Milloin saan kysyä ihmiseltä, onko hän raskaana?

Juliaihminen

Tämä on aika hankala homma. Periaatteessa tekisi mieli sanoa, että on turvallisinta olla kokonaan kysymättä. Itse olen aika lailla ottanut tällaisen linjan, sillä se on helpointa. Toisaalta taas, omalla kohdallani näillä viikoilla alkaa olla niin itsestäänselvää, että vaapun, koska vatsassa on vavvelsson, niin on ihan sympaattista, kun ihmiset kysyvät hyväntahtoisesti, että koskas teille on tulossa uusi tyyppi. Yleensä tämän kysymyksen jälkeen he kertovat, että "ah, hyvä aika lapsen syntyä, meillekin tuli toukokuussa" tai sanovat jotain muuta kannustavaa.

Kuitenkin lähtökohtaisesti ajattelen, että ihminen saa itse kertoa ensimmäisenä raskaudestaan tai viitata siihen keskustelussa jotenkin, minkä jälkeen aiheesta voidaan jutella. Sanoisinkin hyväksi nyrkkisäännöksi sen, että  jos ei ole aivan sataprosenttisen varma että toinen on raksaana, niin älä onnittele raskaudesta.

Kysymys on kohteliaisuudesta, toisen rajojen kunnioittamisesta, tasa-arvosta ja ihmisen oikeudesta omaan kehoonsa sekä omiin uutisiinsa. 

Tiedän, että moni on edelleen sitä mieltä, että kyllä kaikesta pitää saada kysyä ja että miksi tästäkin nyt sitten pitää tehdä niin hankalaa ja eikö asiat voi vain olla niin kuin ennenkin. Mutta asiat muuttuvat ja minun näkökulmastani ne muuttuvat parempaan suuntaan.

On ihana olla raskaana ja saada siitä onnitteluita. Huomasin kuitenkin jo ensimmäisen raskauden kohdalla, että raskauteen liittyi outo lieveilmiö: Ihmiset onnittelivat raskaudesta olematta varmoja siitä, olenko raskaana. Silloin en osannut sanoa, miksi tämä tuntui epämääräisen epämukavalta, mutta nyt osaan jo vähän eritellä asiaa.

Minä en yleisesti tykkää, kun vartaloani kommentoidaan. Se tuntuu kiusalliselta. 

Mikä siinä sitten tuntuu pahalta? Kun joku sanoo, että onpa sinun vatsasi kasvanut, tulee sellainen olo, että tuo ihminen tarkkailee vatsaani koko ajan ja myös kaikkina niinä päivinä kun minä en ole raskaana. Ja totta kai moni tarkkaileekin, mutta en haluaisi olla tietoinen tästä. Yhtä lailla tuntuu oudolta, jos joku kommentoi vaikka johonkin kuvaan, että olet laihtunut. Puhun itse harvoin (ja ihan tietoisen päätöksen seurauksena) ulkonäköasioista, enkä onneksi saakaan melkein yhtään ulkonäkööni liittyvää palautetta. Haluaisin että minä olisin muille ennemminkin sanomiseni ja käytökseni kuin vartaloni. Arvioivan katseen kohteena oleminen ei ole mukavaa. “Raskaushuhut” eivät poikkea tästä.

Minä en aina mieti, miltä näytän. En tarkkaile vartaloani valokuvissa tai mieti, näytänkö nyt vähän tavallista lihavammalta. Olen päässyt sen vaiheen yli elämässäni (ja toivon syvästi, etten joudu enää takaisin siihen vaiheeseen, koska se on täydellisen paskaa). Tästä syystä ei tullut mieleenkään, että totta tosiaan, vatsani näyttää vähän "tavallista" (mikä tavallinen?) isommalta tämän postauksen yhdessä kuvassa. Siksi olin yllättynyt, kun kommentteihin tuli suora kysymys siitä, olenko raskaana. Kysymys blogissa herätti sen verran keskustelua, että rupesin pohtimaan myös asian yhteiskunnallista merkitystä.

Ymmärrän, että minua vanhempaa sukupolvea olevat ihmiset eivät ole tottuneet ajatteluun siitä, että naiselta ei kysellä hänen raskaudestaan, ja ymmärrän täysin sen, että utelija ei tarkoittanut mitään pahaa. Mutta tätäkin asiaa voi ajatella vähän laajemmin kuin sen juuri oman kokemuksen kannalta.

Raisa pointtasi asian hyvin: "Raskaana tuli inhottavat fläsärit siitä, miltä tuntui olla teini-ikäinen. Vartalo muuttui, olo omasta kropasta oli vähän epävarma, ja tuntui, että kaikilla oli oikeus kommentoida sitä miten sattui." Newsflash: Teini-ikäisten ihmisten vartaloita ei myöskään saa kommentoida, se ei tunnu kivalta. Raskaana oma vartalo ikään kuin palaa samanlaiseksi yhteiseksi omaisuudeksi, jonka muutoksia voi vähän naureskella yhdessä, kuin mitä se oli 2000-luvulla teini-iässä. Näin ei pitäisi olla.

Ajatus siitä, että jos ihminen on laittanut kuviaan nettiin ja kertonut edellisestä raskaudestaan tai "on valinnut julkisen ammatin" (haha , käytännössä blogi ei ole ammattini vaan intohimoinen harrastus, josta saan myös rahaa), ei mielestäni tarkoita sitä, että on universaalisti ok alkaa kommentoida ihmisen ulkonäköä. Toki “julkkisten” (erityisesti naisten), ulkonäköä kommentoidaan, mutta tarkoittaako se, että näin pitäisi olla tai että tämä on joku julkisen työ haittapuoli, johon meidän kaikkien on vain alistuttava.

Kyse on myös tasa-arvosta. Miehille ei juurikaan sanota, että sinun vatsasi on kasvanut. Heiltä ei käsittääkseni koskaan kysytä, oletko raskaana. Koska hyvin usein (olen kuullut näitä tarinoita kymmenittäin), nainen ei satukaan olemaan raskaana. Ja voitte kuvitella, miltä tuntuu vastata: "Ei, en ole raskaana."

Vaikka raskausutelijat eivät tietenkään tarkoita pahaa, naisten kehojen arvioiminen ja tarkkaileminen on osa patriarkaattista rakennetta, joihin meidät kaikki on ehdollistettu. Siksi sillä on yhteiskunnallisestikin merkitystä kuinka hanakasti lähdemme spekuttamaan toisten painonvaihteluiden syytä. Synnytystalkoiden ja syntyvyyspuheen seassa raskauden kommentointi tuntuu myös siltä, että tässä lisäännytään jotenkin yhteisen hyvän vuoksi. Raskaus on tosi henkilökohtainen asia ja se, että henkilökohtaiset kuulumiset niin sanotusti näkyvät vatsassa, asettaa ihmiset jännällä tavalla altiiksi: muut näkevät ulkoapäin sinusta jotain, mitä et itse ole valinnut kertoa.

Ja sitten on vielä tämä juttu, että yleensä ihmiset tykkäävät itse kertoa iloiset uutisensa muille. Minusta on ihanaa kertoa, että olen raskaana. Tahdon jakaa henkilökohtaisia asioita blogissa ja on kivaa puhua raskaudesta täällä. Mutta haluan tehdä sen omilla ehdoillani ja silloin, kun itselleni sopii puhua aiheesta. Se on minun henkilökohtainen uutiseni, enkä pääse kertomaan sitä silloin kun haluan, mikäli joku kysyy sitä minulta suoraan tai analysoi ruokavaliotani kommenteissa tai kertoo, että olen “normaalisti hoikka, nyt erinäköinen”.

