Mitä kieltä sä sitten puhut sille?!

alppu ja otto ja pao.jpg

alppu ja otto.jpg

otto ja pao ja alppu.jpg

Sattuipa taas hassu kohtaaminen. Mun pikkuveljen tyttöystävä oli Bangkokista vierailemassa Suomessa pari viikkoa. Mulla oli yhtenä päivänä yksi pressitilaisuus, niin jätin Otolle ja Paolle Alpun pariksi tunniksi hoitoon.

Ne olivat leikkineet Köketissä Alpun kanssa, kun yksi nainen oli tullut kyselemään englanniksi Paolta vähän lapsenkasvatuksesta.

Nainen: Hei! Onko hän kaksikielinen? (osoitti Alppua)

Pao: Ei hän ole.

Nainen: Mitä kieltä puhut hänelle?

Pao: Noo, ehkä vähän englantia.

Nainen: Puhutko hänelle thaita?

Pao: No enpä juuri. En oikeastaan puhu hänelle kauhean paljon. 

Nainen: ???

Pao: Tosiaan, hän ei ole minun lapseni. 

 

Mua naurutti tämä kovasti. Pao on semmonen juuri sopivan lakoninen nainen mun makuuni, se ei paljon hötkyile tai selittele. Ei sitä tietenkään haitannut tuon naisen kyselyt, mutta ei se kokenut myöskään velvollisuudekseen alkaa selitellä ventovieraalle, mitä kieltä hän puhuu vauvalle. 

Sitten kun mietin tätä asiaa vähän enemmän, niin tulin siihen tulokseen, että oli ihan oikein, ettei Pao alkanut heti kertoa elämäntarinaansa. Koska oikeastaan, tuo on aika henkilökohtaista utelua. Mitä luultavimmin se oli tarkoitettu ystävälliseksi small talkiksi, mutta silti se on ongelmallista.

Selitän. Juttelin erään ystäväni kanssa, jonka toinen vanhempi ei ole Suomesta, mutta joka on asunut koko ikänsä Suomessa. Hän sanoi, että kun muut utelevat heti tutustuessa hänen taustoistansa, häntä alkaa pitkästyttää. Kun on kertonut saman melko tylsän (mutta kuitenkin henkilökohtaisen) tarinan tuhat kertaa, siitä ei jaksaisi jauhaa jokaisen uuden ihmisen kanssa. ”Sitä paitsi, ei se ole edes minun tarinani kertoa. Se on ennemminkin minun äitini tarina”, ystäväni sanoi. Pointti.

Pahinta on, kun potentiaalisesti kiinnostavat miekkoset aloittavat jutustelun kyselemällä, että sää et varmaan ole Suomesta. Silloin mun ystävä ajattelee välittömästi: juntti. Ihan oikeutetusti. Mä tiedän, että nämä uteliaat ihmiset ajattelevat olevansa ystävällisiä, kun osoittavat kiinnostusta tuntematonta ihmistä kohtaan. Mutta ei se tunnu ystävällisyydeltä, se tuntuu juntilta utelemiselta.

Olen luultavasti syyllistynyt ihan vastaavaan junttimaisuuteen elämäni aikana. Alkanut heti kättelyvaiheessa tivata tuntemattomalta ihmiseltä syitä siihen, miksi hän on eri näköinen, puhuu eri tavalla tai hänellä on erilainen nimi. Se loppuu nyt. Kyllä ne ihmiset sitten kertovat, kun haluavat kertoa. Kun se aihe tulee luontevasti keskustelussa esiin.

Nimittäin. En minäkään kerro tuntemattomille ihmisille heti tutustumisvaiheessa sitä, millä lailla mun vanhemmat siittivät mut.

 

 

Lue lisää junteista:

Älä sano tätä raskaana olevalle

 

 

Kommentit (62)
  1. Olen varmaan sitten juntti, mutta mielelläni.
    Olen itsekin asunut ulkomailla ja minua ei haitannut pätkääkään muiden kyselyt alkuperästäni, kunhan niiden takana ei ollut rajat kiinni -henkisyys tai ennakkoluulo, että olisin köyhä muija postimyyntikuvastosta jahtaamassa rikasta paikallista miestä.
    Kohta tässä ei uskalla enää aloittaa small talkia tai osoittaa kiinnostusta kanssaihmisiä kohtaan kun kaikki hyvää tarkoittavat keskustelutkin on juntteja ja väärin.
    Voiko joku luetella mulle niitä cooleja keskustelunaiheita, jotka on sallittuja?

    1. Kun kysyjä tekee ulkonäön perusteella automaattisesti oletuksen, että toinen ei ole Suomesta, hän asettaa toisen eriarvoiseen asemaan. Esimerkiksi mun ystävä on ihan yhtä suomalainen kuin minäkin, joten oletus muusta ärsyttää.

      Kuten tässä Melissa Heikkilän erinomaisessa kolumnissa sanotaan, ihmisen pitää itse saada päättää, kenelle hän kertoo henkilökohtaisia asioitaan. Jos tutustumisen aloittaa tungettelemalla heti toisen taustoista, sille kysyttävälle ei jää paljon pelivaraa. 

      Lisäksi on eri asia asua tovi ulkomailla ja vastata kysymyksiin kuin selittää suomalaisena muille suomalaisille omaa elämäntarinaa koko elämänsä ajan.

      En mäkään mitään perus small talkia halua tuomita loukkaavaksi, mutta itse olen keskustellut ratikassa vaikkapa somalialaisen näköisen äidin kanssa ihan samoista jutuista kuin minkä tahansa näköisten: Minkä ikäinen sun vauva on? Meneekö silläkin aina tää kypärämyssy pään eteen? 

      Ja aloittanut keskutelut aina suomeksi vaihtaen vasta silloin englanniksi, mikäli toinen on tehnyt näin.

      1. Ja sitten taas toisia äitejä saattaa ärsyttää kun aina pitää vaan puhua niistä vauvoista; ”luuleeko se, etten minä ole mitään muuta kuin äiti ja minun maailmassa ei ole mitään muuta kuin vauva, olisi kiva edes joskus puhua jostain muustakin kuin vauvoista!”. 😀 Ja varsinkin kun se vauva ei aina olekaan oma! Taas voidaan loukata ja olla liian tungettelevia.

        Jos nyt näyttää ulkoisesti siltä, että saattaa olla myös muualla kuin Suomessa syntynyt niin onko se iso vaiva sanoa, että olen syntynyt Suomessa ja jättää asia siihen. Ei tarvitse avata elämäntarinaansa sen enempää. Jotkut taas tykkäävät kertoa enemmän taustastaan eivätkä pidä kysymystä lainkaan loukkauksena. Hekin ovat sitten varmaan juntteja, kun eivät tajua loukkantua tai että ainakin ylläpitävät osaltaan kulttuuria, jossa on ok kysyä mistä joku on kotoisin.

    2. Mua niiin ärsyttää tämä nykykulttuuri jossa mistään ei saa puhua koska aina joku voi loukkaantua tai vähintäänkin tylsistyy kuoliaaksi. Ei small talkin olekaan tarkoitus olla mitään aivot räjäyttävän mahtavaa keskustelua vaan keino löytää jotain yhteisiä puheenaiheita. Helpointa se on kun avaa keskustelun jostain ilmiselvästä aiheesta, kuten työstä, lapsista, säästä tai jostain ulkoisesta asiasta (pyöräilykypärä, joukosta erottuva ulkonäkö, kainalosauvat). Siitä keskustelu voi sitten parhaimmillaan kääntyä mielenkiintoiseksi tai sitten se tyrehtyy kun mitään yhteistä aihetta ei löydy.

      Tosiaan, kiinnostaisi tietää mistä nykyään saa puhua.

      1. Oon samaa mieltä sun kanssa siitä, että semmonen ikuinen pelko siitä, että loukkaa toista, tyssättää hyvätkin keskutelut alkuunsa. Musta on ihanaa, että äikkärillä on tullut rupateltua tuntemattomien kanssa usein kaikenmoisesta.

        Siksi musta tätä tilannetta helpottaisikin se, että olisi selkeä kohteliaisuuskoodisto, millä voi aloittaa keskutelun. Lapset, sää tai pyöräilykypärä ovat neutraaleja asioita, niistä voi ilman muuta rupatella.

        Mutta ihonväri tai kainalosauvat eivät ole. Jos ihmiset, jotka ovat vähän eri näköisiä kuin perus suomalaisnainen, ovat kerta toisensa jälkeen sanoneet, että mieluummin aloittaisivat keskustelun jostain muusta kuin omista sukujuuristaan tai siitä miksi he liikkuvat kainalosauvojen avulla, niin mä kyllä pystyn kunnioittamaan sitä ja keksimään jonkun muun aiheen.

    3. Kysy jotain muuta
      16.12.2016, 12:22

      Mun mielestä on eri asia kokea kysymyksiä alkuperästä lyhyen ulkomailla asumisen tai lomamatkan aikana, kuin vuodesta toiseen vastata näihin kyselyihin. Olen itse suomalainen, mun vanhemmat on suomalaisia, mun isovanhemmat on suomalaisia jopa niiden vanhemmat on suomalaisia, mut sitten mummun isän isä tosiaan oli ulkomaalainen (saksalainen). On muuten todella tylsää (kyllästyttävää) selittää tätä asiaa vuodesta toiseen ihmisille, jotka vielä katsovat oikeudekseen olla erittäin yllättyneitä. Ulkomailla ei muakaan kyselyt ole niin vaivanneet, kun niistä ei ole tullut niin kyllästyttäviä. Olen asunut pidemmän jakson kolmessa eri maassa. Vähän sama juttu, kun kaveri oli töissä Amarillossa ja siltä kävi miehet kysymässä tietääkö mitä amarillo tarkoittaa. Ihan asiallinen kysymys, mutta mitä veikkaatte tiesikö mun kaveri vastauksen. Mitä jos kysyisit jotain muuta?

      1. Miten tää syntyperäkysymys sitten sun kohdalla tulee aina esille? Stereotyyppisestihän saksalaiset on ulkonäöllisesti aika samaa kauraa suomalaisten kanssa. Kiinnostaa vaan kun omassa suvussakin on saksalaisverta, mut ikinä ei oo tullut puheeksi ellen sitten ite oo alottanut jollain natsivitseillä 😀

        1. En tiedä ylemmästä kommentoijasta, mutta omalla kohdalla ainakin nimi saa ihmiset toisinaan olettamaan, etten ole ainakaan kokonaan suomalainen. Olen ihan Suomessa syntynyt ja suomenkielinen, mutta aika usein kysytään, onko sukujuuria Briteissä ja Pohjois-Amerikassa. Jotkut olettavat suoraan. Olen tavannut tyyppejä, jotka puhuessaan ääntävät hi-taas-ti ja sel-ke-äs-ti, koska nimen perusteella olettavat, että en puhu äidinkielenä suomea. Joitakin kertoja joku on ensin nähnyt nimen ja käynyt sen perusteella puhumaan englantia (vaikka sukunimeni on tosi suomalainen). Kerran yksi tyyppi kehui pitkän keskustelun jälkeen, että ”puhut tosi hyvin suomea!”

  2. Tökerö tai töykeä utelu on asia erikseen, mutta miksi kaikki small talk ja keskustelun availut olisi pahasta? Aina se puheenaihe voi jonkun mielestä olla huono, kysyt vaikka missä toinen on töissä ja on juuri yt:t päällä tai irtisanottu.
    Varmaan se kyllästyttää kuulla samat jutut tuhat kertaa, mutta samaa saa kuulla ihan vaikka jo murteen perusteella tai oikeastaan asiasta kuin asiasta. Eikä siinä käsittääkseni siittämishetkestä ole tarkoitus keskustella, jos kysyy että oletko Suomesta kotoisin (kun näytät siltä, ettet välttämättä ole) tai oletko Turusta (kun puhut noin)…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *