Milloin se normaali tulee?

sushi1_1.jpg

Mä olen lähiaikoina kysellyt kaikilta mun lapsia saaneilta kavereilta yhtä juttua: Milloin tämä alkaa tuntua normaalilta?

Pikkuinen täyttää tänään kaksi viikkoa, mikä tuntuu tosi helpottavalta. Nimittäin joidenkin lähteiden mukaan se on ikä, jonka jälkeen monia asioita saa alkaa tekemään: pumppamaan maitoa, leikkaamaan kynsiä, käyttämään tuttia, käymään ulkona ja sen semmoista.

Lisäksi olen etukäteen jostain syystä päättänyt, että kahden viikon jälkeen mun olo voisi muuttua normaaliksi. Olen nimittäin oikeastaan joka ilta vähän itkeskellyt sitä, miten ihana tuo vauva on. Siis ihan vain sitä, että se on niin ihana, ja miten sitä voikin rakastaa niin paljon. (Ja okei, vähän myös sitä, että mä en kestä ajatusta sen menettämisestä, mutta sen aatoksen olen yrittänyt vahvasti tukahduttaa mielestäni.) Olen siis ollut ihan käsittämättömissä huuruissa nyt pari viikkoa. Ja nyt mua alkaa pikkuhiljaa ärsyttää tämä, koska aika aikansa kutakin, myös herkkää itkeskelyä.

Mä ajattelin, että kahden viikon kohdalla alan hallita tätä hommaa, ja näin on oikeastaan käynyt. Aluksi yöllä herääminen tuntui väkivaltaisen pahalta. Ihan ekoina öinä päässä kävi ajatus, että en mää nousekaan! (Tietenkin nousin.) Nyt öisin herääminen ei enää ole niin kamalaa. (Joo, se voi muuttua kyllä.) Myös imettäminen jännitti aluksi: saako tuo tarpeeksi ruokaa. (Tähän sain tosi kivoja neuvoja ja tsemppiä onneksi yhdeltä vanhalta ystävältä, joka sattuu vielä olemaan lääkäri.) No, kyllä se vissiin saa, koska terkkarin tarkastuksessa sen paino oli noussut 10 %. (Kelatkaa jos teidän paino nousisi viikossa 10 prosenttia!) Nykyään meillä alkaa pienen kanssa jo olla vähän rutiinia: mä osaan aamulla laittaa rahka-aamiaisen yhdellä kädellä ja heijata toisella kädellä vauvaa. Olen myös ottanut äbän neuvot käyttöön: Kaikkea muuta saa tehdä imettäessä paitsi ei saa ottaa kuumaa uuninpeltiä ulos uunista eikä saa käydä omilla tarpeillaan (se olisi brutaalia!). Ja ai niin: eilen pystyin ekaa kertaa istumaan tuolilla ilman tyynyä, ah!

Mutta ehkä tähän mennessä suurin paluu normaaliuteen on tullut juuri ystävien kanssa olemisesta.

sushi2.jpg

Tuon pienen ihanan tulo on järisyttänyt mun maailmaa todella lujaa. Ja vaikka se on paras muutos ikinä, se on iso kuitenkin muutos, ja sellaiset laittaa mun pään aina ihan sekaisin. Jotenkin mä sitten kuitenkin haluan, että kaikki olisi niin kuin ennenkin tai ainakin että mun pää olisi kuin ennenkin.

Tänään Anna ja Ässä toivat mulle ensimmäiset sushit kymmeneen kuukauteen (ja vaikka mitä ihania pikku lahjoja!). Me jutusteltiin kolmisen tuntia kaikesta, ja yhtäkkiä mun olo oli ihan normaali. Voi että se tuntui mahtavalta. Etenkin kun nämä kaksi tyyppiä sanovat aina kuin ohimennen sellaisia viisauksia, joista tulee älyttömän helpottunut olo (kuten vaikka että mun ei vielä tarvitse miettiä mitään periaatteellisia asioita vauvan kasvatukseen tai nukkumiseen liittyen, vaan ihan vain olla ja nauttia ja kattella niitä hommeleita sitten myöhemmin).

Tiedän, että mä palaan vielä huuruihin mutten ehkä enää niin syvälle. Ja pikkuhiljaa en enää ollenkaan. Ja mä tajuan, että kyllä mun pitää nyt pyytää kavereita kylään (ja ennen pitkää itse uskaltautua ulkomaailmaan), vaikka olisin kuinka väsynyt. Se tekee niin hyvää päälle.

ässä_täti.jpg

Okei, yksi periaatteellinen kasvatusjuttu pitää kyllä Tikin kanssa hoitaa pian: Meidän on keskusteltava pikkuisen kanssa hänen orastavista poliittisista kannoistaan. Sieg heilaaminen ei ole soveliasta, etenkään Ässä-tädin läsnä ollessa.

No niin, nyt menen viettämään Tikin ja pikkuisen kanssa pizzaperjantaita! Se jos joku on normaalin ihmisen toimintaa. <3

 

Mutta haluaisin kysyä vielä:

Milloin tämä kaikki alkaa tuntua normaalilta? tiedättehän, sellaiselta tavalliselta osalta elämää? Ja mikä edesauttaa siihen?

 

 

Kommentit (25)
  1. Mulla ei oo lapsia joten en osaa vastata kysymykseen, mut pakko sanoa et ihan mahdottoman suloinen pieni ihminen. <3 

  2. Hihii, mulla on jo käsittämätön kahdeksan kuukauden kokemus, joten voin tulla tänne huutelemaan mukamas jostain jotain tietävänä.

    Mutta siis, niin…noh, olin tuossa maanantaina koiran kanssa ulkona ja olin ihan vaan, että ”hmm… voisinpa soittaa jollekin kaverille”. Ja melkein itkettää myöntää, mutta se oli eka kerta kahdeksaan kuukauteen! Ei siis se, että olisin puhunut jonkun kaverin kanssa, vaan se, että ihan spontaanisti tuli mieleen soittaa ja rupatella jollekin. Hullua. Kävin tällä viikolla myös ekaa kertaa kampaajalla! Ja yksin kaupungilla!

    Näiden mielettömien extreme-elämysten jälkeen on siis alkanut vihdoin tuntua siltä, että alan kömpiä silmät sirrillään ulos täältä äiti-vauva -luolastani. Aika saakelin kauan siihen näköjään meni 😀 Itselle tilanteen normalisoituminen vaati yösyöttöjen lopettamisen ja parin viikon ihmismäiset yöunet. Toki olin aiemminkin tehnyt ihan normaaleja juttuja jumpassakäynneistä tyttöjen iltoihin, mutta mustassa väsymyssumussa tissit pinkeinä maitohinkkeinä ne nyt ei vaan tuntunut ihan niin normaaleilta elämyksiltä kuin ennen…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Instagram did not return a 200.