Mitä olen uhrannut päästäkseni tähän?

Juliaihminen

Sain aivan älyttömän kiinnostavia kysymyksiä tähän kysy mitä vain -postaukseen (saa edelleenkin ehdottaa postausaiheita!). Etukäteen en edes tajunnut, miten hyvään saumaan tuo postaus tuli, sillä olen pystynyt poimimaan sieltä mahtavalla tavalla isoja keskustelunaiheita mun ja Tikin Suomi-trippiin. (Alppukin osallistui toki keskusteluun muun muassa kertomalla seuraavaa: "Kiveä tattuu!" Hän on huolissaan siitä, sattuuko kiveä silloin, kun kiven heittää maahan.)

Yksi tuossa postauksessa esitetty pysäyttävä kysymys oli: Mitä olen joutunut uhraamaan, jotta olen nyt päässyt tähän missä nyt olen?

Ensimmäinen reaktio oli, että en tietenkään mitään. Elämäni on niin mukavaa, että ei tässä mitään olla uhrattu. Mulla on elämässä ollut hirveästi hyvää tuuria, joten voivottelu siitä, mitä en ole saanut, kuulostaa irvokkaalta. Sitä paitsi uhraaminen on sukua uhriutumiselle, ja suhtaudun itseeni vähän turhankin armottomasti: itse olen elämäni päätökset tehnyt ja niistä on itse vastuu kannettava (vaikka en ajattele tällä tavalla oikeistoliberaalisti muista ihmisistä). Näin ollen ajatus siitä, että mieltäisin tekemäni päätökset joidenkin asioiden uhraamisena tuntuu vieraalta.

Mutta sitten kun tarkastelen kysymystä hieman neutraalimmin, ilman tuohon uhraus-sanaan kiinni jäämistä, niin totta kai olen uhrannut asioita, jotta olisin tässä. Tässä tapauksessa uhraaminen tarkoittaa sitä, että tekemällä yhden valinnan karsii toisen valinnan pois elämästään. Siitähän elämässä on ylipäänsä paljolti kyse, päätöksistä ja niiden seurauksista.

Jos oikein tutkailen itseäni, niin jälkikäteen ajateltuna olen tehnyt monet päätökseni ajattelemalla yhtä tärkeää juttua, joka on ollut ylitse muiden: Olen parikymppisestä saakka halunnut lapsen. En heti enkä hinnalla millä hyvänsä, mutta mulla on noista ajoista asti ollut sellainen ajatus, että minä haluaisin olla äiti. Tämä kuulostaa hassulta ja jopa kunnianhimottomalta, koska nykyään vallalla olevaan uusliberalistiseen feminismiin tuntuu kuuluvan se, että naisen tulee tavoitella ensisijaisesti uraa ja vaurastumista, ei niinkään perhettä. Ja totta kai minäkin haluan uraa ja vaurastumista, mutta ennen kaikkea olen ajatellut, että lapsen saaminen tekisi minut onnelliseksi. En ehkä ole tietoisesti ajatellut näin, mutta tällä lailla jälkikäteen ajateltuna huomaan, että tämä halu on vaikuttanut moniin päätöksiini elämässä. Tämä johtotähti mielessäni olen uhrannut moniakin juttuja:

Olen uhrannut irtosuhteet ja deittailun. Aloin seurustella Tikin kanssa silloin, kun olin 21-vuotias, eli kävin kolmatta vuotta yliopistoa. Tätä ennen minulla oli kyllä ollut ihan hyvä määrä poikaystäviä, eli Tiki ei todellakaan ollut mikään ensimmäinen rakastettuni, mutta silti tuntuu, että aika nuorena me mentiin yhteen. (Tiki oli tosin tuolloin 27-vuotias, eli hän oli jo kokenut elämää.) Tajusin yllättävän nopeasti, että Tiki on tyyppi, josta haluan pitää kiinni, jonka kanssa haluan vanheta – ja jonka kanssa haluan saada lapsen.

Joskus mietin, että olisi upeaa, jos olisin voinut tavata Tikin vaikka kolmen tai viiden vuoden päästä tästä, ja rillutella menemään esimerkiksi Erasmus-vaihdon ajan tai silloin, kun Tinder rantautui Suomeen. Tämä olisi tietänyt paljon kutkuttavia kohtaamisia ja kiinnostavia anekdootteja elämästä, mutta ei. Ei se oikein mene niin, että ”hei otetaan pikku seikkailutauko ja hurvitellaan ympäriinsä ja jatketaan siitä mihin jäätiin”. Tai totta kai joillakuilla se voi mennä niin, mutta omalla kohdalla on pitänyt tehdä ihan tietoinen valinta, että joko me ollaan yhdessä tai sitten ei olla. Ja vaikka ei olemisesta olisi seurannut varmasti kaikkea hauskaa, niin ei se olisi ollut sen arvoista, etten olisi saanut tätä, mitä minulla nyt on.

Olen uhrannut myös sellaisen nuoruuden irti olemisen tunteen. Mun aikuisuus koitti yllättävän nopeasti, kun sain 21-vuotiaana myös vakituisen työn omalta alalta. Tuohon aikaan, vuonna 2009 taantuma, yt-neuvottelukierrokset ja median murros olivat juuri alkamassa, joten ihan kaikki kertoivat kerta toisensa jälkeen, miten hyvä tuuri oli, että sain vakityön hyvästä aikkarista. Ja olihan se. Olin tuossa samassa talossa töissä 30-vuotiaaksi saakka, ja sinä aikana opin valtavasti, loin hyvät verkostot ja tienasin rahaa niin, että sain esimerkiksi asuntolainan ensimmäiseen asuntooni.

