Mitä haluan tehdä isona -kriisi kasvaa

julia mustavalko.jpg

Edellisessä postauksessa kerroin, mitä töitä olen tähän mennessä tehnyt. Pääsin vuoteen 2016, eli siihen pisteeseen, jossa olin päättänyt, että nyt alan tosissani miettiä, mitä haluaisin tehdä urallani seuraavaksi.

Loppusyksystä 2016 mua alkoi ahdistaa aika paljon. Mitä hittoa mä teen?! Mitä seuraavaksi? Mitä mää oikein haluan?!

Kaikki kiteytyi nimenomaan siihen haluamiseen. Olen melko optimistinen hahmo ja aika suureellisestikin kuvittelen, että jos vain päätän, mitä haluan, niin saavutan sen kyllä jollain keinolla. Olen myös valmis hikoilemaan asioiden eteen, jos ne motivoivat mua tarpeeksi. (No, kukapa ei olisi?) Esimerkiksi ahneuksissani en halunnut pitää palkatonta opintovapaata vaan pykäsin gradun töiden ohessa valmiiksi. (Se oli itse asiassa ihan mukavaa aikaa elämässä, kun mulla oli niin hauska graduntekokaveri Katariina seurana aina kirjastolla töiden jälkeen.)

Syksyllä 2016 olin edelleen vauvan kanssa kotona. Hulluinta on, että olin koko vauvavuoden nukkunut paremmin kuin kymmeneen vuoteen. Kuitenkin syksyllä aloin taas kärsiä unettomuudesta. Se iskee aina, kun stressaan tai innostun tai suutun tai no, tunnen minkäänlaisia tunteita. 

Otin tämän ”mitä haluan tehdä isona” -kysymyksen vähän liian laveasti. Aloin epäillä, haluanko olla ylipäänsä media-alalla. Kun oli saanut etäisyyttä lehtitalojen meininkiin, aloin kyseenalaistaa niissä työskentelemistä. Luokkakokouksessa tapasin lukiokavereita, jotka olivat nyt valmistuneet ekonomeiksi, juristeiksi ja lääkäreiksi. Niiden työtilanne oli paljon varmempi kuin omani. Mua alkoi kiusata ajatus, että olin valinnut opiskelualani väärin. Yhtenä yönä selailin lääkiksen pääsyvaatimuksia ja mietin, millaista olisi olla nyt 19-vuotiaiden fuksien kanssa sitsaamassa.

Toisena päivänä ajattelin hankkivani sähköputkimiehen (!) tutkinnon ja alkavani asuntosijoittajamoguliksi, joka ostelee pommikuntoisia kämppiä ja remontoi ne itse. Kelasin myös palvelumuotoilun opintoja, koodaamista ja opettajan pätevyyden hankkimista. Toisaalta ajatuskin opiskelusta laiskotti. Ajatus lapsesta ja opiskelusta kauhistutti. Onneksi Thaimaa-kuukauden aikana sain muuta ajateltavaa. Rentouduin vähän. 

Helmikuussa palasin töihin taas Demiin. Tajusin, että aloitin täällä kahdeksan vuotta sitten. Se on pitkä aika. Osa työkavereista oli vaihtunut, työtehtävätkin olivat muuttuneet ja kaikki oli uutta. Ja samalla vanhaa. 

Kriisi alkoi vähän helpottaa. Töissä olikin paljon kivempaa kuin mä olin yön pimeimpinä hetkinä pelännyt. Työkaverit olivat superkivoja. Sain täysin uusia hommia, tutustuin suomalaiseen YouTube-kulttuuriin ja aloin tuottaa Tube-lehteä ja Tube-yhteisöä. Mun työpäiväni ovat monesti sellaisia, että nauran niin paljon, että mulle tulee kyyneleet silmiin. Tubettajat ovat hulluja, demittäjät ovat vielä hullumpia, ja mun työkaverit ovat kaikkein eniten sekaisin. Hyvällä tavalla.

Aloin ajatella, että ehkä mä olenkin nyt vain täällä, tämä on kivaa.

julia mustavalko2.jpg

Ja sitten taas aloin miettiä, mitä muutkin musta ajattelee, tuo mujer on ollut samassa talossa töissä pian yhdeksän vuotta. Mikä uskomaton paikalleen jämähtänyt lortto! Nykyään pitäisi olla maksimissaan kaksi vuotta yhdessä työssä, ja sitten dynaamisesti vaihtaa seuraavaan. Mielellään johonkin pieneen startuppiin, jonka toimitilat sijaitsevat vanhassa sairaalassa tai jätteenpolttolaitoksen hylätyssä piipussa.

Mä oikein ihmettelin, miten paljon mua kiusasi muiden mahdolliset ajatukset. Aikaisemmin olin aina porskuttanut menemään tyytyväisenä, enkä ollut kelannut hetkeäkään, mitä joku muu ajattelisi mun pikku operaatioistani. (Tähän ”mitä muut ajattelevat” -aiheeseen pitää palata, kävin siitä just todella hyvän keskustelun yhden Elisa-ystäväni kanssa.)

Tajusin kuitenkin, että ehkä mun nyt ei kuitenkaan kannata ryhtyä lääkäriksi tai sähköputkimieheksi. Voin toki joskus myöhemmin vielä tehdä sen, mutta silloin motiivin pitää olla joku parempi kuin että ”se kuulostaa niin hienolta”.

Aloin myös miettiä, että ehkä ”ihan mukava” tai ”helppo” ei enää riitä, vaan nyt kannattaisi alkaa miettiä jotain haastavampaa, ihan vain, jotta pysyisi skarppina työelämässä. Tajusin, että vaikka mun prioriteettini ovat aika lailla siirtyneet kotiin ja lapseen, niin silti työhön liittyvä kunnianhimo ja halu tehdä uusia juttuja eivät olleet kadonnut mihinkään.

Koko kevään hain kuumeisesti seuraavaa suuntaa. Hain yhtä työtä ja sain sen. Sitten kuitenkin kieltäydyin siitä, koska lopulta mun intuitio sanoi, että tämä ei sittenkään ole mun juttuni. (Lol, olen parjannut täällä usein ”sydämen kuuntelemista”, ja sitten lopulta aloin kuunnella sydäntäni.) Hain toista duunia, mutta toisella haastattelukierroksella tajusin, että ei tämäkään ole juuri tällä hetkellä minua varten. (Sydän se taas siellä ilmoitteli.)

Katselin kaikenlaisia kiinnostavia työpaikkailmoituksia ja keksin syitä, miksi en halua hakea niihin.

Aloin kuumeisesti miettiä, mistä mä saan kaikkein eniten kiksejä työssäni. Mitkä jutut tuovat sellaisia hetkiä, että tekee mieli räjähtää innostuksesta? Tajusin, että ihan ne samat kuin silloin 16-vuotiaana. Tykkään edelleen kysellä ihmisiltä, mitä niiden päässä liikkuu ja mitä ne ovat duunailleet. (Oli kyse sitten vastarakastuneesta 14-vuotiaasta tai rahoituksen professorin uusimmasta tutkimuksesta.)

Tällä hetkellä mun työ tuottajana tarkoittaa sitä, etten pääse kovinkaan usein kysymään keneltäkään muusta kuin ”sopiiko tämä aika”. Mä sovin aikatauluista, briiffaan, luen ja editoin avustajien juttuja, katson paljon YouTubea, kirjoitan B2B-artikkeleja, suunnittelen somekoulutuksia sekä teen ja toteutan somestrategioita. Nämä ovat kaikki mahtavia juttuja, mutta niiden lisäksi haluaisin edelleen tavata ihmisiä ja haastatella niitä. Tai oikeastaan haluaisin tehdä enimmäkseen sitä.

Ette välttämättä tunne mediataloskeneä kovinkaan hyvin, mutta hommat ovat menossa koko ajan siihen suuntaan, että freelancer-toimittajat eli avustajat kirjoittavat juttuja, toimituksissa niitä tilataan ja editoidaan. Pienten aikakauslehtien toimituksissa ei siis enää ole kauheasti toimittajia, sen sijaan toimituspäälliköitä, tuottajia ja toimitussihteereitä löytyy.

Kesällä päätökset alkoivat muototua. Mutta nyt jätän tämän horinan taas kunnon cliff hangeriin, koska muuten tästä postauksesta tulee ihan liian pitkä. (No, tämä on jo ihan liian pitkä.)

Lisäksi tämän jälkeen lupaan aloittaa pienen postaussarjan siitä, minkälaiset käytännölliset neuvot auttoivat munt tämän jäätävän urakriisin yli. Koska kuten sanoin, tämä on vaatinut paljon erinäisiä työkaluja ja vielä enemmän horinaa eri ihmisten kanssa.

 

 

Millaisista jutuista te saatte työssänne eniten kiksejä? Saatteko tehdä niitä usein?

 

 

Lue myös:

Työhistoriani tähän saakka

Ikäkriisi ei tarkoita haikailua menneeseen

Kolmenkympin kriisi on täällä

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Kommentit (38)
  1. Olen käynyt samat urapohdinnat läpi juurikin tässä kolmenkympin kynnyksellä ja helpotuksekseni tullut johtopäätökseen, että olen kerrasta onnistunut valitsemaan itselleni oikean ammatin, jossa viihdyn. Tykkään työssäni monesta asiasta ja pätevyydelläni voin työskennellä hyvin erilaisissa työympäristöissä. Vaihtelua voin siis saada työpaikkaa, ei ammattia, vaihtamalla. Ainoa haittapuoli on matala, työehtosopimuksen sanelema palkka. Mutta aion kestää sen sopeuttamalla elämäni tulotasooni ja tekemällä fiksuja ratkaisuja kauas tulevaisuuden varalle.

    Pohdin kyllä toki opiskeluja ja vaikka sun mitä, mutta totesin, että ei minua varten! Töihin paluu äitiysloman jälkeen kutkuttelisi jo, mutta päätin kuitenkin viettää lapsen kanssa kotona vielä vuoden päivät =)

    1. Mahtava kuulla! 🙂 Ja oon samaa mieltä nykyään siitä, että palkan ei välttämättä tarvitse sanella varallisuutta – siis jos on joku ihan peruspalkka olemassa. Rahee voi hankkia muillakin keinoilla kuin työllä.

  2. Löysin sun blogin vasta vähän aikaa sitten ja oon tykännyt!! Tosi hyviä postauksia ja varsinkin rahaa koskevat jutut on tullut luettua 😀 Mulle tuli mieleen, että saisko minkäänlaista postausta kehitettyä aiheesta bloggaus ja verotus? Nettikeskusteluissa oon nähnyt puimisia siitä, saako bloggaaja laittaa mm kaikki kalliit luksuslaukut verotukseen ja mitä jos saa tavaraa ilmaiseksi ja ne myydäänkin sitten eteenpäin lukijoille omalla nettikirppiksellä… Oisko sulla mitään sanomista asiasta tai ylipäätänsä paljon blogeilla tienataan? 😀

    1. Kiitos! <3

      Tuo on tosi kiinnostava pohdinto. Jos on oma yritys, niin verotuksesta voi varmasti vähentää kaikenmoista. Oikeastaan olisi kiinnostava haastatella verottajaa ja kysyä, mikä kaikki menee läpi veroilmoituksessa 🙂 Mä olen vähentänyt läppärin, mutta toisaalta teen sillä myös freelancer-juttuja. Muuta en sitten olekaan vielä keksinyt vähentää… mutta ehkä tämän innoittamana! No ei vaan 😀

      Mä en oikeastaan tiedä, mitä bloggaajat tienaavat tai mitä kaikkea vähennetää verotuksessa. No, ainakin kaikista rahallisista palkkioista tms täytyy maksaa vero, ja usein blogia pidetään sivutoimisesti oman duunin ohessa, niin ehkä se ei ole niin moraalitonta vähennellä menemään mitä ikinä keksiikään. Emmä tiedä 😀 Kiinnostava kysymys tosiaan. Siis koko suomalainen verotus on kiinnostava puheenaihe!

      1. Jooo haastattele verottajaa!! :DD Sen on ainakin yksi kosmetiikkablogaaja sanonut, että meikit mistä hän tekee sisältöä blogiin niin laittaa verotukseen. Eli tällä logiikalla menis myös laukut ja vaatteet ja ihan kaikki mistä on postannut? 😀 Mut joo verotus on kyllä mielenkiintoinen aihe.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *