja pysyi samana. Vertikaalinen eteneminen olisi tarkoittanut sitä, että olisi pitänyt haluta toimitussihteeriksi, sitten toimituspäälliköksi ja lopulta päätoimittajaksi. Kuitenkaan esihenkilön tehtävät eivät kiinnostaneet minua ollenkaan, tykkään niin paljon enemmän vain tehdä toimittajana juttuja. Koin tästä pitkään alemmuutta, koska tuntui, että en ole kunnianhimoinen, kun haluan ”vain” kehittyä horisontaalisesti, eli siinä työssä mitä olin tekemässä.

Yksi sosiaalisen median juttutyyppi, mikä on syntynyt viimeisten vuosien aikana, on sellainen oman uuden nimityksen kertominen vaikkapa Facebook-statuksessa. (Oikeastaan koko FB on minun silmissäni typistynyt vain siihen, että ihmiset käyvät laittamassa sinne aina parin vuoden välein pompöösin nimitysuutisen, että hei olen saanut uuden hienon työn. Juuri kukaan ei kirjoita sinne enää muuta.) Kun puurtaa omalla tontilla vuodesta toiseen, ei ole mitään nimitysuutisia kerrottavana. Elämä ja ura tuntuvat jotenkin jämähtäneeltä. Että en mene eteenpäin.Vaikka eteenpäin menemisen eetos elää yhteiskunnassamme vahvana.

Näinhän ei todellakaan ole aina ollut. Esimerkiksi antiikissa korostettiin joutilaisuutta, ja elämässään hyvin onnistunut ihminen ei paiskinut valtavasti töitä vaan istui puun alla ja keskusteli filosofiasta ja politiikasta (orjat ja naiset eivät olleet kovinkaan onnistuneita elämässään, mutta vapaat miehet saattoivat olla!). Työn tekemisen arvostaminen työn tekemisen vuoksi syntyi vasta uskonpuhdistuksen jälkeen. Kalvinistinen työetiikka tarkoitti sitä, että työskentelemällä ahkerasti porvari näyttää olevan jumalan valittu.

Olen tässä syksyn mittaan chattaillyt myös toisen suosikkitutkijani etnologian väitöskirjatutkija Tytti Lehtovaaran kanssa. Hän on siitä ihana tyyppi, että taustoittaa kiinnostavalla tavalla näitä minun pohdintojani.

”Kulttuurin muutokset ovat hitaita ja aaltoilevia prosesseja. Niin isovanhempiemme ja myös vanhempiemme ajatukset ja tavat toimia vaikuttavat edelleen siihen miksi, me tai osa meistä pitää työtitteliä tai palkkapussin paksuutta niin tärkeänä”, Tytti sanoo.

Vielä 1800-luvulla elettiin säätyläisyhteiskunnassa, jossa kullekin säädylle oli soveliasta tehdä vain tiettyä työtä ja kuka vain ei saanut alkaa räätäliksi tai suutariksi. (Tältä ajalta on peräisin sanonta: suutari pysyköön lestissään.)

”Omasta suvustani löytyy tarina, jossa Heikki Lappalainen halusi siirtyä maanviljelijästä käsityöläiseksi, mutta taustansa vuoksi häntä ei otettu kisällin oppiin. Heikki muutti isompaan kaupunkiin ja vaihtoi nimensä ruotsinkieliseksi Henrik Landen. Nimen vaihtaminen oli kai jokseenkin yleistä tähän aikaan, jotta päästiin etenemään yhteiskunnassa ja parantamaan perheen elinoloja. Henrikkinä hän pääsikin kisällin oppiin ja hänestä tuli myöhemmin itsenäinen yrittäjä ja suutari. Varallisuuden karttumisen vuoksi hän pystyi takaamaan koulutuksen usealle lapselleen, joiden elintaso taas nousi koulutuksen kautta”, Tytti kirjoitti.

Aivan super kiinnostavaa!

Ihmisen tausta ja varallisuus ovat määritelleet valtavan paljon hänen ja hänen perheensä elinolojaan. 1950-luvulle saakka saattoi olla hyvin hankalaa tehdä niin sanottua luokkanousua, vaan ihminen teki sitä, mitä hänen vanhempansakin. Oma pappani teki luokkanousun. Hän on syntynyt 1920-luvulla köyhään perheeseen, mutta yliopisto-opintojen avulla hänestä tuli aikanaan varakas pankinjohtaja. Mutta vielä 1900-luvun alussa suomalaiset elivät enimmäkseen maaseudulla suht köyhissä olosuhteissa.

Ajatus siitä, että kaikki ovat yhtä arvokkaita ihmisiä, on uusi. (Ja joidenkin päätä tämä ajatus ei ole vieläkään saavuttanut, jos tiedätte mitä tarkoitan.)

Tytti kertoo, että vielä 1900-luvun alkupuolella oli ihan ok ajatella, että työläiset ovat arvottomampia kuin porvarit. Porvarilapsi sai ihan estoitta sylkeä työläislasten perään ja haukkua tätä.

Tästä on syntynyt ajatus, että status ja palkka ovat tärkeitä ja tavoiteltavia asioita elämässä. Näin ei kuitenkaan ole mitenkään pakko enää olla. Nykyään ihminen pystyy elämään materiaalisesti oikein tyydyttävää elämää, vaikkei hän tavoittelisi koko ajan parempaa palkkaa tai statusta. Suomessa on päästy pois absoluuttisesta köyhyydestä (joskin tilalle on tullut suhteellisen köyhyyden käsite, eli että ihmisen selvä huono-osaisuus verrattuna muihin ihmisiin).

Huomaan, että edelleen meillä saattaa olla sellainen ajatus, että korkeasti koulutettu tai hyväpalkkainen ihminen on jotenkin arvokkaampi kuin hän joka tienaa vähemmän. Ja on toki totta, että palkalla ja ihmisen materiaalisella hyvinvoinnilla on edelleen yhteys toisiinsa. Mutta ei enää läheskään niin iso kuin mitä vielä viime vuosisadan alussa oli.

Nykyään ainakin periaatteen tasolla Suomessa kuka vain voi mennä korkeakouluun, mitkään asetukset eivät estä sitä (asenteet ennemminkin). Ihmisellä on paljon enemmän valinnanvapautta kuin koskaan aiemmin historiassa.

Kuten tämän postauksen kommenteissa keskustelimme, ei ole mitään pakkoa kehittyä koko ajan tai hengailla jollain epämukavuusalueella.

”Mun työt esimiehenä olisi aika paljon haastavampia jos jokainen haluaisi koko ajan eteenpäin. Mä olen ollut onnellinen siitä että ihminen on kokenut löytäneensä oman paikkansa organisaatiossa, viihtyy työssään ja on tyytyväinen. Kehittyä voi myös omassa tehtävässään”, nimimerkki Satto kommentoi.

En tiedä, miten tätä palkka-status-normia voisi purkaa. Ehkä niin, että puhutaan kunnioittavasti myös heistä, jotka vaikka onnistuvat olemaan luovasti joutilaita elämässään.

No, nämä olivat haja-ajatuksia tästä aiheesta. Luen mielelläni teidän ajatuksia tästä ajatuksesta, että pitääkö tavoitella koko ajan parempaa statusta ja palkkaa.

Ja jatkan näitä normipohdintoja lisää seuraavassa työpostauksessa. Näihin on nimittäin tosi kiinnostava pureutua.

Kuva: Työelämän normi jonka itse haluan kyseenalaistaa on se, että uskottavalla työntekijällä pitää aina olla puhtaat vaatteet töissä yllä. Kyllä ihmisellä voi olla vähän mustikkaa paidassaan.

Lue myös:

Kun intohimo ja palkka eivät kohtaa

Kommentit (18)
  1. Joutilaisuus ja pohdiskelu on ollut rikkaiden tai muuten vain hyväosaisten etuoikeus. Köyhien on tarvinnut raataa töissä. Edelleenkin tämä asetelma pätee mutta sillä twistillä että työnteko on ok kaikille kunhan tekee ”oikeanlaista työtä”.

    Itse olen ajatellut että tarve päteä statuksella tulee meidän perimästä. Ihminen on alkujaan laumaeläin ja laumassa vallitsee hierarkia. Hierarkiassa on noussut korkeimmalle vahvat ja kunnianhimoiset yksilöt jotka uskaltavat joko haastaa ylempänä olevat tai omaavat hyvät suhteet valtaa pitäviin. Olemme älykkäitä eläimiä mutta emme ole silti päässeet kovin kauaksi tästä lähtötilanteesta. Juu katson liikaa avaraa luontoa 🙈😄

    1. Olisi kyllä kiva kuulla enemmän niistä yhteiskunnista, joissa on ollut enemmän joutilaisuutta! Jotenkin liitän tuon ”köyhän tehtävä on raataa” -eetoksen länsimaihin ja ehkä Kiinaan ja ylipäätään kaikkiin sellaisiin isoihin ihmisyhteisöihin, joihin on syntynyt selkeitä luokkarakenteita. Mutta entäpä alkuperäiskansat ja valtamerten saarten asukkaat? Onko heillä ollut sijaa joutilaisuudelle ja rennosti ottamiselle? Joskus myös kolahti kirja Papalagit: Samoalaispäällikkö Tuiavii valkoisen miehen maailmassa. Siinä kyseenalaistettiin reippaasti meidän kiirettä ja muita höpsötyksiämme.

    2. Mutta se, että millä sitä statusta saa, on toinen juttu: aina se ei ole ollut se, kuka tekee eniten duunia vaan jotain muuta. Kiirettä ei ole aina samalla tavalla arvostettu kuin nykypäivänä.

      Olen tässä lueskellut erinäisiä kapitalistikriittisiä kirjoja viime aikoina, ja niissä kaikissa tuodaan esiin vahvasti se, miten kapitalistinen järjestelmä perustuu ihmisten riistämiseen. On aina köyhiä, joden työtä kupataan ja rikkaita, jotka ovat päässeet asetelmaan, jossa kupataan. En voi väittää vastaan.

      Esimerkiksi Mikä liberalismia vaivaa -kirjassa (josta pitää tehdä oma blogipostauksensa, tosi kiinnostavaa settiä, vaikka myös hyvin radikaalia) puhutaan mm siitä, miten kapitalismi ja sovinismi ovat naimisissa keskenään. Kirjassa väitetään, että maanviljeiljäyhteiskunnassa kaikki työ oli yhtä arvokasta (niin sisällä kuin ulkonakin tehty), mutta kapitalismin mukana tullut tehdastyö ja se, että raha ansaittiin kodin ulkopuolella teki uuden hierarkiajaon: tuottamaton työ ja tuottava työ. Naiset, jotka tekivät lisäarvoa tuottamatonta työtä kotona olivat lähtökohtaisesti arvottomampia kuin miehet, joiden työpanos tuotti rahaa (esim tehtaissa).

      Käytännössä katsoen naisten tässä vaiheessa naisten työn hintalapuksi laitettiin nolla ja miesten työlle taas kunnon arvo.

      Joutilaisuudelle ei sinänsä varmaan ole ollut aivan hirveästi tilaa missään vaiheessa historiaa, joskin mm Harari on sitä mieltä, että metsästäjäkeräilijöiden elämä oli mukavampaa kuin maanviljelijöiden. Viljeleminen on paljon raskaampaa raadantaa kuin silloin tällöin metsästely tai keräily.

      1. Olen ainakin itse kokenut että perinteisesti naisvaltaisten alojen kuten siivous, ruoanvalmistus ja myös hoito/sosiaalialan töistä saa juuri tämän takia vähemmän palkkaa, nämä kun ovat niitä ns, tuottamattomia aikanaan naisten kodin piirissä ja vapaaehtoistyönä tekemiä töitä. Ajatuskuvio menee monella varmaan tiedostamattakin niin että kyllä kuka vaan osaa siivota/laittaa ruokaa/hoitaa lapsia jne. Sairaanhoidon osalta jo ehkä ymmärretään että ammatti vaatii erityisosaamista. Varsinkin siivoustyö ja keittiötyö ovat sekä rankasti alipalkattuja että aliarvostettuja.

  2. Vaikka itse olenkin kohtuullisen korkeapalkkaisessa ja ns. hyvän statuksen työssä, niin kotona on aina opetettu, että kaikki työ on arvokasta. Ei tulisi mieleenkään, että mikään työ olisi vähempiarvoista tai varsinkaan tekisi tekijästään vähempiarvoista. Ainoastaan ylenmääräinen downshiftaus särähtää korvaan silloin, kun joku työttömänä vuosia ollut kaverini ei halua hakea töitä, koska pärjää omasta mielestään ihan hyvin työttömyystuella eikä haluakaan enempää rahaa. Näinkin kuulin erään suusta. 😀 Eri asia jos on työkyvytön, eikä pysty töitä tekemään, niin sitten on varmaan pärjäiltävä yhteiskunnan tukien varassa parhaan taitonsa mukaan. Minulle itselleni työehdot ovat yhtä tärkeät kuin palkka ja status – en olisi valmis tekemään vuorotyötä, joten kahdeksasta neljään -toimistotyö sopii minulle parhaiten. Olen myös tinkinyt uralla etenemisestä ja palkkakehityksestä sen eteen, että olen löytänyt sopivan työpaikan, jossa ei esim. tarvitse tehdä ympäripyöreää päivää.

    1. Heh, mä olen niinkin radikaali, että musta on vallan ok, jos joku kokee pärjäävänsä työkyvyttömyystuella ja päättää olla hakematta töitä. Se on niin pieni summa, mitä sitä rahelia yhteiskunnalta saa. Ja usein ihmiset, jotka eivät ole palkkatöissä, tekevät kaikenlaista muuta yhteiskunnan kannalta yleishyödyllistä, jolle ei vain ole laitettu hintalappua meidän systeemissä (mutta jolla voisi hyvin sellainen olla). Vaikkapa taideprojekteja, auttavat läheisiään, tekevät kaikenlaista vapaaehtoistyötä, kirjoittavat kirjoja. Minulla on jonkun verran tällaisia ystäviä, ja mielestäni yhteiskuntamme olisi huonompi paikka, mikäli heitä ei olisi. Tästä syystä olenkin kova perustulon kannattaja 🙂

      Ajattelen myös, että jos joku elää niin pienellä summalla kuin työttömyystuki, hän on tämän planeetan kannalta minua parempi hahmo, sillä hänen hiilijalanjälkensä on minun jälkeäni paljon pienempi.

      Hurraa joutilaisuus! <3

      1. Ihana lukea tämä sinun kommenttisi Julia, olen miettimyt ihan samaa ystävistäni, jotka elävät työttömyystuella mutta joiden tiedän oikeasti tekevän hyvää ympärillään. Arvostan sitä todella.

        Itse olen ollut kerran tovin työttömänä ja sinä aikana ehdin tehdä yhden taideprojektin, joka oli kyllä ihan menestys muuten paitsi taloudellisesti! Pidemmän päälle en olisi jaksanut sitä syyllisyyden tunnetta joka minulle työttömyystuen vastaanottamisesta tuli joten menin palkkatyöhön joka on ihan ok, vaikkakaan ei ihan juuri oma juttuni. Yritän kuitenkin aina kannustaa niitä ystäviäni jotka tekevät jotain itselleen merkityksellistä joka säteilee sitten vähintäänkin lähipiiriin, joskus jopa pidemmällekin!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *