Millainen tunnelma kodissamme vallitsee?

Juliaihminen

Olen jutellut monien ystävieni kanssa viime aikoina siitä, millainen tunnelma lapsuudenkodissa on vallinnut. Ihmiset kertovat kahdenlaista tarinaa. Jotkut sanovat, että heillä on ollut kotona yleisesti ottaen mukavaa ja leppoisaa. Tietenkin vanhemmat silloin tällöin suuttuivat toisilleen tai lapselle, mutta mielikuva omasta lapsuudenkodista on rento.

Toiset taas muistelevat, että kotona oli usein kireä fiilis. Molemmat tai jompikumpi vanhempi oli stressaantunut ja usein huonolla tuulella esimerkiksi kuormittavien töiden takia. Tällöin lapsena piti varoa omaa käytöstään, sillä isä tai äiti saattoi räjähtää pienestäkin jutusta.

Jotkut ovat kertoneet, että vanhemmat saattoivat riidellä keskenään paljon niin, että riidat kestivät pitkään. Joillakin on kokemuksia jopa vanhempien kuukausien mittaisista mykkäkouluista, mikä taas vaikutti tietenkin koko perheeseen. "Ne olivat hankalia aikoja myös käytännössä, sillä vanhempien keskinäinen mykkäkoulu saattoi johtaa siihen, ettei meillä tehty ruokaa", yksi mainitsi. 

Näitä kokemuksia kertoneet ystäväni eivät mitenkään ajattele, että lapsuus ja nuoruus olisi ollut huono tai he olisivat kokeneet mitään traumoja, vaan nämä ovat ennemminkin sellaisia toteamuksia. Kireä tunnelma ei aiheuttanut välttämättä mitään turvattomuutta, mutta ikävää se kuitenkin oli. Lisäksi se, että joinain aikoina on ollut kireä tunnelma, ei tarkoita sitä, että kaikkina aikoina olisi ollut. Eli tilanne saattoi vaihdella paljon.

Oma haaveeni on tietenkin se, että nykyisessä kodissani meillä olisi sellainen letkeä ja humoristinen fiilis. Mitä enemmmän olen puhunut tästä ystävien kanssa, sitä tärkeämpänä olen alkanut pitää asiaa. Sitä enemmän olen myös alkanut tajuta, että voin itse vaikuttaa valtavasti kodin fiilikseen omalla toiminnallani.

Mulla oli esimerkiksi yhdessä vaiheessa tapana aika usein rähjätä aina vähän aikaa silloin, kun saavuin töistä kotiin, mikäli kotona oli sotkuista. Tästä tavasta olen tietoisesti pyrkinyt eroon ja tullessani töistä kotiin ja kävellessäni ylimpään kerrokseen rappukäytävässä olen tehnyt eräänlaista mielikuvaharjoittelua: "Sitten kun siellä on eteisessä kengät ja takit möykkynä lattialla ja keittiö näyttää siltä kuin siellä olisi kuvattu Nuijaa ja tosinuijaa, niin hengitän vain rauhassa ja iloitsen siitä, että minun kaksi rakasta ukkelia on minua vastassa."

Tämä onnistuu aika usein, mutta ei edelleenkään joka kerta.

Minä olen luonteeltani vähän sellainen, etten oikein pysty olemaan näyttämättä tunteitani. Kartan konflikteja ystävieni kanssa, mutta kotona saatan räjähtää joskus vähän liian helposti. Toisaalta hyvä puoli on se, että lepyn noin minuutissa. Joskus kun olen ollut älyttömän kiukkuinen, olen oikein suunnitellut, että "nyt mökötän ainakin vuorokauden". Sitten mun mökötys on kuitenkin loppunut sillä sekunnilla, kun Tiki on tullut ja heittänyt jonkun vitsin. Kuten olen sanonut, en kykene olemaan oikein mistään kauhean pitkään vihainen. 

Ihmisen persoona muokkautuu monesta eri palikasta, mutta joskus olen kuullut sanottavan, että puolet tulee geeneistä, puolet ympäristöstä. Minun muistikuva omasta lapsuudenkodin yleistunnelmasta on sellainen, että meillä oli nimenomaan rentoa, kepeää ja aika humoristista. Isäni on ikuinen puujalkavitsien vääntäjä (raivostuttavuuteen saakka), ja meillä kotona arvostettiin vitsailua ja nauramista. Vanhemmat eivät juurikaan riidelleet, paitsi aivan lyhyen hetken silloin, kun he päättivät erota (olin 8-vuotias). Äiti saattoi joskus tulistua nimenomaan sotkusta, mutta hänkin leppyi aina jossain kolmessa minuutissa. Isäni ja äitini ovat ylipäänsä aika leppoisia ihmisiä, joten rennon tunnelman ylläpitäminen oli aika helppoa. 

Lisäksi meillä neljällä sisaruksella oli aina hyvä meininki keskenämme. Okei, kuten olen kertonut, me lapset riitelimme aivan mielivaltaisen paljon, mutta se oli juuri sellaista kuin oma riitelyni nykyäänkin: tulitikku raapaistaan, liekit roihuavat hetken ja sitten koko homma onkin jo ohi. Mikään ei jäänyt koskaan kytemään, ei vanhempien eikä meidän lapsien väliin, sillä anteeksi pyytäminen oli sisäänkoodattu käytökseen.

Riidat sovittiin aina, ja niinpä minulle on luonnollista, että Tikin kanssa kinat sovitaan edelleen heti kun molemnat ovat leppyneet. Meidän whatsapissa on varmaan satoja tällaisia viestinvaihtoja:

"Ollaan kamuja?"

"Ollaan kamuja! Pus!"

Totta kai haluaisin olla ihminen, joka ei kiukuttelisi niin helposti ja jonka hermo kestäisi pidempään ilman että muutun kireäksi. Työstän tätä koko ajan, ja uskonkin, että minusta on tullut pakostakin leppoisampi viime vuosien aikana (esimerkiksi juuri sotkun kestämisessä, koska muita vaihtoehtoja 2-vuotiaan kanssa ei oikein ole). Jos tunteet laittaa hetkeksi sivuun ja miettii, kumpi on tärkeämpää, hyvä tunnelma vai siisti koti, niin valinta on aika selkeä. Jostain syystä kuitenkaan väsyneenä ja nälkäisenä en saa tätä valintaa aina osumaan kohdilleen. Mutta tällainen kodin tunnelman pohdiskeleminen auttaa, sillä totta kai minä haluan, että joskus sitten tulevaisuudessa Alppunen ei viiniä ystävien kanssa siemaillessa kerro, miten "meillä kotona oli aina aivan jäätävän kylmä fiilis".

Toisaalta en nyt halua myöskään syyllistää itseäni siitä, että välillä flippailen ja raivoan. Joskus elämä nyt vain on sellaista, että raivostuttaa, eikä sekään ole niin kovin vakavaa. Sen sijaan yritän tiedostaa, että omalla käyttäytymiselläni voin vaikuttaa siihen, millainen meininki kotona vallitsee.

 

Millainen tunnelma teillä oli lapsuuden kodissa?

 

Lue myös:

Kosto on vaivalloinen

Riitelimme sisarusteni kanssa lapsena paljon ja nyt olemme parhaita ystäviä

Omituisimmat riidanaiheet Tikin kanssa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

paulahelena
ALUAP

Tosi rakastava, rento, toisia kunnioittava ja hauska siitä huolimatta että paljon myös huudettiin toinen toisillemme. Meilläkin riidat aina käsiteltiin ja pyydettiin anteeksi eikä jätetty muhimaan. Tätä kuvaa hyvin se, kuinka joskus ennen mun syntymää mun vanhemmat oli riidelly ja isä oli painunu ovesta ulos, niin äiti oli painunu perään ja kantanu sen sisään käsittelemään asiaa :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahaha, siinä on ollut hyvät otteet käytössä!

Riiiina (Ei varmistettu)

”Kireä tunnelma ei aiheuttanut välttämättä mitään turvattomuutta, mutta ikävää se kuitenkin oli. ”

Sitä, onko kireä ilmapiiri aiheuttanut turvattomuutta, on vaikea arvioida kauhean kevyin perustein. Ihminen, joka on elänyt kireässä ilmapiirissä lapsuuden, oppii sen olevan normaalia ja joutuu lapsena kehittämään selviytymiskeinoja taiteilla kireässä ilmapiirissä. Nämä haitalliset selvitymiskeinot (tunnelukot) jatkuvat aikuisuuteen ellei niitä työstä tietoisesti vaikka terapian avulla. Lisäksi ihminen toistaa lapsuuden olosuhteita omissa ihmissuhteissaan aikuisena ja saattaa valita tiedostamatta vanhemman tyylisen kumppanin (alitajuisesti hakien jotain mitä ei lapsena ikinä vanhemmaltaan saanut).

Halusin siis kommentoida, että lapsuuden kodin ilmapiirillä ja vanhemmilla on iso vaikutus myös siihen, millaisia ihmissuhteet aikuisena ovat ja miten turvaton ihminen on. Turvaton ihminen hakee usein turvaa ulkopuolelta muista ihmisistä ja se aiheuttaa ongelmia.

Olen ajatellut aiemmin, että minulla oli onnellinen hyvä lapsuus ja ulospäin se näytti just siltä, mutta kodissamme vallitsi outo kireä ilmapiiri. Se tuntui itsessä outona olona välillä, mutta sitä oli mahdoton selittää. Aikuisena päädyin terapiaprosessiin, jossa vasta aukesi silmät lapsuuden kireälle arvaamattomalle ilmapiirille ja aloin työstää itsessäni haitallisia selviytymiskeinoja, jotka olivat edelleen minussa aikuisena.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo on tuhannen tosi.

Ehkä ihmiset ikään kuin haluavat kertoa itselleen sellaista tarinaa, että ei tässä mitään ongelmaa ole. On pelottavaa alkaa myöntää, että olisi jotain tunnelukkoja käsiteltävänä, mieluummin sitä vain porskuttaa eteenpäin, vaikkei homma olisi kaikkein järkevintä pitkällä aikavälillä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minuun ainakin on lapsuudenkodin kireä ilmapiiri jättänyt vahvat jälkensä, joita olen käsitellyt mm. terapiassa. Erityisesti isän arvaamatonta suuttumista ja verbaalista aggressiota, suoranaista ilkeyttä, piti pelätä, joten opin kulkemaan varpaillani ja varomaan suututtamasta ketään. Herkkänä ihmisenä tämä käytösmalli on siirtynyt myös aikuisuuden ihmissuhteisiini, joissa olen miellyttänyt ja myötäillyt muita ja ottanut vastaan hyvinkin kammottavaa käytöstä esim. ystäviltäni, koska olen jollain tasolla ajatellut ansaitsevani sellaista kohtelua, onhan se tuttua jo lapsuudenkodista.

Olen pelännyt muissa ihmisissä kaikenlaista kireyttä ja kiukkua ja automaattisesti ajatellut, että kun joku on huonolla tuulella, on se minun vastuullani ja minun tehtäväni on myötäillä ja miellyttää ihmistä ja yrittää estää kireyden eskaloituminen raivariksi. Me kiltit miellyttäjät olemme niitä, joita kohtaan muut ihmiset usein käyttäytyvät vaativasti ja käyttävät roskakoreina omalle pahalle ololleen.

Tämä oli mielessäni myös, kun bloggasit siitä, miten ihmisten konmarittaminen on väärin - oman itsetuntemukseni kasvaessa ja omanarvontuntoni vahvistuessa olen "konmarittanut" näitä kireitä ja passiivis-aggressivisia, tai joskus jopa avoimen aggressivisia ihmisiä elämästäni. En ole halunnut enää olla ystävyyssuhteessa ihmisiin, joiden seurassa olen koko ajan stressaantunut, koska tarkkailen toisen reaktioita, varon sanojani ja miellytän toista enkä pysty olemaan oma itseni. Kun ihmissuhteessa on vakiintunut vuosien varrella tietynlainen dynamiikka, on sitä usein hyvin vaikea muuttaa. Ihmisen, joka on tottunut siihen, että ystävä sanoo aina kyllä kaikkeen ja kuuntelee, kun toinen osapuoli puhuu lähinnä itsestään eikä ole aidosti kiinnostunut toisen kuulumisista, ei ole helppo yhtäkkiä sopeutua muutokseen. Näissä tilanteissa myös huomaa, ketkä ovat niitä aitoja ystäviä ja ketkä viettävät aikaa kanssani vain koska teen niin kuin he haluavat.

Eli tässä tällainenkin näkökulma :)

Kiitos hyvästä blogista ja hyvää syksyä! <3

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, mielestäni tuo on oikein järkevää toimintaa, ei kenenkään tarvitse hengailla ihmisten kanssa, jotka lähtökohtaisesti aiheuttavat enemmän miinusta kuin plussaa mielelleni. Oikeastaan siinä postauksessa puhuin ennen kaikkea sellaisesta kielenkäytöstä ja ideologiasta, että ihmiset ovat kuin turhaa roinaa, jotka voi vain "poistaa" ja puhua siitä ylpeillen. Mutta ilman muuta toksiset suhteet kannattaa vain unohtaa, jos muutos ei onnistu.