Raskaus on iloinen asia, josta on useimmiten kiva puhua. Mutta vaikka oma raskaus olisi mennyt helposti ja itselleen jokainen keskusteluavaus siitä olisi tervetullut, on silti hyvä muistaa, että elämä ei ole aina niin yksinkertaista. Jollain raskaus alkaa näkyä varhain, jolloin uutisia ei vielä halua jakaa. Joku on juuri saanut keskenmenon. Joku ei juo alkoholia muuten vain, lihoo lääkityksen vuoksi tai ihan vain elää elämäänsä ja siksi paino vaihtelee. Vaikka omaan silmään toiden raskaus olisi "melko varma", toisen tilannetta ei voi koskaan tietää. Siksi mielestäni on tärkeämpää olla huomaavainen ja antaa ihmisille tilaa elää omaa elämäänsä kuin pitää yllä oikeuttaan kysyä ja saada tietää.   

On toki yhteiskunnallisesti suurempiakin epäkohtia kuin raskausutelut (kuten että JOS KAKKAAT, HARJAAT!), mutta tämä selvästi jakaa mielipiteitä.

Omalla kohdallani raskaus on mennyt mukavasti, suorastaan melko huomaamattomasti ja se on ollut tosi toivottu. Etenkin nyt, kun olen aiheesta täällä julkisesti kertonut, on suloista kun ihmiset onnittelevat ja ovat iloisia puolestani.

Ja lopuksi valtava kiitos kaikilla ihanista onnitteluista, niistä on tullut hirmu hyvä mieli!

 

Millaisia kokemuksia teillä on raskaudesta kyselemisestä?

 
 
Lue myös:
 
Lihavan tytön rooli on täyttä paskaa
 
Me ei olla raskaana, minä olen
 
 
 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 
 

 

Kommentit

tiiduli (Ei varmistettu)

Ensimmäisessä raskaudessani vatsan näkyvä kasvaminen oli itsellenikin hauskaa ja odotettua seurattavaa. Asia, joka konkretisoi vauvan olevan tulossa. Silloin en loukkaantunut kun sain vatsani kokoon tai muotoon liittyviä kommentteja, mutta nyt toisen kohdalla jostain syystä närkästyn, kun kuulen miten vatsa on taas kasvanut viime näkemästä, tai onpa se jo iso! Joo, niin on, siellä kasvaa ihminen hei.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, tämä on siitä erikoinen juttu, että juuri yksilötasolla kyse voi olla ihanasta jutusta, ja joskus sitä voikin haluta, että "koko maailma, huomatkaa, meille tulee vihdoin kauan haluamamme vauva" (hahhaha, etenkin ruuhkabussissa nykyään toivoisin, että ihmiset huomaisivat tämän - mutta en voi kyllä syyttää ketään asiasta, kun en usein itsekään ole huomannut antaa raskaana oleville paikkaa - koska en katsele ihmisten vatsoja sillä silmällä).

Mutta noin periaatteellisella tasolla olen itse sitä mieltä, että muiden kehoja ei mielellään kommentoida tai niitä taivastella.

Kuunari (Ei varmistettu)

Meitä on aika paljon, joiden vatsa luonnostaan näyttää ”ihan selvältä” raskausmahalta jokaisen isomman aterian jälkeen. Voin kertoa, että etenkin niille meistä, joilla on ollut lapsen saamiseen liittyviä ongelmia, kyselyt ovat tosi loukkaavia ja saavat kyyneliin monista eri syistä. Onneksi ei itsellä tuota kokemusta ole, olen sen verran sinut mahani kanssa, että kyselyt naurattavat. Mutta taidan olla kyllä vähemmistöä tässä asiassa. Muita tuntemiani pallomahoja ei naurata. Yhtään.

Kyllä kaikki kehoa koskeva kommentointi ahdistaa, sekä positiivinen, ikävä että hassu. Se johtuu juuri tuosta, että en haluaisi tulla arvioiduksi kehon (mukaan lukien sukupuoli), vaan tekojen ja sanojen kautta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Juuri näin. Kun tässä kaikessa henkilökohtaisuudessa on nimenomaan tuo taso, että lapsen saaminen tai se, ettei saa haluamaansa lasta voi olla tosi arka paikka. 

Toki joskus joku ulkonäköön liittyvä kehu saattaa ilahduttaa: Tykkään, jos joku kehuu jotain, mitä olen ikään kuin itse valinnut, tyyliin "kiva huulipuna, hauskat housut, onpa ihana uusi tukka". Eli tyyliäni, muttei suoranaisesti kehoani. Mutta näissäkin on tietenkin sellainen homma, että pitää ottaa konteksti huomioon, onko kysessä vaikka hierarkinen esimies-alainen-asetelma tai jääkö kehusta sellainen kuva, että toinen haluaa "ylistämällä alistaa" kehuttavaa. Lopulta nämä ovat ihan maalaisjärjen hommia, vaikka sellaiset "kyllä ennen vanhaan vain oli helpompaa" -horisijat valittavat, miten vaikeaksi on mennyt.

Kuunari (Ei varmistettu)

Erilaiset suolistotulehdukset ovat myös voimakkaasti yleistyneet, kuten ehkä uutisista on voinut huomata, ja tyypillinen oire on juuri vatsan turvotus. Monella tutullani näin on. Ei liene hauskaa kiusallisen vaivan myötä huomata, kuinka moni selvästikin tarkkailee omaa vatsaa, kun alkaa tulla ei-toivottuja raskauskommentteja tuntemattomilta.

Toivon, että nämä huomiot taivuttelisivat niitäkin, joiden mielestä kyse ei ole yhteiskunnan valtarakenteisiin liittyvästä, feministisestä ongelmasta (mitä se on).

Rahien (Ei varmistettu)

Kiitos kun toit tämän esiin. Itselläni on ärtyneen suolen oireyhtymä, ja olen tosi hoikka joten turvonnut vatsa on välillä todella silmiinpistävä. Lisäksi olen ollut viimeiset 2,5 vuotta lapsettomuushoidoissa, joten todellakin toivon ettei kukaan kommentoi mahaani millään tavoin.

Joillakin ihmisillä myös esim. munasolujen kasvattamiseen tähtäävä lääkitys aiheuttaa raskausvatsan näköisen turvotuksen, ja hyvääkin tarkoittavat kommentit saattaa silloin tuntua tosi kamalilta

iidis
Varpain jaloin

En kummallakaan odotuskerralla ole pitänyt vatsaani liittyvistä kommenteista. Ehkä kyse on jostain omista kroppakomplekseistani, mutta ajatus siitä, että ulkopuoliset ja ihan vieraatkin tarkkailevat vatsaani on kamala. Esikoista odottaessani (14 vuotta sitten) ihan tuikktuntemattomatkin pitivät oikeutenaan myös kosketella vatsaani. Olin tästä kauhuissani ja koin menettäneeni itseni täysin. En ollut enää minä, vaan olin jotain yhteistä omaisuutta kuin mikäkin nuorenäitiyden pyhä kuva. Kerrankin itkevä nainen junassa silitti pitkään vatsaani ja sanoi sen tuottavan hyvää onnea keskenmenon jälkeen. Junasta poistuessani sain paniikkikohtauksen, koska tilanne oli ollut niin ahdistava.