Kuitenkin kolikon kääntöpuoli on se, että missasin päämäärättömän leijailun, kymmenittäin opiskelijabileitä ja hapuilevan pohdinnon siitä, että mitäs nyt seuraavaksi. En usko, että olisin ilman tuota duuniakaan koskaan lähtenyt Goalle soittelemaan djembeä puoleksi vuodeksi, mutta olisin taatusti reissannut enemmän, opiskellut vähemmän tavoitteellisesti ja enemmän huvitteellisesti sekä ehkä muuttanut hauskojen kesätyöpestien perässä ympäri Suomea eri paikallislehtien toimituksiin.

Nyt olen saanut viiden viikon kesälomat ja lomarahat 22-vuotiaasta lähtein ja käynyt kasista neljään töissä koko muun vuoden. En tietenkään pidä tätä minään suurena uhrauksena, päinvastoin olen ollut hyvin etuoikeutettu välttyessäni kesätyönhakustressiltä. Ja silti sitä aina joskus haikailee, että mitäpä jos olisin seilannut vapaammin vähän pidempään. Ajattelin kuitenkin aina (näin jälkikäteen mielestäni täysin virheellisesti), että jos haluan lapsen, niin äitiyslomalle on kiva jäädä vakituisesta työstä, joten parempi on nyt pitää kiinni siitä mitä on. (Jos saisin nyt sanoa 25-vuotiaalle Julialle terkkuja, niin sanoisin, että vakituinen työ on vain omituinen illuusio, älä ressaa.)

No, sitten se herttainen ”hapuileva pohdinto” iskikin äitiyslomalla todella lujaa vasten kasvoja, ja vietin puoli vuotta unettomana syvässä kriisissä siitä, mitä haluan tehdä elämälläni, kun kerran tämä lapsikin on nyt hankittu. Nyt onneksi elämä on taas tasapainossa ja tuntuu, että olen juuri siellä missä pitääkin.

Olen sulkenut monia muitakin ovia valinnoillani, tai no, jokainen valinta sulkee jotain, mutta nämä nyt tulivat ensimmäisenä mieleen.

Kaikkea en kuitenkaan uhrannut. Kävin ulkomailla humpuuttelemassa Erasmuksessa (oman niitä irtosuhteita) ja elin vuoden kommuunissa, vaikka olin vakitöissä ja vakisuhteessa.

Ylipäänsä nämä mitä jos -ajatukset kannattaa pitää aisoissa ja perspektiivissään, koska ei elämä ole mitenkään ohi vielä. Ennemminkin nyt ajattelen, että sitten joskus, kun en ole enää ihan niin vahvasti vastuussa tuosta pikku ukkelistani, menen sekoilemaan jonnekin Aasiaan. Voi olla, etten silloinkaan hanki djembe-rumpua tai eksoottisia seksitauteja, mutta viisikymppisenä nämä sekoiluhommatkin voi tehdä sitten tyylillä – kun on varaa ja elämänkokemusta.

 

Mitä sinä olet uhrannut päästäksesi siihen, missä nyt olet?

 

Lue myös:

Kolmenkympin kriisi on täyttä totta

Sen vain tietää on surkea elämänohje

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

Ajatusleikki

Vähän jäi kaivelemaan tuo vakityön "vähättely", kun itse antaisin suunnilleen jonkin raajoista ihan saadakseni vakituisen työsuhteen. Kävin miettimään, että onko helppo huudella kun on työasioiden suhteen ollut enemmän varmuutta kuin epävarmuutta?

Meidän perhettä on koetellut todella kovaa pitkä työttömyys ja nyt itselläni ei ole mitään mahdollisuuksia vakituiseen työsuhteeseen omalla alalla, vaikka maisterin paperit taskussa. Mahdollisuuksiani parantaakseen yritän lisäkouluttautua, mikä vie oikeuden työttömyysturvaani. Kun takana jo yksi tutkinto, ei heru opintotukeakaan. Viimeiset kahdeksan vuotta olen myös prioisoinut lapset, joten ei tullut opintojen ja hoitovapaiden lisäksi tehty kesätöitä tms. joten ei heru aikuiskoulutustukeakaan. Eli kun nyt syksyllä laitan lapset hoitoon ja menetän kotihoidontuenkin, on melko ahdistavaa saako riittävästi sijaisuuksia ja mitä sitten koulujen loma-aikoina? Että kyllä olisin aika onnellinen, jos taivaalta olisi tipahtanut vakipaikka jo nuorena. Tai jos olisi vaikka tiennyt jo edellisen tutkinnon aikana mitä oikeasti haluaa tehdä. Omia valintoja kyllä ja näillä mennään, mutta näin jälkikäteen toivoisin, että olisin ollut nuorena viisaampi ja näin ollen ihan pikkuisen kyllä kadehdin sun polkua. Kyllä ne säännölliset tulot ja palkallinen loma tuo aika paljon varmuutta ja joustoa sekä mielen keveyttä. Etenkin perheelliselle.

Juliaihminen
Juliaihminen

Mun tarkoitus ei ollut millään lailla vähätellä vakiduunia, vaan puhua ainoastaan omasta tilanteessani: minun itseni ei olisi kannattanut niin paljon pelätä ja miettiä, että ihmisellä on suoranainen pakko olla vakityö, jotta voi hankkia lapsen. Ja kuten sanoin, siitä on ollut paljon iloa ja se on tuonut elämään rauhaa, mutta nyt, kun minulla ei ole enää vakityötä, vakituisia tuloja tai palkallista lomaa, en olekaan peloissani, vaikka etukäteen kuvittelin, että olisin. 

Kaikella on aina kaksi puolta, ja kun yhden saa, niin luopuu toisesta. En ajattele, että ”huutelen” jonkin asian puolesta, kun spekuloin mitä jos -skenaarioita omasta elämästä.

Toivon tosi paljon, että teidän hommat järjestyvät parhain päin syksyllä, ja että byrokratia ei ainakaan hankaloita enempää tilannetta! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos tästä!! Ihanaa, kun teet näkyväksi sitä ajattelua, mikä sulla on ollut isojn valintojen taustalla. Sanoitti paljon sellaista, mitä olen itse muhjunnut omassa päässäni epämääräisemmin ja ollut huolissani, että onkohan tämä järkevää ollenkaan. (Ei siis välttämättä ole, tai siis elämässä saattaa asiat mennä pieleen ihan omista strategioista huolimatta.)

Sun tapa nähdä itsesi ja elämäsi pakettina kolahti. Siis se, että et puhu pelkästää urasta, vaan myös vakiintumisesta valintana ja lapsihaaveesta kaiken taustalla.

Olen 25 -v. ja juuri sellaisessa vaiheessa, että aika iso osa elämän palikoista (noniin mikä termi!) on levällään. Sekä mulla että monella ystävällä. Olisi niin kiva ajatella, että elämän joka sektorilla voisi vaan valita sen, mitä kaikkein eniten haluaa ja sitten mennä sitä kohti. Mutta ei, tässä nyt koko ajan yrittää miettiä, mitkä unelmat (lapsi, kirjan kirjoittaminen, edes ok taloudellinen vakaus) saa sovitettua yhteen, ja missä kohtaa täytyy hyväksyä se, että ovia läimähtää myös kiinni.

Mun mielestä tässä ajassa ehkä hiukan liikaa korostetaan sitä, että jokaisen täytyy löytää "oma juttunsa" ja valita juuri ne asiat, mitkä tuntuu hyvältä. Vaikka usein myös sellainen terve realismi ja omien heikkouksiensa (esim. oma rakkauteni toimettomaan hengailuun) tunteminen on todella hyvästä. Onneksi mua ei ole pyydetty puhumaan esimerkiksi uusille ylioppilaille. En todellakaan kehottaisi tavoittelemaan omia unelmia, vaan pitäisin tiukan ränttäyksen siitä, miten opiskelupaikkaa valitessa täytyy hiukan tarkastella sekä oman sielunsa sopukoita että työllisyystilastoja.

Juliaihminen
Juliaihminen

Just näin! Tämä ei todellakaa ole mikään yksinkertainen joko tai homma. Mun mielestä ihmisen sillä lailla kannattaa priorisoida ja miettiä, mitä haluaa ja mennä sitä kohti - mutta pitää samalla ajatus mukana, että itse ei todellakaan voi vaikuttaa kaikkeen: jos haluaa lasta, ei voi tietää löytääkö sopivaa vanhempaa lapselle, jos haluaa kouluttautua isopalkkaiseen duuniin, ei voi tietää mitä töitä tarvitaan vaikka 25 vuoden päästä. Sellainen ”jokainen on oman onnensa seppä” -puhe vieraannuttaa, ja myös ajatus siitä, että ylipäänsä pitäisi olla joku yksi suuri intohimo, jonka pitäisi purkautua nimenomaan uran muodossa. 

Ja samalla kannattaa juuri jonkun verran miettiä realismia eikä ihan suin päin vaikka perustaa jotain startuppia ja olettaa, että elämä automaattisesti kantaa. Oon ehkä vähän kyyninen kanttura. :)

Riikka12345 (Ei varmistettu)

Tekstisi laittoi pohtimaan mitä sitä on itse elämässään "uhrannut" ja lopputulema on, että enemmän olen saanut kuin olisin koskaan nuorempana uskonut. Ex-puoliso meinasi avioliiton ekan viiden vuoden jälkeen ottaa pienen hurvittelutauon ja jatkaa sitten siitä mihin oltiin jääty, ja ihan ilmoittamatta minulle tästä tauosta. Eihän siinä sitten hyvin käynyt. Hyvällä kotikasvatuksella ja siitä johtuvalla itsetunnolla lienee merkitystä, että osaa tehdä elämässään päätöksiä joita ei tarvitse katua tai voihan hetken katuakin, mutta on hyvä kyetä ottaa vastuu omista valinnoista tuli mitä tuli.

Äbä (Ei varmistettu)

Kaikista valinnoista merkittävin on lapsen synnyttäminen. Sen jälkeen kaikki muu on toissijaista. Kun elämäänsä miettii 56-vuotiaan perspektiivistä taaksepäin ja pohtii, kuinka ammatillisesti olisi kannattanut tehdä toisin, kaikki palautuu lapsiin. Kun olen ymmärtänyt tämän, mikään valinta ei kaduta. En usko, että kukaan katuu lapsen/lasten saamista. Vai katuuko?

