Minä kerään muistoja, lapsi elää hetkessä

Juliaihminen

Me hengailtiin tuossa Mirjan kanssa yksi sunnuntai Kallion suunnilla. Tavattiin Karhupuiston lippakioskilla, käytiin puistossa riekkumassa ja suunnattiin sushibuffettiin. Sieltä mentiin Linnanmäelle.

Alettiin jutella siitä, että on meidän lapset kyllä elelee aikamoisessa yltäkylläisyydessä. Siksi saattaa joskus tuntua hilppasen epäreilulta, kun lapsi saa raivarin matkalla sushibuffasta Linnanmäen huvipuistolaitteisiin. Tekisi mieli alkaa horista jo, että ei minun lapsuudessani!

Mutta on se kyllä varmaan niin, että pari raivokohtausta tuli saatua omassa lapsuudessa, vaikka ympärillä olisi ollut pomppulinna ja poninratsastusta.

Tykkään miettiä sitä, mistä asioista Alpulle voisi jäädä jo muistijälkiä. Ei luultavasti vielä tästä kesästä, mutta ei sitä koskaan tiedä.

Väitän, että oma ensimmäinen muistoni on 2-vuotissyntymäpäivältäni. Muistan valon, joka siivilöityy ikkunasta vieraaseen huoneeseen, jossa herään onnittelulauluun. Saan Anna-nuken lahjaksi, josta tuli mu lapsuuden yksi tärkeimmistä leluista. Äitini on vahvistanut, että olemme viettäneet 2-vuotissynttärini Evankeliumijuhlilla jossain majoituksessa, eikä asiasta ole kuvia. On siis mahdollista, että tämä on aito muisto, mutta en voi olla varma. 

Ennen lapsen saamista ajattelin, että turha sille mitään erityisen hauskaa on järjestää ennen kuin se muistaa jotain siitä. Eli pettuleipää ja kotona möllöttämistä aina viisivuotiaaksi saakka.

Sitten kun sain lapsen, lueskelin vähän asioista ja kävi ilmi, että ensimmäiset elinvuodet ovat lapsen psyykeelle kaikkein tärkeimmät. Että silloin rakennetaan ajatus siitä, että elämä turvallista ja kivaa (tai sitten ei ole). Eli ei siis pelkkää pettuleipää sittenkään.

Ei lasta nyt Linnanmäelle tarvitse viedä siksi, että sen psyykeestä tulisi parempi. Sinne mennään siksi, että sieltä saa hyviä kuvia! No ei nyt, vaan oikeasti teen hauskoja juttuja lapseni kanssa, koska ne tuntuvat minun mielestäni hauskoilta, ja minä kyllä muistan koko loppuelämäni nämä ajat, kun lapsi on 2-vuotias. Ei sillä ole niin väliä, mitä se muistaa. Muistakoon sitten mitä muistaa. 

Välillä mietin, että ovatko nämä mun elämäni onnellisimpia aikoja, että muistelenko minä näitä sitten aikanaan kaiheudella ja laulan Junnu Vainio -tyyliin siitä, miten taakse jäivät nuoruuspäivät, takaisin ei niitä saa. Mutta sitten muistan, että minulla on usein tapana ajatella elämästä, että tämä on nyt sitten sitä kaikkein ihaninta aikaa, että nyt kannattaa nauttia. 

(Paitsi yläasteella. Silloin ajattelin, että tämä on nyt sitä paskaa, että nyt kannattaa selvitä.)

Mutta noin yleisesti ottaen, tuntuu että nämä voisivat olla niitä hetkiä, joita tulen ajattelemaan valtavalla lämmöllä.

Mutta ehkä näistäkin jutuista jää Alpun alitajuntaan käsitys siitä, millaista on hyvä elämä. Että siihen mahtuu paljon nauramista ja ystäviä sekä vähän raivareita ja väsymystä.

 

Mikä on ensimmäinen muistosi?

 

Lue myös:

Jos 1,5-vuotiaan kanssa voisi neuvotella

Hyvä elämä on monenlaista

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

Pauliina / A la Helvetia (Ei varmistettu) http://www.alahelvetia.com

Yli yhdeksänkymppinen mummini sanoi siskoni esikoisen ristiäisissä, että kunpa saisi ne ajat takaisin, kun oli pieniä lapsia. Yritän ajatella sitä silloin, kun uhma, eroahdistus, huonot yöt, flunssa ja äidissäroikkumiskausi osuvat samaan päivään. Että ehkä nämä ovat jollain tavalla niitä elämän täyteläisimpiä ja merkityksellisimpiä vuosia kaikessa raskaudessaankin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hyvin sanottu. Nimenomaan tuo, että merkitystä ei kyllä puutu elämästä nyt. <3

ruupeli (Ei varmistettu)

Voisi olla myös sekä vanhemmille että lapsille hitusen haastavaa lähteä yhtäkkiä ihmisten ilmoille ja touhuamaan kaikkea, jos on siihen asti vain kökitty kotona. Vois tulla vielä isommat raivarit sushibuffassa!

Onko sulla jotain hyviä kirjavinkkejä lapsen psyykkeen ja ylipäätään lasten kehityksestä? Kiinnostaisi lueskella, mutta pitäisi löytää jotain kivan yleistajuisia. Lapsen kielen kehityksestä yritin lukea jonkun alan ihmisille tarkoitetun teoksen, jossa en päässyt ekaa lukua pidemmälle. Siinä ei yksi vuonna nakki käyty fonetiikan peruskurssi paljoa auttanut.

Juliaihminen
Juliaihminen

Pitäisi lukea enemmän, mulla ei oikein ole mielessä mitään sellaista timanttista. Sellainen vähän aikaa sitten ilmestynyt Pää edellä -kirja, joka käsittelee aivojen kehitystä, oli ihan kiinnostava.

Miimis (Ei varmistettu)

Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut paljon yleistajuisia kirjoja psykologiasta ja lapsen kehityksestä, voi vaikka kirjaston kokoelmista etsiä nimellä :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Uskaltaako niitä lukea? Olen kuullut kauhujuttuja, että niistä tulee aina jäätävät syyllisyydet omasta äitiydestä :D Mutta en ole lukenut!

Vierailija (Ei varmistettu)

Meidän 3-vuotias on ruvennut sanomaan ihan yllättävissä paikoissa, että "täällä me ollaan oltu ennenkin". Lapsi siis on aina ihan oikeassa, mutta joskus edellisestä käynnistä voi olla yli vuosikin aikaa. Esimerkiksi viimeksi käytiin teatterimuseossa, silloin kun lapsi oli juuri täyttänyt kaksi. Nyt reilu vuosi myöhemmin lapsi osasi juosta suoraan vuodentakaiseen suosikkihuoneeseensa, itsekään en olisi muistanut minkä nurin takana se nyt olikaan. Muistoja varmaan siis on, mutta ei vielä sanallisessa muodossa, eikä varmaan pysyviä. Mutta kuitenkin, on ollut huikeata huomata ettei ne kaikki kivat retket taaperovuosina ihan onttoon kaivoon menneet!

Vierailija (Ei varmistettu)

Oma kokemukseni (oman lapsen kautta) on että lapsi muistaa ikävälillä 2-5 vuotta elämänsä (kivoja) tapahtumia yllättävän tarkasti ja yllättävän paljon. Nyt kun lapsi on 6v. niin taas on saanut huomata, että sen kovalevyltä alkaa kadota noita vanhempia muistoja (isossakin määrin). Googlettelin tätä joskus aikoinaan kun mua hämmensi se kuinka paljon esim. 4v. lapseni muisti mitä oltiin tehty kun hän oli 2v ja silloin löysin jotain faktaa, että 6v tienoilla olisi rajapyykki jolloin varhaislapsuuden muistoja katoaa päästä...ja oman lapsen kohdalla tämä pitää empiirisesti hämmästyttävän hyvin paikkansa (lapseni on muutenkin osoittautunut noudattavan klassisia ikävaiheita hyvinkin tarkasti, nimimerkillä 6v. uhma is here and my kid is (often) a pain in the arse).

Vierailija (Ei varmistettu)

Tää oli tosi mielenkiintoista!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kaksivuotiaan lapsen äitinä komppaan kirjoitustasi sanasta sanaan. Olen samaa mieltä jopa siitä, että ikävuotta 14 lukuun ottamatta kukin vaihe on tuntunut aina ”elämän parhaalta ajalta”.

Olen itse elänyt myös toivossa, että jos lasten kanssa tekee heidän pieniä (ja puolustuskyvyttömiä) ollessaan asioita, joista vanhempi itse nauttii, voi hyvässä lykyssä käydä niin, että he haluavat tehdä niitä isompinakin. Tai sitten käy juuri päin vastoin, mutta eipähän sitten tarvitse raahata niitä angstaavia 14-vuotiaita metsäretkillä ja museoissa!

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahahah, peljätty neljäntoista vuoden ikä siintää kaukana horisontissa!

Mutta tuo on erinomainen pointti: sitä totuttaa lapset sellaiseen elämään, josta itse pitää, niin saa seuraa heistä sitten myöhemminkin :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla on aika vaikea elämäntilanne juuri nyt, enkä voi sitä muuttaa seuraavaan 6 kk, joten tuo alla oleva lause on nyt mun uusi motto, vaikken yläasteella todellakaan enää ole, niin toimii. Kiitos siis tästä! : )

"Paitsi yläasteella. Silloin ajattelin, että tämä on nyt sitä paskaa, että nyt kannattaa selvitä."

Juliaihminen
Juliaihminen

Juuri näin! Joskus sitä pitää ihan vain selvitä. Nautinnon ajat ovat varmasti sitten taas edessäpäin. Paljon halauksia nykyhetkeen!

Vierailija (Ei varmistettu)

Alkoi itkettää. Minullakin on hurmaava kaksivuotias ja kaiken uhman, iltahermoromahduksien, arjen ja räkätautien keskellä huomaan lähes päivittäin olevani niin onnellinen hänestä ja tästä hetkestä, että sydän halkeaa ja alkaa pelottaa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Näin juuri!! <3

Wiiwi (Ei varmistettu)

Minun 22v. tyttö on jo vuosia sitten muistellut joitain rutiineja ollessaan 3v. Hän muistaa kauppareissun jälkeen istuneensa usein tuulikaapin lattialla syöden karkkiaskista karkkia ja irrottaneensa samalla kiviä kengän pohjastaan. Mikä muisto. Itse en muistanut moista, joten ainakaan muisto ei voi olla meidän vanhempien suusta.

Jos jotakin katuu tai joku harmittaa omien lasten lapsiajassa on se, että ei ollut heidän kanssaan riittävästi ja luonut heille tarpeeksi luovia, tekemisen kautta tulleita muistijälkiä. Vai onkohan se niin, että riittämättömyyden tunne näiltä ajolta kalvaisi, vaikka olisi ollutkin ja luonutkin, en tiedä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Se tässä ihmisyydessä on niin ihanaa, ettei oikeasti voi etukäteen tietää, mikä tulee olemaan merkityksellistä ja muistettavaa. Luultavasti ei todellakaan mikään Linnanmäellä käyminen tai edes ulkomaanmatka, vaan arjen pienet lämpimät jutut. Sellainen, että ollaan oltu arjessa yhdessä.

Suloinen ajatus, että tyttäresi on varmasti kokenut tuon hetken turvalliseksi ja mukavaksi, ja hänelle on syöpynyt muistiin kuva tuosta ajasta noin. 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.