Minusta on myös kiertänyt aikanaan sitkeä huhu vauvauutisista. Se selvisi minulle lopulta, kun huhu oli kantautunut tuttavapiirin laidoilta yleisenä tietona ystäväni miehen korviin. Vasta silloin minulta kysyttiin asiasta. En ollut raskaana, mutta olinkoko kesän kärsinyt koko kehoa kurittaneesta vatsakivusta, turvotuksesta ja ruoansulatusongelmista, jotka tuhosivat monta kivaa kesärientoa. Ongelmien syyksi paljastui vehnä ja muut viljat - äidiltäni peritty allergia. Ei vauva, ei. Jälkikäteen lähinnä ällistytti se miten pitkään huhu oli kiertänyt ja ”vahvistunut todeksi” ja se kuinka kiinnostava minun vatsanseutuni ja minun ja mieheni henkilökohtaiset asiat voivat ihmisille näköjään olla.

Juliaihminen
Juliaihminen

Uuh! Aivan j ä ä t ä v ä ä. Tuo junakokemus kuulostaa painajaismaiselta.

Tämä on mielestäni juuri kuvaavaa, että asiat muuttuvat. Ihmiset eivät enää nykyään ihan samalla tavalla tule koskettelemaan vatsaa kuin kavereiden kokemusten mukaan vielä viisi, kymmenen tai 14 vuotta sitten. Ja se johtuu luultavasti siitä, että asiasta on alettu puhua: Me naiset emme halua, että meihin kosketaan ilman lupaa. Olimme sitten raskaana tai emme. Vielä pitäisi päästä siihen vaiheeseen, jossa meitä ei kyylätä, meistä ei levitetä huhuja tai meiltä ei udella suoraan asioita, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia. Mutta matkalla sinne ollaan!

Hämmentävää (Ei varmistettu)

"Pääsin" juuri ensimmäistä kertaa raskausuteluiden kohteeksi. Työtapahtumassa ventovieras aloitti vessajonossa keskustelun kysymällä, olenko raskaana. Hämmennyin niin kovasti, etten oikein osannut vastata. Koska: en ole (on kyllä pahin ja kivuliain menkkoja edeltävä turvotus hetkeen) mutta ennen kaikkea: kuka sä oot ja mitä teet sillä tiedolla?! Entä miten tämä kuuluu mun työpäivään??? Olisin niin halunnut vastata jotain nasevampaa kuin "Eeen..."

Nönnönöö (Ei varmistettu)

”Mutta toihan olisi todella tykki kommentti! Kuka sä edes olet ja mitä ihmettä teet sillä tiedolla?”

marjaraj (Ei varmistettu)

Itselläni on vähän samansuuntaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin joillain aiemmin kommentoineilla. Ensimmäisen raskauden aikana en juurikaan saanut kommentteja raskauteen tai sen aikaansaamiin ulkoisiin muutoksiin liittyen eivätkä ne vähätkään kommentit häirinneet. Nyt toisella kerralla en pidä yhtään siitä, että ulkomuotoani (raskauden myötä kasvanut vatsa) kommentoidaan tai oikeastaan edes siitä, että minulta selvästi raskauteen liittyen kysytään, miten olen voinut. Ei minua kiinnosta jakaa tietoja voinnistani, se ei siitä miksikään puhumalla muutu. Tähän vaikuttanee se, että parhaillaan meneillään oleva toinen raskaus on tuonut tullessaan vaivoja, jotka selvästi vaikuttavat omaan toimintakykyyni. Ei onneksi mitään sellaista, joka olisi vauvalle vaaraksi, mutta harmittelen kovasti sitä, etten pysty tekemään samoja asioita kuin "normaalisti" tai edes ensimmäisen raskauden aikana. "Mitä kuuluu" olisi paljon neutraalimpi tapa kysyä ja jättäisi minulle myös vapauden valita, mistä haluan puhua. Kyllä, vaapun ympäriinsä kuin ylipainoinen ankka, mutta elämääni mahtuu edelleen muutakin kuin raskaus ja sen mukanaan tuomat selkäongelmat.

Kaikkein inhottavin aiheeseen liittyvä muisto on ajalta jolloin kuopus oli noin 3kk ja ihminen joka tiesi, että mulla on pieni vauva tuli taputtelemaan mahaa ja kysymään että onkos täällä jo seuraava tulossa.

Ja mun mielestä oletko laihtunut on loukkaava kysymys, koska siitä tulee sellainen olo, että kysyjä kyttää toisen kokoa aina nähdessään ja/tai on miettinytkin että tuon kyllä kannattaisi laihduttaa.

Itse pyrin siihen etten kommentoi mitään negatiivista, enkä positiivista toisten kehoista.

JeppuliiiJii (Ei varmistettu)

Mulla on onneksi vain hyviä kokemuksia raskausajasta (tai sitten olen blokannut kaikki ikävyydet muistoistani, ehhehe). En pahastunut muutamista vatsan silittelyistä, sillä näin että raskausvatsa oli näille henkilöille niin ihmeellinen ja upea asia että ikäänkuin tahtomattaan tai tajuamattaan halusivat koskettaa. Ymmärrän sen impulssin hyvin. Ehkä jos olisin oman kropan rajoista tosi herkkä, niin se olisi ollut kurjaa. Musta on tavallaan ikävää se, että asioista ei nykyään saa sanoa mitään ja pitäisi muistaa olla mielettömän sensitiivisiä ihan joka hetkessä ja kohtaamisessa. Se tekee ihmisistä varovaisia ja varautuneita. Itse koen että mun on helpompaa elää sellaisessa ilmapiirissä, jossa toiselta ihmiseltä voidaan luontevasti kysyä "oletko raskaana" kuin juoruilla sen takana viikkotolkulla että onko se vai ei ja voisko se jo pikkuhiljaa julkistaa asian että päästään onnittelemaan. Ihminen on kuitenkin utelias ja ympäristöään havainnoiva olento. Sitä ei pysty meistä tappamaan mutta sen ilmaisun tukahduttamista toki voi opetella. Ehkä tässäkin olisi mustavalkoisen ajattelun sijaan mahdollista nähdä, että ystävällistä, pahaa tarkoittamatonta kysymystä tutulta toiselle "oletko raskaana" ei tarvitsisi leimata niin hirveän loukkaavaksi. Haittaisiko se, jos siihen joutuisi vastaamaan "en, kärsin suolistovaivoista / en, en pysty saamaan lapsia"? Se normalisoisi vaikeitakin aiheita ja tekisi niistä näkyvämpiä. Antaisi toisille mahdollisuuden osoittaa myötätuntoa?

Kuunari (Ei varmistettu)

Tavallaan olen tästä ihan samaa mieltäkin, olisi hienoa voida puhua avoimemmin vaikeista asioista ja tehdä niitä näkyvämmiksi, jolloin ihmiset voisivat olla keskenään rennommin ja olla häpeilemättä traumojaan ja pierujaan.