Juliaihminen
Juliaihminen

Sepä. Mun mielestä lapsi buuttaa aika tehokkaasti kaiken mitä jos -ajattelun tarpeellisuuden. Koska jos menneisyyden valinnoissa olisi mitään, mitä muuttamalla en saisikaan tuota omaa lastani (siis juuri tuota yksilöä, joka tuossa vieressäni keräilee kiviä ja kertoo niistä), niin se muutos ei olisi sen arvoinen. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Haluan lapsia ja uskon tämän kommentin viisauteen. Mutta onhan elämässä silti vähän sellaisia realiteetteja, että joutuu miettimään, yrittäisikö toteuttaa jonkun ammatillisen unelman ennen kuin yrittää lasta. Että jos on selvästi alle kolmekymppinen, niin voisko silti painaa pari vuotta vielä työjuttuja ja ottaa sen riskin, että hedelmällisyys ei sinä aikana näivety? Eli vaikka tärkeysjärjestyksen itselleen tietäisikin, niin silti käytännön tasolla joutuu tekemään epävarmoja valintoja.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, aivan ehdottomasti, ja niin itsekin olen tehnyt, että olen halunnut tehdä koko joukon asioita ennen kuin aloin yrittää lasta. Enkä puhu edes pelkästään duunihommista, vaan ihan sellaisesta hedonistisesta elämisestä, joka ei juuri tällä hetkellä ole nyt lapsen kanssa mahdollista. (Mutta ehkä tulevaisuudessa taas on!)

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen halunnut lasta tosi kauan. Parisuhdetta vielä kauemmin. Tinderissä on vietetty ehkä 5 vuotta, en ole varma, en ole laskenut. Sitä ennen oli OkCupid, baarit, bileet, kavereiden kaverit... Olen käyttänyt elämässä hyvin paljon aikaa ja rahaa deittailuun. Ketään ei löydy. Ja ennen kuin alkaa ne tyypilliset kommentit - ei en ole mitenkään epätoivoinen, minulla on vahva oma elämä ja muitakin intohimoja elämässä. Minussa ei ole mitään vikaa, vaikka en pariudu. Mutta haluan sanoa tämän: muistattehan parisuhteessa olevat, kun puhutte omista päätöksistänne, että ainoastaan te ette valinneet pysyä parisuhteessa, myös _joku valitsi pysyä teidän kanssanne_ ja se on maailman suurin lahja.

Minä olen toki erittäin nirso. Väitän kyllä, että niin ovat kaikki parisuhteessa olevatkin, heillä on vaan helppo asema jeesustella. Tässä vaiheessa olen alkanut jo varautua henkisesti siihen, että alan parin vuoden päästä tavoitella lapsen saamista yksin. Tuloillani se tulee olemaan vaikeaa (hedelmöityshoidot ovat mahdollisia oikeastaan vain hyvätuloisille) ja se tarkoittaa totaaliyksinhuoltajuutta, koska lapselle turvallista perhettä, kuten isovanhempia, ei ole. (Siksi sen oman perheen niin kipeästi haluankin!)

Piupali (Ei varmistettu)

"_joku valitsi pysyä teidän kanssanne_ ja se on maailman suurin lahja."

Mua nyt alkoi aivan itkettää tämä. Niinhän se just on. Kiitos muistutuksesta.

A n n i 1234 (Ei varmistettu)

Tässä eron kolkutellessa aika kovaa ovella voin sanoa, että niin muuten on. Mutta kuten yllä todettu, itseään rakastaen saa myös pitää itsestään huolen. Että se omanarvontunto muistuttais, että kaikkeen p*skaan ei tartte sentään suostua tai jäädä.

xod (Ei varmistettu)

Huh, tää olis voinut olla kuin mun kirjoittama!

Valopäiväkirja

Me "valittiin" (lastensaantihan ei varsinaisesti koskaan ole valinta vaan siunaus) lapsiperhe-elämä, vaikkei kummallakaan ollut vakityötä, mulla ei edes työkokemusta omalta alalta kun tein gradun valmiiksi raskaana. On ollut välillä raskasta, usein pienituloista, epävarmaa ja vaikka mitä, mutta mitään en tekis toisin. Vaikeissakin tilanteissa meillä on aina ollut toisemme ja ollaan ihan lyömätön joukkue just tällä porukalla :) Ja luotan siihen, että meille vanhemmillekin löytyy ne vakityöt ajassaan. 

Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina (Ei varmistettu) http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi

Mekin valittiin toivoa lapsia ennen vakityötä, mitä en tule katumaan ikinä. Kun aloin odottaa esikoista, olin valmistunut aineenopettajaksi kaksi vuotta aiemmin, tehnyt ne kaksi vuotta pätkää ja jäänyt juuri työttömäksi. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin 34-vuotiaana teen edelleen pätkää ja toisten sijaisuuksia (mihin kuuluu myös tämä opetusalan suurin epäreiluus eli lukuvuoden töiden jälkeen olen aina kesät työttämänä jonkun muun nostaessa sen palkan, jonka olen vuoden töillä tienannut) ja mutta toisaalta olen myös kahden pojan äiti.

Pojista jälkimmäistä toivottiin melkein vuosi, ja uskon, että jos olisin jäänyt odottamaan vakivirkaa, ei meille olisi ikinä tullut lapsia, sillä emme vieläkään olisi "saaneet" aloittaa yrittämistä. Tällä alalla kun on valitettavasti mahdollista tehdä pätkää vuodesta toiseen - itsekin kun olen tehnyt niitä jo kymmenen vuotta. Mä niiiiiiin toivoisin saavana viran, jonka olisin jo todellakin ansainnut, mutta onneksi ymmärrän myös saaneeni jotain vielä enemmän.

paulahelena
ALUAP

Villit sinkkuvuodet, yksin asuminen, pidempiaikainen matkustelun ja muun rilluttelun mahdollistava dinkkuilu... nykyisellä tietämykselläni uskon et muutkin polut ois voinu viedä onneen mut jos oisin valinnut ne polut niin varmaan kuitenkin aina haikailisin tän nykyisen elämäntilanteen perään enkä osais arvostaa mahdollisuuksia.

Tohtori S.
Punainen vaate

Mä halusin väitellä tohtoriksi hyvästä yliopistosta, ja lähteä tutkijan uralle. Tämä on (valitettavasti) aika lailla elämäntapavalinta: vakituisia työsuhteita ei tipu, työttömyys vaanii joka kulman takana ja töitä saa paahtaa niin paljon kuin sielu sietää -ja pitkistä kesälomista voi vaan haaveilla. Pää kun ei ole koskaan lomalla tutkijan hommista, ja rästitöiden lista on yleensä hiton pitkä. Työ on sisältänyt paljon ulkomailla asumista, matkustelua, apurahahakemusten rustaamista ja etäsuhteessa elämistä. Olen kuitenkin saanut ja saan edelleen tehdä sitä, mihin mulla on intohimoa ja oikeastaan tuntuu, ettei muuta vaihtoehtoa oikeastaan edes ole ollut. Mutta kun tekee koko ajan paljon töitä, on hankalaa olla unelmakumppani. Onneksi puoliso on ainakin toistaiseksi ollut ymmärtäväinen. Intohimotyö on sekä siunaus että kirous!

onia (Ei varmistettu)

Mulla on tosi samankaltaisia ajatuksia tästä nuorena """"sen oikean"""" löytämisestä. Löysin mun ekan varsinaisen kumppanin myös ihan kahenkympin alussa ja vaikka suhteen alussa oltiin molemmat sitä mieltä, että edetään hitaasti, eihän meillä ole kiire yhtään mihinkään tässä elämässä, ihan älyttömän nopeasti kävi ilmi, että me ollaan tosi hyvä pari. Jarruteltiin sitten tietoisesti isoja päätöksiä (käytännössä siis yhteenmuuttoa), koska haluttiin varmistua, että ne fiilikset jatkuu myös ihastusajan jälkeen. Joskus sitä pohtii, että olisiko pitänyt elää villiä sinkkuelämää pidempään ennen sitoutumista, mutta todellisuudessa mun yritykset villiin sinkkuelämään oli aina kiusallisia ja ikäviä, kun taas tässä parisuhteessa on ollut alusta alkaen tosi hyvä olla. Ja sattuu ajatuskin siitä, että en olis yhdessä just tän tyypin kanssa, jos en olisi silloin nuorena uskaltanut antaa tälle suhteelle mahdollisuutta paitsijäämisen pelosta.

Ax (Ei varmistettu)

Olemme reilu kolmikymppinen lapseton pariskunta. Kun katsoo historiaan, niin meillä molemmilla on takana ennen toistemme löytämistä yksinasumista, kavereiden kimppakämppää, yliopistoelämää, asumista ja työskentelyä ulkomailla, reissaamista ympäri maailmaa. Nyt kun olemme viiden vuoden ajan olleet yhdessä, niin toinen meistä on löytänyt hyväpalkkaisen ja vastuullisen vakioduunin ja toinen luo omaa uraansa yliopistolla. Seuraava "luonnollinen" askel olisi lapsenhankinta, eikö?

Minua häiritsee aika paljonkin, että nyt olisi kirjaimellisesti jopa hyvä (tai viimeinen?) tilaisuus tehdä lapsi, mutta en tiedä, haluanko lasta. Ahdistaa kun luen näitä kommentteja, joissa sanotaan, että lasten syntymän jälkeen kaikki elämässä menetti merkityksensä suhteessa lapseen, joka on nyt kaikki kaikessa. Että se on arvokkainta ja kaikki asiat omassa elämässä on tähdänneet siihen. Miten te voitte sanoa tämän niin varmasti? Toivon, niin että olisitte oikeassa...

Sitten kun seuraan kaveripiiriäni ja heidän perhe-elämäänsä, niin monet kavereistani eivät enää reissaa, heitä näkee paljon harvemmin, heillä on riitoja, joista minulle on uskottu, parisuhde kärsii jopa ulkopuolisen silmissä, rahat ovat aiempaa tiukemmalla jne. sen jälkeen, kun ovat hankkineet lapsen tai lapsia.

Mitä jos minä en tunne lastani niin tärkeäksi kuin te? Entä jos koenkin sen vaivaksi? Entä jos se laskeekin elämänlaatua, eikä nosta sitä? Entä jos se onkin elinikäinen lommo, joka vie minulta pois elämän, josta nyt nautin. Ihannetilanteessa lapsi tuo elämääni sellaista sisältöä, jota minulla ei ole ennen ollut ja tekee elämästäni vieläkin paremman, eikö niin? Miten tiedän, että näin tulee käymään? Pelottaa, että mikäli lapsi olisikin huono valinta, ja tämän blogin otsikon asia, jonka vuoksi uhrasin oman elämäni.

Anteeksi purkaus, tämä ei ollut kenellekään kommentoinneelle henkilökohtaisesti.

Samoja paljon pohtinut (Ei varmistettu)

Eihän sitä kukaan tiedäkään varmasti. Tai siis joku voi tietää, aika monet ei kuitenkaan ja se on sellainen leap of faith.

Mutta kaks juttua. Ensinnäkin hormonit auttaa aika paljon monesti. Mä olin vielä synnärille menossa sitä mieltä että tää on luultavasti virhe, sairaalasta kotiutuessa jo sitä mieltä ettei sitä toistakaan voi poissulkea.

Toisekseen sanoisin että yksi lapsi aina menee. Esikoinen on nyt 2.5 v ja elämä on jo tosi helppoa (jos ei olis raskaana) ja pian vois taas reissata kaupunkimatkoja ja tehdä vaikka mitä. Lapset kasvaa uskomattoman nopeasti, Suomessa keskustelu vaan fokusoituu aina siihen vauva-aikaan aina kun lapsia pitäis ajatella enemmän pitkä tähtäimen sijoituksena. Kieltämättä ensin väsyttää ja on riitoja, mutta se menee ohi.

Mutta lapset antaa elämää lisää värejä ja syvyyttä. Tiivistäen voi sanoa että en tiennyt mitä on ilo tai rakkaus ennen lapsia, en toki myöskään mitä on pelko tai suru. Kannattaa kokeilla, hyvin se menee :)

A n n i 1234 (Ei varmistettu)

Täsmälleen! Juuri samat sanat. Ja kyllä, en kadu sekuntiakaan lapsen yrittämistä, meillä oli sama tilanne ja mä olin varma, puoliso pelkäsi.

Sä et vaan voikaan tietää. Lapset on hiton erilaisia, sä et voi tietää millanen oot vanhempana, mitä sun puolisolle käy, miltä tuntuu kokea se, että se lapsi on tasan just teidän/sun rakastamisen varassa aika ison osan elämästään. Ei paljon ekseli auta asian ymmärtämisessä, (tiedemies)puolisoni totesi.

Se että asiaa ees miettii etukäteen, on helkkarin hyvä. Ja sitä miettimistä riittää kyllä yhä (napero reilun vuoden). Ja kyllä, kuten tuolla yllä huokailin, meidän parisuhde karauttanut oikein perusteellisesti karille. Lapso sitä ei aiheuttanut, ihan aikuiset omatoimisesti. Ettähhh...

Vierailija (Ei varmistettu)

Miksi ihmeessä aiot tehdä lapsen, jos et sellaista halua? Senkö takia, että niin "kuuluu tehdä"? Sinähän sen joudut yksin hoitamaan, ja jättämään ne kaikki itsellesi tärkeät asiat tekemättä. Ei se lapsi mitään tunteita sinulle herätä, ne tunteet pitää olla jo etukäteen. Ja vaikka äiti-ihmiset valehtelevat, että siinähän tuo lapsi menee muun elämän ohessa, et voi kuitenkaan koskaan tietää vaikka lapseta tulisi vakavasti vammainen, eikä sinulla sitten mitään muuta elämää ehdi siinä olemaankaan. Mieskin voi aina lähteä, ja lasten teko pitäisikin mitoittaa sen mukaan, jaksatko itse hoitaa ne yksin, ja pystytkö omalla palkallasi tarjoamaan heille hyvän elämän.
P.S. Lapsettomuus on arvokas ja hyvä valinta, vaikka tätä et yhdeltäkään äidiltä tule ikinä kuulemaankaan ;)

Juliaihminen
Juliaihminen

Ottamatta kantaa siihen, kannattaako hankkia lasta, niin tuo ei kyllä oman, ystävien ja lukemani kirjallisuuden mukaan pidä mitenkään paikkaansa, että myönteiset tunteet lasta kohtaan pitäisi olla olemassa jo ennen lasta. 

Onkin itse asiassa kiinnostava kysymys, missä vaiheessa ihminen rakastuu lapseensa. Joku jo silloin, kun se on kohdussa. Itselleni kävi niin, että suurinpiirtein silloin, kun lapsi oli kolme päivää vanha (siinä oli pakko olla kyse hormoneista, koska se tunnevyöry tuli niin valtavalla voimalla sisään). Yksi ystäväni sanoi rakastuneensa lapseensa aidosti vasta, kun tämä täytti kaksi ja alkoi puhua. 

Sen sijaan en ole kyllä kuullut ihmistä, jotka katuvat lastaan, mutta pakko sellaisiakin on olla - se on varmasti vain niin iso tabu. Mutta oma kokemukseni on, että ei tästä oikein voi tietää etukäteen, eli jos tekee mieli mutta pelottaa, niin kannattaa kokeilla :)

Ja aivan ehdottomasti olen sitä mieltä, että lapseton elämä on täysin yhtä arvokasta. Sitä keskustelua ei mun mielestä oikeastaan tarvitsisi enää käydä, että kumpi valinta (lapsi vai ei) on parempi. Ei kumpikaan.

Valopäiväkirja

Lapsettomuus on ihan yhtä arvokas valinta kuin perheen toivominenkin, siitä olen samaa mieltä! Mutta sitä en ihan allekirjoita, että ennen lapsen saamista pitää olla varautunut tekemään kaikki yksin ja ajatella pahinta. Pahoja tilanteita toki tulee monellekin eteen, mutta ei taloakaan aleta rakentaa ajatuksella, että se homehtuu heti viiden vuoden sisään tai palaa maan tasalle. Eikä tunteita todellakaan tarvi etukäteen olla, tosi moni kun saattaa rakastua lapseensa vasta pikkuhiljaa.

Lapsiperhe-elämä osaa ajoittain olla ihan hemmetin raskastakin, ja ymmärrän hyvin, ettei sitä kaikki halua. Mulle itselle esikoisen saaminen oli ihan hirveän kriisin paikka ja kesti kauan, että oon tullut sinuiksi oman äiti-minäni kanssa. Nyt oon erittäin tyytyväinen :) Elämä kuitenkin on täynnä kasvun paikkoja, ja harva onnea tuova asia tulee ns. ilmaiseksi. 

paulahelena
ALUAP

Tottakai lapset laskee elämänlaatua, hetkellisesti tai pidemmäkskin aikaa. Ei lasten tehtävä oo tehdä vanhempiaan onnellisiks. Koska lapsien vaikutuksen kuitenkin näkee vasta niiden hankkimisen jälkeen, niin päätös olla hankkimatta raastais mua ainakin koko loppuelämän niin hevisti etten osais nauttia lapsettomuuden suomista iloista. Ja kaikesta laskeneesta elämänlaadusta huolimatta haaveilen silti vielä kolmannesta. Koska nää on mahtavia persoonia, joiden kasvua on siisti seurata.

Mä voisin sanoa, etten ole päässyt vielä kovin pitkälle tekemään minkäänlaisia varsinaisia valintoja elämässäni. Jostain syystä kohdalleni on sattunut terveysongelmia, epäonnea rakkaudessa, yt-neuvottelujen seurauksena potkut 24-vuotiaana ja mitä näitä nyt on. Tuntuu, että vasta nyt 27-vuotiaana olen päässyt siihen vaiheeseen, että pystyn aloittamaan uuden alan opiskelun ja tekemään enemmän nimenomaan valintoja, jotka on musta itsestäni kiinni eikä jostain muusta. Totuus on nimittäin se, että kaikkea ei vaan voi valita vaan joskus elämä heittää niskaan yhtä sun toista ja ainoa valinta on selvitä päivästä toiseen. Tietysti aina on jotain, mihin kykenee vaikuttamaan ja pitää niitä parhaansa mukaan toteuttaa, vaikka sellaiset isot linjat eivät aina olisikaan ihan kunnossa. Ainakin pitää valita, ettei luovuta.

Sen takia joskus tuntuu hassulta, kun ikäiseni puhuvat siitä, miten ovat valinneet sitä ja tuota. Varsinkin kumppanin löytämisessä ja perheen perustamisssa. Itse olin juuri elämäni ensimmäisessä parisuhteessa, mutta se ei kauaa kestänyt, kun mies jätti ja minä en sitä todellakaan olisi toivonut. Olen jälleen lähtökuopissa ja vaihtaisin jatkuvat pettymykset ja tämän epätoivon ihan mistä hinnasta vaan hyvään parisuhteeseen ja omaan perheeseen. Onhan se totuus että jos oikean ihmisen löytää nuorena niin se on todella arvokasta ja sitä kannattaakin vaalia. Joskus vaan tuntuu, että sitä pidetään itsestäänselvyytenä ja haikaillaan jotain, mikä todellisuudessa on aivan täyttä tuskaa, ja on vaikea uskoa, että kukaan sönkkäisi mieluummin surkeilla treffeillä ja kokisi pettymyksiä joka kerta, kuin olisi rakastavan kumppaninsa ja lapsensa kanssa. :)

Itse koen, että olen uhrannut lähinnä oman elämäni aikaa taistellakseni vastoinkäymisiä vastaan, mutta pakko uskoa, että se omakin aika tulee vielä. Muuten en koe, että vielä olisin joutunut uhraamaan oikein mitään. Uskon myös siihen, että melkein kaikkea voi toteuttaa läpi elämän. Okei, ei nyt ehkä noita Tinder-treffejä ja muita jos suhde kestää, mutta kaikenlaiset reissaamiset ja muut! Ja just se, että jos se, mitä nyt on itsellä, on sitä mitä tahtoo niin onko mitään järkeä edes jossitella. Just se, että jos olisi tehnyt erilaisia valintoja, puuttuisi se kaikki, mitä on nyt. Tietysti ymmärrettävää, ettei aina osaa olla jossittelematta ja pohtimatta. :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Just näin! Sinkkuelämässä ei ole niin mitään kadehdittavaa. se voi olla nautinto hyvin hyvin pienelle väestönosalle, joka a) täyttää oivallisesti vallallaan olevat ulkonäkökriteerit ja on kaikilla muillakin mittareilla monen silmissä viehättävä, b) nauttii siitä irallisuudesta että aina on joku uusi ihminen vieressä jolle pitää kertoa alusta se oma elämäntarina ja kuulla se häneltä ja c) tykkää joko kaikenlaisista ihmisistä tai ainakin valtavirrasta.

Eli tl:dr sulla pitää olla vientiä ja sun pitää ihastua tosi helposti että sinkkuelämä ois mukavaa. Ja sulla pitää olla joku lapsellinen into alkaa rakentaa hiekkalinnaa aina alusta, kun aalto on tuhonnut edellisen. Varsinkin naisille tää on lähtökohtaisesti vaikeaa, koska meillä alkaa erittyä rakkaushormonia, joka liimaa meitä seksikumppaniin.