Eli hyvä näkökulma ja kiitos! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Se on just näin, jos kokonaisuudessa on ollut myös hyviä juttuja ei välttämättä osaa ajatella mitenkään traumatisoituneensa. Joissain tilanteissa myöhemmin saattaa ne tuntemukset vaan nousta helposti esiin tilanteissa ja ihmisten kanssa jotka muistuttaa jollain tavalla näitä lapsuuden aikoja. Ihmetyttää miksi negatiivinen työkaveri herättää suurta ahdistuneisuutta kunnes tajuaa että se fiilis on muisto sieltä lapsuudesta.

Mutta, jos olen oikein ymmärtänyt niin liiankin sijoiteltu tie ei tee lapsen kehitykselle hyvää. Jos kotona on pääosin hyvä ja rakastava fiilis on ihan hyvä että normaaleja kinoja on välillä ja vanhempikin voi joskus suutahtaa. Kunhan sitten asia käsitellään ja pyydetään anteeksi (myös aikuinen jos on räyhännyt). Se opettaa että negatiivisissa tuntiessa ei ole mitään vaarallista vaan niistäkin selvitään.

Vierailija (Ei varmistettu)

Takit lattialla???? Olen tyrmistynyt tästä barbaarisuudesta...

Juliaihminen
Juliaihminen

En tiedä voinko tämän jälkeen puhua kulttuurikodista vakavalla naamalla.

(Joskaan en ole tätä ennenkään puhunut kulttuurkodista niin vakavalla naamalla.)

Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina (Ei varmistettu) http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi

Meillä lapsuudenkodissa vallitsi nimenomaan tuo outo kireä tunnelma, ja etenkin teini-ikäisenä muistan ihan konkreettisestikin liikkuneeni varpaillani, etten vaan aiheuttaisi mitään huomiota tai ettei isä vain hermostuisi. Omasta kodista olen halunnut ihan erilaisen, mutta silti välillä mietin, toistanko itse niitä samoja käyttäytymismalleja, kun hermostun vaikka lattialle heitetyistä vaatteista. Toisaalta lapsuudenkodissa ilmapiiriä kuvasi nimenomaan kireä hiljaisuus, ruokapöydässäkin, ja meiltä kotoa se kyllä puuttuu ihan kokonaan. Ehkä juuri siksi en näe niin pahana sitä, että joku välillä huutaa, jos sitä pyydetään myös anteeksi, sillä haluan kodin olevan paikka, jossa kaikki uskaltavat näyttää myös ne kurjemmatkin tunteet.

Vauvantaisin (Ei varmistettu) http://vauvantaisin.wordpress.com

Meillä on tapahtunut niin isoja harppauksia kodin tunnelmassa viimeisen kolmen sukupolven aikana, että voin vain arvailla, kuinka suuria muutokset ovat esim. 6 sukupolvessa.

Jos omat lapseni tapaisivat 1890-luvun iso....vanhempansa, veikkaisin että heidän käytöksensä olisi - puolin ja toisin toisilleen - täysi shokki.

Varsinkin tyttöjen oman tahdon ilmaiseminen on muuttunut ihan huomattavasti. Yhdessä isovanhemman perheessä pienet tytöt pyysivät lähestulkoon kaikkea itkien (ei itkien ja maristen sitä, kun sanotaan ei, vaan juuri päinvastoin - itkien jo etukäteen sitä, kuinka kiitollisia ovat ja ymmärääkseni siitä syystä, että heitä nolotti vaatia mitään!!), nyt itketään korkeintaan niin päin, kun en suostu johonkin toiveeseen ja petytään hetkeksi. Mikä valtava ero sekin on.

En tiedä onko näin joka suvussa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Aivan varmasti on kyllä juuri tasa-arvon parantuminen sekä aikuisten että lasten että miesten ja naisten välille auttanut paljon perheiden dynamiikkaa.

Eikä tietenkään pidä unohtaa, että tässä on ollut aika pahat sodatkin vielä viime vuosisadalla, joiden aiheuttamat traumat voivat helposti näkyä vielä meidän vanhemmissa. Voin vain kuvitella, millaista tunnelmaa on ollut sellaisessa kodissa, jossa isä on masentunut/alkoholisoitunut/menettänyt järkensä sodan jälkeen. Siinä ei paljon mitkään pikku tunnelman kevennykset ja tsemppaukset ole auttaneet. 

Tässä on saletisti myös eroja juuri Suomen ja Ruotsin välillä, että siellä ei ole ollut sotaa moneen sukupolveen. En usko, että noista traumoista ollaan vieläkään Suomessa täysin toivuttu.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kun luen tätä keskustelua, en pääse eroon ajatuksesta, että perheet ovat aika sekopäisiä yksiköitä. Osa rajusti vahingollisella tavalla, mutta osa vaan tavallisella, omalla omituisella tavallaan. Niissä on niin omat lainalaisuutensa ja sitä on vaikea selittää kenellekään, jonka perhe eroaa omasta.

Olen onnekas, enkä millään osaa kuvitella millaista olisi asua perheessä, jossa olisi jotenkin kireä tunnelma. Että siis oikeasti asutaan yhdessä eikä silti olla kaikkein rennoimmillaan juuri niiden ihmisten kanssa ja nautita niiden seurasta käytännössä aina? Sen sijaan olen kyllä tottunut siihen, että perheenjäsenillä on omat ja koko perheellä yhteiset isot salaisuutensa (vaietut keskenmenot, salasuhteet, kalvavat sydänsurut jne.) ja tämän saippuaooppera-setin kanssa olen ihan OK, vaikka samalla hämärästi tajuan, että osan ihmisten lapsuuteen ei ehkä kuulu sellaiset drmaattiset "nyt saat vihdoin kuulla kuka on pikkusiskosi isä" -hetket.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ymmärrän. Mulla on kanssa kavereita, jotka ovat saaneet vasta parikymppisinä kuulla isosisaruspuolista jne. 

Itse uskon melko lailla radikaaliin avoimuuteen ja siihen, että aivan kaikesta voidaan hölöttää kyllästymiseen saakka. Olen siis itsekin aikanaan salaillut kaikenlaista, mutta jossain vaiheessa kyllästyin siihen niin totaalisesti, että olen antanut todellakin vain mennä melko häpeämättömästi. Täytyykin horinoida siitä joskus enemmän ihan postauksen verran. :D

Ajatusleikki

Kiitos, tämä tuli tärkeään saumaan ja kirjoitit juuri ne sanat, mitä tarvitsin kuulla. Sinulle vähän sivuseikka koko postauksen kannalta, mutta ne muutamat rivit upposivat minuun kuin kuuma veitsi voihin.

Kiitos, kun huomaamattasi pelastit mut piehtaroimasta synkkyydessä :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Ihana kuulla! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus! Kotiani, sitä jossa "oikeasti" kasvoin muistelen ihan lämmöllä. Ehkä jopa joskus jäyti kun äiti ei yleisesti ottaen IKINÄ suuttunut mistään vaikka aihetta olisi. Sitten ehkä kerran kahdessa vuodessa kaikki tiskaamattomat tiskit ja lasten temppuilut purkautui aivan saatanallisella voimalla ja itkulla. Äiti myöskää harvoin itki niin sekin oli sitten järkyttävää. Eli melkein toivon että tunteita olisi näytetty enemmänkin. Ärähdetty kerran että saakelin penskat. Versus se, että oikeasti pari kertaa ajattelin tuleekohan se takaisin koska se purkautunut raivo oli niin out off chracter käytöstä ettei oikein edes tiennyt miten tästä eteenpäin. Seuraavat viikot huushollissa äitin breaking pointin jälkeen olivatkin aina niinkuin munankuorilla kävelyä ihan varmuuden vuoksi...
Faijalla taas tunnelma oli poikkeuksetta outo. Isäni on ollut useissa parisuhteissa elämäni aikana ja oikeastaan yhtään niistä en muitele lämmöllä. Aikuisten välistä dynamiikkaa väritti aina jonkinlainen kosto ja piikittely. Osansa sai lapsetkin. Huudettiinkin usein ja ihan käsirysyillä tapeltiin, Muistan maanneeni useasti ierashuoneessa ja miettineeni että sitten kun ei ole enää pakko en KOSKAAN halua nähdä isää. Olen vähän pehmentänyt mielipidettäni mutta edelleen välimme ovat enemmän sukulaissetä ja sukulaistyttö kuin isä ja tytär.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuokin on kiva kuulla, että sellainen perus välillä pikku huutaminen ei välttämättä ole niin paha asia.

Sen sijaan nuo uudet parisuhteet ovatkin sitten ihan oma lukunsa, jossa moni kaipaisi aimo annoksen terapiaa tai ainakin rauhallisen tilan, jossa voisi kertoa itse kullekin, miltä tuntuu.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.