Mutta tässä vatsankommentointitilanteessa etulinjaan vapaamman puhumisen taistossa laitetaan tahtomattaan myös ihmisiä, joilla on erityisen hankala tausta, kuten lapsettomuus, kiusallinen sairaus, keskenmeno(ja), epävarmuus omasta kehosta, tai (yllättävän usein) kaikki näistä. Siinä saattaa itsellä olla vielä aika paljon tekemistä tunteiden käsittelyssä jo ihan itsensä ja läheisimpien ihmisten kanssa, eikä minkäänlaisia valmiuksia suhtautua asiaan rennosti ja selittää syitä tuntemattomille. Yleensä kommentoijilla ei ole myöskään vastaavaa taustaa itsellä.

Ennemmin, jos huomaa, että on tabuja ja varovaisuutta (turhaan) aiheuttavia puheenaiheita, voi niistä itse puhua julkisesti omista kokemuksistaan lähtien. Esimerkiksi kuukautisiin ja raha-asioihin liittyviä tabuja puretaan tällä hetkellä ahkerasti julkisessa keskustelussa - mutta ei oikea keino siinäkään ole mielestäni mennä meuhkaamaan jollekin kaupungilla näkemälleen tyypille että ”hei sulla muuten on menkat selvästikin, kun näkyy noi kestositeen rajat housujen läpi, onnea vaan! Ai sulla onkin virtsankarkailua NO EI SE MITÄÄN se on ihan normaalia!”

Juliaihminen
Juliaihminen

Tämä oli mielestäni erinomainen vertaus: Omasta tilanteesta puhuminen normalisoi tabuaiheita parhaimmalla ja tietyllä tapaa myös neutraaleimmalla tavalla.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kipuilen kanssa tämän "turhasta loukkaantumisen" kanssa, koska olen itsekin esimerkiksi suuri mustan huumorin kannattaja ja juuri viime perjantaina Gummeruksen tilaisuudessa kuulin toimari Anna Baijarsin hyvän puheen, jossa hän muun muassa mainitsi, että "elämme uusmoralismin aikaa", eli että nykyään vähän mitä tahansa voidaan aika heppoisin perustein paheksua ja kieltää. Pahimmillaan se, ettei asioista puhuta, johtaa juuri salailuun tai häpeään.

Toisaalta taas toisen kuin oman kehon kommentointi tietyllä tapaa rikkoo toisen rajoja. Jos vedän oikein mutkia suoraksi, niin käytännössä ehdotat, että tutulla olisi oikeus kysyä toiselta: miksi olet lihonut / miksi vatsasi on isompi? Koska sitähän se "oletko raskaana" -kysely aika usein on. Usein tällaiset asiat ovat sellaisia, että ihmiset ottavat ne itse puheeksi, mikäli haluavat ottaa puheeksi.

Minusta olisi äärimmäisen inhottavaa, jos joku kysyisi, olenko raskaana ja en olisi (liittymättä mitenkään siihen, onko taustalla edes mitään lapsettomuus tms ongelmia). Lähipiirissäni on ihmisiä, joille on käynyt näin, ja he ovat kokeneet itsensä aika loukatuiksi näissä tilanteissa. Siinä usein ruokitaan kysyjän uteliausuutta eikä niinkään pyritä normalisoimaan vaikeita aiheita.

jeppuliiije (Ei varmistettu)

Joo okei, ymmärrän tuon pointin että jokainen normalisoikoon vaikeita asioita omasta aloitteestaan. Se on ihan kohtuullinen vaatimus. Mutta silti oletko raskaana -kysymys ei mielestäni ole aivan sama asia kuin toisen painon kommentointi. Vaikka kyseenalaistankin nykyilmapiirin "älä kysy, älä huomaa" -normia, en ikinä sanoisi toiselle "oletko lihonut?". Se olisi mielestäni loukkaavaa.

Ambe (Ei varmistettu)

Itselleni on käynyt juurikin niin, että eräs puolituttu baarissa keskustelun yhteydessä yllättäen taputti alavatsaani ja tokaisi pilke silmäkulmassa, että ”ootkos pieniin päin?” (en ollut silloin enkä ole koskaan ollut raskaana). Se loukkasi todella paljon ja romutti hetkessä hyvän fiiliksen, mitä olin aiemmin kokenut omasta vartalostani ja pukeutumisestaan sinä iltana. Kyllä se oli mielestäni täysin suora kysymys siitä että ”oletko raskaan? Ai, siis sittenkin vain lihonut”.

Ambe (Ei varmistettu)

Itselleni on käynyt juurikin niin, että eräs puolituttu baarissa keskustelun yhteydessä yllättäen taputti alavatsaani ja tokaisi pilke silmäkulmassa, että ”ootkos pieniin päin?” (en ollut silloin enkä ole koskaan ollut raskaana). Se loukkasi todella paljon ja romutti hetkessä hyvän fiiliksen, mitä olin aiemmin kokenut omasta vartalostani ja pukeutumisestaan sinä iltana. Kyllä se oli mielestäni täysin suora kysymys siitä että ”oletko raskaan? Ai, siis sittenkin vain lihonut”.

Niin no. (Ei varmistettu)

Mua kyllä haitaisi jos joutuisin kertomaan suolistovaivoistani puolitutuille. Ihan kiva että tabuja rikotaan, mutta jos näen jonkun ihmisen ensimmäistä kertaa 2 vuoteen niin omien suolistovaivojen avaaminen ei ehkä ole se ykkösjuttu.

tsuipi (Ei varmistettu)

Mä oon tästä ihan samaa mieltä. Ja huomasin että homma on myös kulttuurikysymys. Asun Pariisissa jossa luonnollisesti on ihmisiä aika monesta kolkasta, ja usein vatsaani tuli silittelemään Aasiasta ja Afrikasta lähtösin olevat naiset (joilla varmaan oli itsellä useampi lapsi). Se tietysti yllätti, mutta oli niin hyväntahtoista etten voinut kyllä siitä pahastua. Muuten vatsani olemassaolo kyllä huomioitiin, ja aina positiivisesti ja onnitellen, mutta hienotunteisesti vasta 6kk jälkeen kun homma oli jo todella selvä...

Toinen pointti tämän raskauden huomioimiseen/huomaamiseen oli ihan käytännöllinen. Suurissa kaupungeissa saattaa työmatka kestää julkisella tunnin yhteen suuntaan, ja oli mukavaa kun joku "uskalsi" huomioida että olen raskaana ja tarvitsen täpötäydessä junassa istumapaikan ilman että jouduin sitä itse pyytämään. Koska on myös jotenkin ahdistavaa pyytää jotakuta antamaan paikkansa minulle.

Milloin? (Ei varmistettu)

Kun vauvan pää näkyy ja siitä on kuva somessa.

Se on sitä nykyaikaa ettei kukaan vain "loukkaannu".

Maailma tosiaan muuttuu entistä lapsellisemmaksi feministiseksi hupakoksi.
Anteeksi.

Maailma ei muutu miksikään, mutta näiden ihmisten sisäinen maailma muuttuu ja sosiaalinen kyvyttömyys kasvaa.

Juliaihminen
Juliaihminen

"Sosiaalinen kyvyyttömyys kasvaa." Pyritkö kommentillasi todistamaan oman väitteesi? :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen nainen, mutta en vielä lapsellinen, mutta seurannut tätä raskaus-utelu-keskustelua mielenkiinnolla ja herkistynyt sille mielipiteelle, että toisten mahoja ei kommentoida. Ja näin olenkin toiminut. Nyt eräs kollegani on raskaana, ei vielä super näkyvästi, mutta selvästi. Hän esimerkiksi vaihtoi pukeutumisessaan yläosat empire-linjaisiin, pyöristyvää mahaa korostaviin malleihin. Ja minäkään en siis ihmisten mahoja tuijottele, mutta tyylejä kyllä ja tämä tyylimuutos pisti silmään. Sivuhuomautuksena, että näin varmaan moni muukin tulee huomanneeksi toisen lihomiset tai laihtumiset, että ei niinkään mahaa tuijottamalla, mutta uusi tyyli tai erilailla istuvat vaatteet kiinnittävät huomion, jos on ylipäätään kiinnostunut vaatteista tai tyylistä.Takaisin asiaan, mielelläni haluankin kollegaa onnitella tulevasta toisesta lapsesta, koska uskoisin hänen siitä ilahtuvan, mutta taidanpa odottaa, että hän ottaa asian itse puheeksi. Tulin samalla miettineeksi, että onko raskaana olevilla ollut toisenlaisia kokemuksia, siis että, voiko asian ympärillä olla liian hienotunteinen? Odottaa liian kauan onnittelujen kanssa? Vai onko tämmöinen ihan absurdia? Onko siis kukaan ihmetellyt, miksei työkaverit onnittele, vaikka maha näkyy jo kauas, eikä itse halua ns. "kalastella" onnitteluja toitottamalla asiasta kaikille. Tai että vauvavatsa on ns. elefantti huoneessa, jota kukaan ei uskalla kiusallisuuteen astikaan vahingossakaan vilkaista, saatikka sitten puhua. Vai ovatko raskaana olevat vain onnessaan kun saavat olla rauhassa?

Vierailija (Ei varmistettu)

Kirjoitit tämän täydellisesti auki, kiitos!

Toimin juuri samoin, en onnittele ikinä raskaudesta, jos kyseinen henkilö ei asiaa ole itselleni kertonut, mutta tekeekö se sitten minusta kylmän, vaikutanko kateelliselta tms. järjetöntä, jos en onnittele (kun kyse on ilmiselvästä tapauksesta)? Esim. työpaikalla useampikin henkilö voi tietää henkilön A olevan raskaana, mutta yksi henkilö X ei ole kuullut asiasta (ei ole hänelle henk. koht. tai mutkan kautta kerrottu). Loputtomassa sensitiivisyydessään henkilö X ei kysy A:lta tai keneltäkään muultakaan (luonnollisesti) asiasta vaan on hipihiljaa kunnes henkilö A järjestää läksiäiset. Tuleeko X:stä silloin moukka, kun hän ei ole onnitellut aiemmin (henkilö A:han saattaa kuvitella, että kaikki työpaikalla jo tietävät, vaikka kukaan ei ole kertonut asiasta eteenpäin/juoruillut, mikä onkin hyvä!) vai onko hän toiminut juuri kuten yleiset käyttäytymisnormit edellyttävät?

Yleisesti ottaen olen sen kannalla, että toisten asioita ei turhaan udella, kehoa tai muitakaan ominaisuuksia arvostella tahi kommentoida mutta joskus se voi todella johtaa kiusallisiin tilanteisiin myös toisin päin eli jos et kommentoi/viesti mitenkään huomanneesi asiaa (pätee myös muihin kuin raskausasioihin), joku voi siitäkin loukkaantua...kiinnostava aihe eikä ehkä kuitenkaan niin itsestäänselvä, mitä luulisi.

Joka tapauksessa ihanaa loppuraskautta ja tsemppiä kevääseen! Tämä blogi on työmatkojeni piristys <3!

Ilargia (Ei varmistettu)

Joo, niin tunnistan ton kiusallisen "pitäisikö nyt kuitenkin tajuta sanoa jotain"-tilanteen. Ahdistavin kokemus ei tosin liittynyt raskauteen, vaan suruun.

Olin tekemässä lyhyttä pätkää yhdessä työpaikassa, ja työkaverin omainen kuoli. Kun työkaveri palasi töihin, yksikön vetäjä antoi ymmärtää, että mun ei pitäisi tulla mukaan, kun he ilmaisevat porukan osanoton. Pysyin sitten omassa huoneessani. Sittemmin toinen työkaveri mainitsi kuolemasta kahden kesken vahingossa, ja taivasteli, että nyt hän kertoi minulle, vaikka ei olisi saanut - enhän vain kerro kenellekään? (Tässä kohtaa olin jo suht hölmistynyt, mutta lupasin.) Myöhemmin sitten olimme koko porukka syömässä lounasta, ja tämä omaisen menettänyt alkoi itkeä. Kukaan ei oikein sanonut mitään tai muutenkaan reagoinut. Olisin halunnut sanoa tai tehdä jotain, tuntui ihan idiootilta istua siinä hiljaa, kun toinen itkee. En kuitenkaan voinut ottaa osaa, koska mulle oli tehty selväksi, että mun ei kuulu tietää tilanteesta. En myöskään halunnut kysyä, mikä työkaverilla on. En luottanut kykyyni esittää, etten tiedä. Enkä todellakaan halunnut painostaa häntä kertomaan kipeää asiaa siinä keskellä lounasruokalaa ja itkuisena.

Olen myöhemmin pari kertaa ohimennen tavannut tämän ihmisen, ja aina tulee vähän huono omatunto, että loukkasinkohan kuitenkin jotenkin tahtomattani. Vähän jäi myös kaivelemaan, että olenko vaan jotenkin sosiaalisesti tyhmä, kun en tajunnut, mistä koko salailuhommassa oli kyse tai miten tuossa tilanteessa olisi oikeasti pitänyt toimia. Itsellänikin oli jo tuolloin kokemusta tilanteista, joissa lähipiirin sairas/kuolintapaukset vaikuttaa mielialaan kodin ulkopuolella, mutta ei todellakaan auttanut ymmärtämään (olin mieluummin tilanteestani hyvinkin avoin, mutta toki ihmiset ovat erilaisia).

Suoraan sanoen myös hiukan jäi ärsyttämään. Tuntui, että mut järjestettiin (lähinnä siis tiimimme vetäjän toimesta) sosiaalisesti todella kiusalliseen väliin, jostain mysteerisyystä. Muissa yhteyksissä tunsin olevani ihan osa työporukkaa, vaikka olinkin siellä vain pari kk, ja vaikka olin paljon kaikkia muita nuorempi sekä iän että työkokemuksen puolesta. Olisi varmaan pitänyt vaan rohkeasti kysyä tiiminvetäjältä, missä mennään. Koko asia vaan tuntui niin älyttömän kiusalliselta, että en saanut kysyttyä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minulle kävi näin ja sanoin työkaverilleni, että koska hän itse ei ollut sanonut raskaudestaan mitään, niin olin halunnut olla hienotunteinen, mutta näin nyt kun vietämme sinun äitiyslomallejäämisläksiäisiäsi, niin onnittelen sinua sydämellisesti.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ah! Aikuisen, sosiaalisesti kyvykkään ihmisen tapa reagoida. Ihailen!