Kerpa (Ei varmistettu)

Olen aika eri mieltä kanssasi. Ei ole vain yhtä tapaa olla sinkku. Mielestäni sinkkuelämä = elämä ilman vakituista kumppania. Kommentistasi saa kuvan, että sinkkuus tarkoittaa jatkuvaa deittailua tai vähintään deiteille pyrkimistä. Totta varmasti osan sinkuista kohdalla, mutta väitän, että moni sinkku elää hyvin onnellista elämää, johon ei vaan kuulu kumppani tai kumppanin etsintä. Henkilökohtaisesti minua harmittaa kommentit, joissa sinkku mielletään ns. pakollisena välivaiheena matkalla parisuhteeseen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Joo, totta tuokin. Sinkkuna voi olla onnellinen myös, jos on aseksuaali tai ei muuten kaipaa seksiä kauheesti tai romanttista rakkautta. Tai jos löytää hyvän fwb-kumppanin. Nää on kuitenkin uskoakseni aika harvinaisia asemia. Ja tässä kirjoituksessa ja kommenteissa sinkkuelämästä vaihtoehtona puhuvat parisuhteelliset, eli he todennäköisesti kaipaavat romanttista rakkautta ja seksiä elämäänsä.

Elina E (Ei varmistettu)

Mahtavaa, että vastasit tähän! :D Tuon "Kysy Julialta" -postauksen lukiessani olin juuri kuunnellut Eve Hietamiehen Tarhapäivän ja Hammaskeijun äänikirjoina putkeen, ja jommassa kummassa näistä oli tämä kysymys (kirjojen päähenkilö on toimittaja, joka mainitsee tämän olevan luottokysymyksensä haastatteluissa) Täysi kunnia siis Hietamiehelle tästä :D Mun mielestä tämä on tosi mielenkiintoinen asia pohtia itsessä ja ehkä vielä mielenkiintoisempaa kuulla muiden ihmisten vastauksia. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Vajaat kaksi vuotta sitten uhrasin egoni ja hain kunnolla apua masennukseen. Sairauden hoito ei tietenkään ole mikään uhraus tai edes valintakysymys, mutta päätökseni jäädä pitkälle sairauslomalle määräaikaisesta työstäni ja sitoutua vuosien kuntoutuspsykoterapiaan sitä vastoin olivat; Kaltaiselleni ylisuorittajalle olisi ollut huomattavasti luontevampaa lepäillä pari viikkoa jollain tekaistulla verukkeella ja kiitää kohti seuraavaa romahdusta kuin pysähtyä, pyytää apua ja myöntää että syy pahaan oloon löytyy omasta päästäni. Seurauksena oli täydellinen lamaantuminen ja jonkinlainen identiteettikriisi. Sysimusta kuilu josta nouseminen on ollut tuskallisen hidasta. Nyt 28-vuotiaana tuntuu että kaikki on edelleen kesken: Samanikäiset kaverit matkustelevat, menevät naimisiin, perustavat perheitä, ostavat omakotitaloja ja etenevät urallaan suurin harppauksin kun taas oma elämä pyörii lähinnä keskeneräisten opintojen, koulutusta vastaamattoman pätkätyön ja raastavien terapiakäyntien ympärillä.

Elämäni ei todellakaan ole sitä, mitä kuvittelin sen olevan kymmenen tai edes kolme vuotta sitten, mutta vähitellen olen oppinut näkemään myös tilanteen positiiviset puolet. Kliseisesti sanottuna tuo kahden vuoden takainen äkkipysähdys jätti jäljelle sen, mikä oli oikeasti tärkeää. Terapiaan hakeutuminen on todennäköisesti pelastanut nykyisen parisuhteeni, vaikka itsetutkiskeluun ja toipumiseen keskittyminen onkin toisaalta tarkoittanut etäisyyden ottamista ja lykännyt haaveet avo- tai avioliitosta ja lapsista hamaan tulevaisuuteen. Sairausloman aikana en myöskään surrut tulotasoni tipahtamista pätkääkään vaan lähinnä pelkäsin palaako keskittymiskykyni masennuksen jäljiltä koskaan ennalleen. Voimien palautessa kipinä opiskeluun heräsi uudelleen ja tällä hetkellä suunnittelen vakavissani paluuta köyhään opiskelijaelämään - tavoitteena on siis uhrata loputkin ns. keskiluokkaisen unelman saavuttamisesta alle kolmekymppisenä.

S a a r a H (Ei varmistettu)

Viisaita ajatuksia! En tiedä lohduttaako pätkääkään, mutta samoja kokemuksia juuri sun ikäsenä. Erotakin ehdin ja itku kurkussa kirota, että mistä ovista ja ikkunoista näitä vaikeuksia tulee, kun muut.... Oli fiilis, että putoan elämän kelkasta, enkä ikinä pääse kiinni unelmiini. (Niin, eka masennuksessa paljon unelmoitukaan, mutta got the point). Terapia on ollut aarre, mikä klisee, ja arvostan että sen jaksoin käydä, vaikka teki taloudellisesti hiton tiukkaa. Nyt oon 36 ja mietin uusissa elämäm murroskohdissa, miten helkkarin paljon pelottavampaa elämä ois ilman terapian käymistä. Tsemppiä!!

Vierailija (Ei varmistettu)

Sori offtopic. Mut mun mielestä taas kaikki haluaa lapsia ja perheen. Olen ulkopuolinen ystäväpiirissäni, työpaikalla, harrastuksissa ja ihan kaikkialla, koska itse en halua lapsia.

Tosin tämä ei sinänsä ole valinta, koska en nyt vain ole koskaan halunnut lapsia ja that's it. En sentään aio uhrata omaa elämääni vain kuuluakseni paremmin yhteisöön. Joku ehkä tekisi niinkin?

Noh, en asukaan missään trendikkäässä kaupunginosassa Helsingissä. Siellä ehkä on erilaiset ajatukset vallalla ja perhehalut ovat jotenkin outoja.

Niin ja korkeakoulutettuja ollaan melkein kaikki lähipiirissäni. Silti perhe on prioriteetti 1.

Kommentoi