SC

Minulle kävi näin! Raskausaikana olin työpaikassa, jossa aloitin jo ollessani raskaana ja työkaverit koostuivat pitkälti 50-vuotiaista minulle vieraista ihmisistä. En aluksi halunnut kertoa raskaudestani ja raskauden ollessa jo pitkällä, en enää osannut kertoa. Loppujenlopuksi tunsin itseni aika ääliöksi, kun joululomalle lähtiessäni mainitsin jatkosta utelijoille, että "öö, jään äitiyslomalle" ja nämä hämmästelivät asiaa suureen ääneen. Olen melko hoikka ja mahani oli suht  pieni, mutta jäi mysteeriksi, eivätkö nämä sedät olleet tosiaan huomanneet vesimeloniksi kasvanutta mahaani, vai näyttelivätkö he kohteliaisuuttaan. Minun olisi siis pitänyt ottaa härkää sarvista ja töksäyttää asia ilmoille, kun omasta mielestäni maha näkyi tarpeeksi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mielestäni voi tarjota työkaverille luontevan tilanteen kertoa raskaudesta. Jos työpaikalla ei henkilökohtaisista asioista puhuta, ei hän välttämättä halua siitä keskustella. Voi vaikka kysyä tulevaisuudensuunnitelmia, mitä odottaa tältä vuodelta tai sanoa, että uusi tyyli pukee häntä. :)

Sanna-Leena
Ensitanssi

Jälkikäteen ajatellen mulla meni raskauden aikana nää utelu- ja mahanseudunkyyläilyjutut ihan hirveän kivasti. Olin ennen raskautta hoikka ja maha alkoi näkyä aikaisin. Siinä vaiheessa, kun kerroin asiasta tanssiporukassa (aika myöhään), töissä (vielä myöhemmin) ja opiskelijoille, joiden ryhmänohjaaja olin silloin (ihan naurettavan myöhään), kommenteista kyllä kuuli, että huomattu oli. Silti kukaan ei ollut itse kysynyt mitään ja sain pitää omistajuuden omaan raskausuutiseeni. Kivaa tajuta olevansa huomaavaisten ihmisten ympäröimä.

Allekirjoitan kaiken, mitä aiheesta kirjoitit. Tähän kuten niin moneen muuhunkin tilanteeseen voi soveltaa sitä sääntöä, että koska toisen taisteluista ei ikinä voi oikeasti tietää koko totuutta, kannattaa lähtökohtaisesti pyrkiä olemaan huomaavainen ja mukava muille.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tästä muistostasi muistuikin mieleeni yksi raskauskommentti, joka oli aika jäätävä. Tai, niin. Opettaja minäkin olen ja raskaus oli jo aika pitkällä, mutta en ollut sitä luokassa vielä kuuluttanut. Yksien tyttöjen kanssa olin aiheesta puhunut, kun he olivat jotenkin hienovaraisesti kysyneet (en edes muista miten..) ja sitten yksi tämän tyttöporukan jäsen täräytti kesken tilanteen, jonkun näppärän kysymyksen, kuten ”milloin sun vauva syntyy?” tms. Mahaa oli kyllä jo, taisin olla jo pitkälti puolivälin ylittänyt, mutta kysymys oli silti hämmentävä. Se myös esitettiin selvästikin siksi, että kysyjä sai jonkinlaista ”sosiaalista valuuttaa” tilanteessa -pokkapisteitä.

Juteltiin sen jälkeen useammankin kerran hoitovapaa-asioista ja lasten kasvatuksesta opiskelijoiden kanssa eli tämä ikään kuin avasi pelin. Tosi tyylikkäästi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itselläni oli raskausaikana helppoa, maha oli aika piilossa, olen pitkä ja hiukan pyöreä, niin vielä laitoksellakin olin kätilöopiskelijalle esimerkkinä "näinkin pieni se vatsa voi olla kun makaa selällään" ja siis vauva kasvoi koko ajan hyvin, niin ei ollut herkkä juttu myöskään. Mutta sain kuitenkin puolitutulta työkaverilta kommenttia, kun olisi pitänyt käyttää kireämpiä vaatteita, kun ei ollut huomannut mun raskautta ennen kun se ilmoitettiin yleisemmin... Niin, miksiköhän olin löysemmissä vaatteissa siihen asti kun halusin ITSE asiasta ilmoittaa, huoh.

Mutta enemmän loukkasi kun töihin palatessa sain kommentin, että kohtahan sä jäät taas pois toisen kanssa... Ja hän siis oli mulle ihan tuntematon tyyppi. Ja vaikka selitin jotain raskaasta vauva-ajasta ja siitä kuinka toista ei nyt ollut toiveissa, niin myhäili vaan tietävänä että katsotaan vaan. Ja oli siis omanikäiseni mies. Eli lapsioletukset on aina musta vaarallisia, ovat kuitenkin niin henkilökohtaisia asioita, että kannattaa puhua vain jos toinen ne tuo esiin...

Emsku
Laihempi lauantai

Olen kauhukseni huomannut olevani (ilmeisesti) ihminen, joka tarkkailee muita. En koe edes mitenkään "tarkkailevani" toisia enkä taatusti ainakaan istu vaikka työpaikalla toimiston keskeiselle paikalle aikeenani tarkkailla työkavereita, mutta kyllä, huomaan aina kuka on käynyt kampaajalla, kenellä on uudet vaatteet tai silmälasit, kuka on laihtunut ja kuka on lihonut. Minkäs sille voi. Kuitenkin tosi usein varsinkin ihmisten painoon liittyvissä keskusteluissa toiset sanoo, että "kuka edes kiinnittää huomiota siihen, onko ihminen lihava vai laiha". No minä, mutta ei se ole mitään arvolatautunutta toimintaa jolla olisi joku syy ja päämäärä. Tämä tuli siis mieleen tosta, että joku tarkkailee mahan seutua. Onko se tarkkailua jos vain pyytämättä ja yllättäen huomaa asioita?

Itse asiasta olen kuitenkin ihan samaa mieltä, ja vaikka itse olen varmaan keskimääräistä parempi huomaamaan ja arvaamaan kaikenlaisia henkilökohtaisia asioita (esim. raskaudet, uupumukset, parisuhdetilanteen muutokset) toisista, niin en tietenkään mene kyselemään niistä mitään.

Vauvantaisin (Ei varmistettu) http://vauvantaisin.wordpress.com

Minusta tuo on ihan ookoo! Eihän sille voi mitään, jos huomaa jonkun laihtuneen tai lihonneen, tai huomaa, että jollakin on pisamia tai väsynyt ilme. Sehän on itse asiassa joskus tärkeäkin taito. Sitäkin hienompaa, että tietää, ettei mene jokaista havaintoaan kuuluttamaan koko maailmalle. <3

Juliaihminen
Juliaihminen

En mäkään tässä siis näe mitään pahaa, pitäisi olla aikamoinen ajatuspoliisi, että vaatisi muita oman pään sisällä reagoimaan jollakin tavalla :D Eri asia on se, mitä puhuu kuin mitä ajattelee.

Ja siis itse tulee tarkkailtua aina sellaisia juttuja, mitkä on omassa mielessä pinnalla. Jos esim mietin uutta hiustyyliä, niin todellakin kyyläilen muiden hiusten pituuksia ja värejä, että olisiko tuo tai tuo kiva. Myös taidenäyttelyissä katselen 1700-luvulla eläneiden naisten kampauksia ja mietin, löytyisikö sieltä tyyli-inspiraatiota :D

Vauvantaisin (Ei varmistettu) http://vauvantaisin.wordpress.com

Samoilla linjoilla - en koskaan kysy raskaudesta. Itse asiassa vaikka maha yhtäkkiä kutistuisi merkkinä synnytyksen tapahtumisesta, en kysy enkä onnittele syntyneestä vauvastakaan, ellei äiti itse kerro (siltä varalta, että jotain on sattunut, vauva teholla jne).

Kuitenkin on myönnettävä, että joskus töksäyttely tuottaa tulosta omalla kohdallani. Kerran eräs latinalaisamerikkalainen lukio-openi kysyi, aionko tehdä iholleni jotain (teini-iän iho-ongelmat pahimmillaan). Juteltiin esseen palauttamisesta, kun hän vain siihen väliin: "Well, do you intend to do something about your face?" Sen kommentin jälkeen varasin heti ajan lääkärille ja sain hyvät ab-dropit, joiden myötä todellakin säästyin monenmoiselta arvelta. Olen tavallaan ikuisesti kiitollinen sille opettajalle, joka suoraan asian töksäytti.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei, mulla on ihan sama kokemus - joskus toisen ihmisen suorasta, töksäyttävästä lähestymistavasta johonkin asiaan voi oikeasti olla hyötyä. Se saa tarttumaan toimeen ja laittamaan asiat eteenpäin, toisin kuin ylihienotunteinen hymistely (jota itsekin olen ikävä kyllä taipuvainen harrastamaan).

Olen aikuisiällä korjannut puheterapeutin avustuksella puhevian, josta sain kuulla muutamia huomautuksia - yksi niistä tuli itse asiassa lapselta, joiden suusta tosiaan kuulee totuuden. Jostain syystä minua ei lapsena passitettu puheterapeutille, enkä itse edes oikein tajunnut, että minulla on puhevika. Oma puheeni kuulosti pääni sisällä normaalilta, mutta kuullessani puhettani nauhalta huomasin, että tapani ääntää tietty kirjain kuulostaa hassulta. Lapsuudessa tai teini-iässä en kuitenkaan juurikaan kuullut huomautteluja puheviastani, kumma kyllä, vaan enemmän kommentteja alkoi tulla vasta aikuisiällä - eikä niitäkään kovinkaan paljon.

Tunsin häpeää, kun joku huomautti puheviastani, mutta jossain kohtaa sisuunnuin sen verran, että hakeuduin puheterapeutin vastaanotolle ja sain harjoituksia tehtäväksi. Opettelin laittamaan kieltä oikeaan kohtaan kitalaessa ja pian opin kuin opinkin eroon puheviastani. Ihmettelin ainoastaan, miksen ollut tehnyt sitä jo aiemmin. Suurimmalla osalla ihmisistä hienotunteisuus jatkui puhevian korjattuani - huomasin, että he huomasivat puheeni kuulostavan erilaiselta, mutta eivät hennonneet alkaa kyselemään, että miten sä nyt yhtäkkiä äännätkin tuon yhden kirjaimen oikein :D

Tarinan opetus on, että kyllä suora puhe on joskus paikallaan. Tällä en tarkoita, että kenenkään pitäisi huomautella tai töksäytellä muille ikävästi, mutta minulle tekivät loppujen lopuksi palveluksen ne ihmiset, jotka puheviastani huomauttelivat.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hah, kerran bileissä kaverinkaveri kertoi, että heille on tulossa lapsi. Sivusilmällä katsoin, että tyypin vatsa on selvästi kasvanut. Onneksi, taivaan kiitos onneksi, en kommentoinut vatsa-asiaa, kysyin vain, milloin on laskettu aika. Hän vastasi, että kyse on adoptiosta ja iloisena kertoi, milloin lapsi oli tulossa kotiin. Harvoin olen ollut niin kiitollinen möläytyksenestohoksottimistani. :D

Nukka (Ei varmistettu)

Kiitos ihan huipusta blogista, Julia! Itse aiheeseen.. Olen lapseton ja joskus vuosia aiemmin minultakin joku saattoi kysyä (painoni sahatessa), olenko raskaana. Oma kehoni on ollut minulle todella pitkään vaikea asia ja vasta nyt keski-ikäisenä pystyn suhtautumaan siihen hyväksyvästi ja luontevasti (olen aina lihonut ja laihtunut nimenomaan mahasta..).

Sitä ihmettelen suunnattomasti, että huomioiden tekemisestä huolimatta mikä h*lvetin tarve ja oikeus niitä pitää olla huomioiden kohteena olevalle ihmiselle kuuluttaa.. Ei kai se mikään subjektiivinen oikeus (kuten esim. oikeus kotiin ja perustoimeentuloon) ole. Se, että hetken mietimme toista ennen kuin avaamme suumme, on mielestäni vain sellainen perusasia nimeltä käytöstavat ja empatiakykyä.

Pidän muuten paljon kommenttiboksistasi. Täällä ihmiset osaavat yleensä olla rakentavasti myös erimielisiä ja monia uusia näkökulmia keskusteluissa syntyy.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kummisetäni onnitteli minua raskaudesta sukujuhlissa, kun minulla oli vatsa kovin turvoksissa viikkoa aiemmin leikatun umpilisäkkeen vuoksi. Leikkaus oli tehty tähystyksessä ja vatsa täytetty hiilidioksidilla, ja kärsin tuolloin vieläkin ihan pinkeästä vatsasta. Piti siinä sitten koko suvulle kertoa, etten tosiaan ole raskaana, vaan toivun leikkauksesta.

Itse en kommentoi muiden vauvavatsoja mitenkään, vaikka tietäisin raskaudesta. Työkaveri sai vanhemmilta kollegoilta jatkuvasti kuulla siitä, kuinka vatsa on kasvanut ja huomasin kyllä, ettei ollut hyvillään. En itsekään haluaisi, että kasvavaa vatsaa kommentoitaisiin.

susanna_ (Ei varmistettu)

Kiitos, että nostat esille tämänkin tärkeän asian! :) itse olen sellaisessa tilanteessa, että perheenlisäys ei ole vielä edes toiveissa ja olen muutamia kertoja saanut (vanhemmalta nais-)kollegalta suoraa kyselyä, että koska jään äitiyslomalle?! Ei edes kysynyt, että olenko raskaana. Siinä olin ihan sanaton ja jälkeenpäin harmittaa etten pystynyt heittämään jauhoja kurkkuun.Vatsan turvotus johtui ihan vatsaongelmista, töissä istumisesta sekä tiukoista farkuista. Tuossa tilanteessa tuollaiset heitot tuntuvat todella pahalta ja ennen kaikkea turhalta, enkä haluakaan ajatella, miltä tuollainen kommentointi olisi tuntunut jos olisin esim. juuri saanut keskenmenon.

Minulla ja työkaverini vaimolla oli lähes samat lasketut ajat. Työkaverini ei kerro henkilökohtaisista asioistaan töissä juuri kenellekään, ei myöskään perheen lisäyksestä. Itse olen aika avoin henkilö ja olin iloinen raskaudestani ja kasvavasta vatsasta, mutta silti ärsytti, että en pystynyt itse päättää, kerronko raskaudestani vai en. Ärsytti, että henkilökohtaiset asiat on kaikkien nähtävillä niin selvästi, ja asia vain korostui töissä, kun tiesin, että työkaverini perheessä ollaan saman asian äärellä, mutta kukaan ei kommentoinut tai kysellyt häneltä mitään.

A&A (Ei varmistettu)

Ennen kuin olin ollut itse ensimmäistä kertaa raskaana, en muista kertaakaan huomanneeni kenenkään tutun raskausmahaa ennen kuin raskaudesta minulle kerrottiin. Nyt huomaan raskauden paljon helpommin, vaikka en usko, että tarkkailen muiden naisten kehoja yhtään sen enempää kuin ennenkään, huomaan vain "merkit" paljon herkemmin kun tiedän mitä ne ovat. Itsellänikin on taipumusta mahan turvotukseen, ja uskoisin osaavani jossain määrin erottaa turvonneen mahan raskausmahasta. Toisaalta olen kertonut hyvin avoimesti siitä, että meidän lapsiluku on täynnä jo siitäkin syystä, että kenenkään ei tarvitsisi miettiä, olenko raskaana vai pömpöttääkö vain mahani. Joo, pömpöttää, en halua, että kukaan siitä minulle mitään sanoo, sillä tiedän kyllä.

Katianniina2019 (Ei varmistettu)

Hyviä ajatuksia ja kommentteja tuossa edellä, jotka allekirjoitan.

Haluaisin itse valita, mitä henkilökohtaisia asioita käsittelen työpaikalla. Raskaus kuitenkin tuntuu olevan sellainen asia, jolloin ihminen on osalle ihmisistä vapaata riistaa. Tätä raskautta jatkuva kommentointi työpaikalla on kyllä suoraan sanottuna varjostanut. Alkuraskaudesta yksi työkaverini alkoi huomata minut aina vatsan kautta, ja tilanne ärsytti niin paljon, että jouduin kertomaan hänelle raskaudesta melko varhaisessa vaiheessa. Tällöin sain kuulla, että kahvihuoneessa oli vähän arvailtukin. Nyt kun olen viimeisiä työpäiviä töissä ennen äitiyslomaa, tämä samainen työkaveri skannaa edelleen mahani aina ennen kasvojani. Ahdistaa.

Lukuisat työkaverit ovat kommentoineet vatsani kokoa, ”onpa iso, onpa pieni, takaapäin ei edes huomaa, onpa hauskan näköinen sivustapäin katsottuna” jne... Olen opetusalalla, ja opiskelijat ovat olleet raskauteni suhteen huomattavasti hienotunteisempia, kuin kollegat. Tosin maahanmuuttajataustaiset opiskelijat tuntuvat kommentoivan hyvin vapaasti, ehkä parhain oli aikuisen miespuolisen opiskelijan huokaus”sun maha on ihana”!

Ymmärrän ja tiedostan, että suurin osa kommentoijista ei tarkoita mitään pahaa ja vointiani kysellään ihan vilpittömin mielin. Silti haluaisin #raskausrauhaa !

st (Ei varmistettu)

Mulla on joku maaginen kyky tietåä koska joku on raskaana, vaikken mitenkään tietoisesti yritä tarkkailla heitä tai mitään. Ikinä en ole asiasta kysynyt, vaan asia on varmistunut myöhemmin heidän kertoessaan vauvauutisista. Eli tiukka ei kyselyille perheenlisäysasioista. Samaan linjaan kuuluu ettei ihmisten painoa tai kehoja kommentoida. (paitsi just tyyliin "onpa sulla upeesti lakatut varpaankynnet").

Itseltäni on muutamia kertoja onniteltu randomisti, ja kun mun reaktio on ollut että "häh, miksi?", niin onnittelija on päätellyt mun olevan raskaana (en oo ollut). Usein kyseessä on ollut vielä aivan joku ventovieras tyyppi. Nyt huomaan kyllä että syksyllä housunnappeja kiristämään kertyneet kerrokset on saaneet jengin tiirailemaan mun vatsanseutua hieman enemmän, mikä vituttaa kyllä aika tavalla. Oon pulskistunut, mutta so what.

Piupali (Ei varmistettu)

Mulla on selkeä kanta, etten koskaan kysy. En koskaan. Paristakin syystä. Olen itse ollut siinä tilanteessa, että vatsaani on silmäilty ns. silmällä silmällä ja se tuntuu paskalta. Ja toisekseen - vaikka joku olisi raskaana muttei ole siitä minulle sanonut, hän ei ehkä ole halunnut kertoa siitä minulle ja haluan sitä kunnioittaa. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei voi mitään, jotenkin aivan hassu kommenttiketju, kaikessa tosikkoudessaan. Jos katsoo vähänkään kauempaa, onhan se nyt höhlää loukkaantua kaikesta ohimennen möläytetystä. Vaikka ne raskauskyselyt ynnä muut vatsan koko ja malli -heitot kiistatta ovat tarpeettomia ja mauttomiakin, äärimmäisen harvoin pahantahtoisia. Miksi jäädä niitä hautomaan sillä mittakaavalla mitä näistäkin vastauksista voisi päätellä? En tavoita ajatusta, vaikka äiti-ihminen olen itsekin, olen pahoillani.

Xx (Ei varmistettu)

Tuossa alla on ollut montakin hyvää kommenttia siitä, miksi tällaisista kommenteista voi loukkaantua. Sinä ehkä pidät tätä höhlänä, mutta me olemme kaikki erilaisia.

Itse esimerkiksi odotin raskautuvani monen vuoden ajan, ja esikoinen syntyi lopulta hoidoilla. ”Hyväntahtoiset” kommentit satuttivat todellakin tuona aikana.

Toisaalta: noin 26-vuotiaana silloisella työpaikallani naiskollega tuli onnittelemaan raskaudesta (silloin ei vauva-asiat todellakaan olleet ajankohtaisia). Silloin tuntui ikävältä toisesta syystä: lähinnä niin, että olen sitten ilmeisesti lihonut, mitä en tietääkseni edes ollut. En koskaan enää pitänyt sitä paitaa, joka oli tuolloin päälläni.

Itse peräänkuuluttaisin hienotunteisuutta. Todellakaan ei mennä kyselemään tai onnittelemaan, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka hyväntahtoiset. Koskaan ei voi tietää, mitä toisen taustalla on.

Vierailija (Ei varmistettu)

Oon täsmälleen samaa mieltä. Me eletään kyllä sellaista mielensäpahoittajien aikaa ettei mitään järkeä. Toinen asia on joka paikkaan tungettava feminismi - tästäkin asiasta saa näköjään halutessaan kaivettua sukupuolten tasa-arvoon liittyvän kysymyksen. Ja aivan suotta.

Menin itse naimisiin 27-vuotiaana jolloin kohtasin ensimmäiset raskausutelut ja -vihjailut. Lähinnä huvitti koska lastensaanti ei ollut mielessäkään vaikka kiloja tuolloin kerrytinkin. Avioliitto kesti seitsemän vuotta ja sinä aikana koin varmaan kaikki mahdolliset raskaushuhumuodot enkä niistä mieltäni pahoittanut. Erottuani halusinkin lapsen uuden kumppanin kanssa mutta ensimmäinen raskaus päättyi myöhäiseen keskenmenoon. Siinåkin välissä moni ehti kysyäkin raskaudesta. Sain viimein 37-vuotiaana esikoiseni joten olin ehtinyt kokea kaikki mahdolliset tähän aiheeseen liittyvät heitot ja kyselyt. Minua ne eivät kuitenkaan haitanneet :)

Pages

Kommentoi